Meillä on ollut paljon vastoinkäymisiä, ja nyt elämä näyttää pitkästä aikaa valoisalta

Mulla samanlainen olo joskus.

Kun on lapsuudesta asti asiat menneet huonosti, niin sitä on jäänyt kiinni siihen "huonosti menemiseen"

Itse ajattelin niin ettei hyvä loppujen lopuksi kuulu minulle.

Nauti ja rentoudu nyt ne hetket kun voit ja älä kanna huolta siitä pelosta. Se kyllä lievittyy ajan oloon.

Ja muresta tulee kaikille, olivat sitten iloisia tai murhemielisiä!

että elämässä ei koskaan uskalla nauttia.



Olen aina iloisempi ja onnellisempi, kun tulee vastoinkäyminen. Sitten tiedän mikä se on, eikä tarvitse vain pelätä jotain, mistä ei tiedä mikä se on.



Aika järkyttävää.

että elämässä ei koskaan uskalla nauttia.

Olen aina iloisempi ja onnellisempi, kun tulee vastoinkäyminen. Sitten tiedän mikä se on, eikä tarvitse vain pelätä jotain, mistä ei tiedä mikä se on.

Aika järkyttävää.

Rentoudu ja anna itsellesi lupa nauttia hyvistä hetkistä. Niitä huonompiakin kun kaikille joka tapauksessa tulee, ei niitä kannata etukäteen surra. Mites se sanonta menikään, "Murehtiminen ei poista huomisen ikäviä asioita, vaan vie ilon tästäkin päivästä".



Tässä voit ottaa lapsista mallia:katso miten lapset osaavat elää hetkessä ja nauttia pienistäkin iloisista asioista.

kärsimysten määrä on jokseenkin vakio. You have had your share...

joten ei tuollaista voi kellekään suositella.

Usein käy niin, että juuri kun luulen, että nyt helpottaa ja voi olla onnellinen, tapahtuukin jotakin ikävää.



Siksi pelkään varuilta koko ajan, ettei vaan sattuisi mitään ikävää. En uskalla olla yhtään onnellinen ettei vain sattuisi mitään kamalaa.

murehtimisesta, mutta sitten jostain syystä ne ajatukset aina palaa siihen, että mitä jos jotain pahaa sattuukin. Että kun on ennenkin sattunut, niin kohta taas pamahtaa. Sitten alan miettimään että mikä se voisi olla, ja käyn läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot.

Todella kuluttavaa elämää tällainen :-(

ap

kertoo vetovoiman laista, eli kutsut sitä mitä ajattelet.

Energia virtaa huomion suuntaan.

Oletko parantunut tällaisesta? Mikä on auttanut?

jos iloitset, paholainen huutelee toiselta olkapäältä, että ei se ilo kauan kestä...



Yritä ajatella, että elämä kantaa aina. Ajattele positiivisesti. Posivismi synnyttää positivismia.

Tiedän tunteen, meilläkin on ollut pitkään vaikeaa ja välillä todella vaikeaa. Nyt asiat alkaa olla enimmäkseen OK, mutta silti mulla on musta mieli. Tuntuu, että vasta nyt on mahdollista, että kaikki pelot ja ahdistukset pääsee pintaan, aiemmin kaikki voimat meni vaan kulloisestakin vaikeudesta selviämiseen.



Vieläkin uudet vaikeudet pelottaa, mutta koitan ajatella, että tulee mitä tulee, parhaani teen niiden ehkäisemiseksi ja jos sittenkin tulee pahoja vaikeuksia, niin tiedänpähän kokemuksesta, että ollaan me ennenkin selvitty pahoista paikoista, miksi ei siis siitä uudestakin. Pikemminkin nyt on suhteellisuudentajua, joku halutun lomamatkan sivu suun meno ei paljoa hetkauta, tai lapsen hoitopaikka "tavallisessa" päiväkodissa eikä taidepäiväkodissa tms., mikä taas pumpulissa eläneestä voi olla hirveän vinkunan ja valituksen aihe ja suunnilleen kauhein katastrofi mitä kuvitella saattaa...



Päivä kerrallaan kunkin päivän iloista nauttien ja murheet hoitaen!

kun jotain pahaa tapahtuu? Onko tuska sitten pienempi, kun osa siitä on jo murehdittu etukäteen? Minä yritän ajatella järjellä, kun joskus meinaan ruveta etukäteen suremaan jotain asiaa, ja yleensä se auttaakin. Tuo "pessimisti ei pety" -ajatus on aivan hirveä, koko elämähän on pessimistille yhtä suurta pettymystä!

että se pettymys on niin raskas jos on juuri alkanut luulla, että nyt alkaakin vihdoinkin helpottamaan ja alkaakin mennä hyvin ja sitten kun sattuukin jotakin ikävää niin olo tuntuu tavallistakin musertuneemmalta. Ainakin mulla käy näin.

kun jotain pahaa tapahtuu? Onko tuska sitten pienempi, kun osa siitä on jo murehdittu etukäteen? Minä yritän ajatella järjellä, kun joskus meinaan ruveta etukäteen suremaan jotain asiaa, ja yleensä se auttaakin. Tuo "pessimisti ei pety" -ajatus on aivan hirveä, koko elämähän on pessimistille yhtä suurta pettymystä!

Kaikki murehtiminen juontui lapsuuudestani joka oli aikas karsea. Ei ollut ystäviä, olin koulukiusattu, isäni kuoli, muutettiin ahkerasti... Myös nuoruudessa olin aika tuuliajolla kun tuli uusperhe jossa väkivaltaa, koulu ei kiinnostanut, olin tosi ahdistunut ja peloissani.



Moni ihmissuhdekin tuli ja meni, en uskaltanut kiintyä kehenkään enkä mihinkään koska ajattelin, että kuitenkin joku satuttaa minua tai lähtee ja jättää minut. Itsetunto oli ihan nollassa. Eräs mies vielä yritti raiskata minut eikä se tehnyt itsetunnolle tai itsekunnioitukselleni mitenkään hyvää.



Näin jälkeenpäin ajatellen käänne parempaan tapahtui parikymppisenä kun pääsin opiskelemaan haluamaani paikkaan, johon kaikki eivät pääsekään. Koin suunnatonta tyydytystä onnistumisesta ja tajusin, että ehkä minustakin voi olla johonkin.



Sitten sain kavereita, muutaman ystävänkin ja yhtäkkiä tapasin miehen joka vei jalat alta. Jostain syystä en pelännytkään enää jättämistä tai pettämistä, en ollut ahdistunut vaan todella janoinen saamaan elkämältä mahdollisimman paljon.



Ajattelen näin jälkeenpäin, että kaikki on aika pienestä kiinni. Itse olen hokenut tuota mantraa, että ei yhdellä ihmisellä voi aina mennä kaikki päin seiniä. Pakko on olla jotain hyvääkin tarjolla. Koen, että paskan määrä on vakio ja mä olen todella saanut oman osani. Niin uskon ja haluan uskoa.



Nyt 33 vuotiaana olen kolmen lapsen äiti, naimisissa, yrittäjä ja toteuttanut oikeastaan kaikki tähän astiset haaveet. Vain sillä kiihkolla jonka itselleni sain siitä ymmärryksestä, että minäkin olen arvokas yksilö, ihminen joka ansaitsee parasta.



En jaksa murehtia pikkuasioita enkä pelätä huomista tai muuta tulevaa, koska olen kantapään kautta oppinut, etten voi asioille mitään. Olen aikuisiällä kokenut vielä lapsettomuuden, keskenmenon ja työttömyyttä, mutta olen selvinnyt niistä. Jotenkin koen, että mikään ei voisi enää satuttaa minua kuten asiat lapsuudessani ja nuoruudessani ja siksi kuljen pää pystyssä ylpeänä vaikka läpi harmaan kiven. Vähän siihen tyyliin, että "hah, koetitte nujertaa mutta ette onnistuneet ettekä onnistu. Taivun kyllä mutten katkea, koskaan".



Murehtimisesta pääsee kyllä yli. Olen sen oppinut. Tulevaa en voi hallita, joten murehdin vasta jos jotain sattuu. Minun elämäni on liian lyhyt ja arvokas tuhlattavaksi turhaan murehtimiseen!

että elämässä ei koskaan uskalla nauttia. Olen aina iloisempi ja onnellisempi, kun tulee vastoinkäyminen. Sitten tiedän mikä se on, eikä tarvitse vain pelätä jotain, mistä ei tiedä mikä se on. Aika järkyttävää.

Se on tuttua ja turvallista :)

Mutta sen jälkeen onkin sitten sattunut paljon ja nyt 10 vuotta myöhemmin elämäniloni on muisto vain. Enkä näytä saavan sitä takaisin yrityksistä huolimatta. Aina tulee joku paskasangollinen päähän vaikka kuinka yrittää väistellä.

Kaikki murehtiminen juontui lapsuuudestani joka oli aikas karsea. Ei ollut ystäviä, olin koulukiusattu, isäni kuoli, muutettiin ahkerasti... Myös nuoruudessa olin aika tuuliajolla kun tuli uusperhe jossa väkivaltaa, koulu ei kiinnostanut, olin tosi ahdistunut ja peloissani.

Moni ihmissuhdekin tuli ja meni, en uskaltanut kiintyä kehenkään enkä mihinkään koska ajattelin, että kuitenkin joku satuttaa minua tai lähtee ja jättää minut. Itsetunto oli ihan nollassa. Eräs mies vielä yritti raiskata minut eikä se tehnyt itsetunnolle tai itsekunnioitukselleni mitenkään hyvää.

Näin jälkeenpäin ajatellen käänne parempaan tapahtui parikymppisenä kun pääsin opiskelemaan haluamaani paikkaan, johon kaikki eivät pääsekään. Koin suunnatonta tyydytystä onnistumisesta ja tajusin, että ehkä minustakin voi olla johonkin.

Sitten sain kavereita, muutaman ystävänkin ja yhtäkkiä tapasin miehen joka vei jalat alta. Jostain syystä en pelännytkään enää jättämistä tai pettämistä, en ollut ahdistunut vaan todella janoinen saamaan elkämältä mahdollisimman paljon.

Ajattelen näin jälkeenpäin, että kaikki on aika pienestä kiinni. Itse olen hokenut tuota mantraa, että ei yhdellä ihmisellä voi aina mennä kaikki päin seiniä. Pakko on olla jotain hyvääkin tarjolla. Koen, että paskan määrä on vakio ja mä olen todella saanut oman osani. Niin uskon ja haluan uskoa.

Nyt 33 vuotiaana olen kolmen lapsen äiti, naimisissa, yrittäjä ja toteuttanut oikeastaan kaikki tähän astiset haaveet. Vain sillä kiihkolla jonka itselleni sain siitä ymmärryksestä, että minäkin olen arvokas yksilö, ihminen joka ansaitsee parasta.

En jaksa murehtia pikkuasioita enkä pelätä huomista tai muuta tulevaa, koska olen kantapään kautta oppinut, etten voi asioille mitään. Olen aikuisiällä kokenut vielä lapsettomuuden, keskenmenon ja työttömyyttä, mutta olen selvinnyt niistä. Jotenkin koen, että mikään ei voisi enää satuttaa minua kuten asiat lapsuudessani ja nuoruudessani ja siksi kuljen pää pystyssä ylpeänä vaikka läpi harmaan kiven. Vähän siihen tyyliin, että "hah, koetitte nujertaa mutta ette onnistuneet ettekä onnistu. Taivun kyllä mutten katkea, koskaan".

Murehtimisesta pääsee kyllä yli. Olen sen oppinut. Tulevaa en voi hallita, joten murehdin vasta jos jotain sattuu. Minun elämäni on liian lyhyt ja arvokas tuhlattavaksi turhaan murehtimiseen!