Onko normaalia että teini-ikäisenä tuntee ahdistusta kotonaan?

jatkuvaa. KYllähän jokaista ahdistaa tietyt jutut ja tietyt tilanteet, mutta sellainen jatkuva mihinkään tiettyyn asiaan kohdistumaton ahdistus "yleisenä tunnelmana" ei ole normaalia. Kyllä se varmaan liittyy paremmin juuri vuorovaikutussuhteiden ja ihmissuhteiuden toimimattomuuteen ja niihin liittyviin tekijöihin. Tuntuuko sinusta, että lapsuudenkodin tunneilmapiirillä olisi jotain vaikutusta nykyisyyteesi?

No toivon osaavani keskustella omien lasteni kanssa paremmin kuin omat vanhempani osasivat. Tai eihän meillä mistään keskusteltu: äiti puhui ja määräsi, haukkui mua jos tein jotain hänen mielestä väärin ja syytteli kiittämättömyydestä jne. Olin kyllä näin jälkikäteen ajateltuna tosi kiltti tyttö enkä olisi ansainnut haukkuja.

Kyllähän elämä muuttui positiiviseen suuntaan kun lukion jälkeen muutin pois kotoa. Olin ikäänkuin vapaa kuin taivaan lintu!! Ei kotona ollessa ollut saanut tehdä juuri mitään.

POikaystävää ei olisi saanut olla, ei olla kavereiden kanssa jne.

ap

Olisin kaivannut enemmän sanavaltaa perheessä, edes omiin asioihini. Koin että vanhempani suuttuivat suhteettomasti, jos suunnitelmani olivat joissain asioissa eri kuin heillä. Esimerkiksi ammattikouluun menosta ei saanut edes keskustella, tai muuhun kuin lähilukioon menosta.

Toisaalta henkinen itsenäistyminen oli helpompaa, en tuntenut tarvetta jäädä "roikkumaan" lapsuudenkotiini. Kotoa muutosta on nyt 10 vuotta, asun toisella puolella Suomea enkä ole koskaan edes harkinnut muuttavani samalle paikkakunnalle kuin vanhempani. Välimme ovat ihan ok käytännön tasolla, mutta muuten haluan pitää tietyn hajuraon. Uskon sen johtuvan juuri tuosta heidän suuresta kontrolloinnin tarpeestaan ollessani teini-ikäinen.

Niin otsikossa tulikin tiivistettynä kysymys... Eli kyse oli itsestäni teininä, n. 13-18 -ikäisenä. Muistan että kotona oli ahdistunut olo, en viihtynyt. Olen usein miettinyt että kuuluuko teininä olemiseen vai onko kodin ilmapiirin kanssa tekemistä. Itselläni tosin veikkaan jälkimmäistä... äitini ei ole mikään kovin positiivinen ihminen, emme ole läheisiä ja hän on/oli kovinkin dominoiva persoona. Halusi päättää kaikesta tekemisistä, mistään ei keskusteltu, vanhemmat vain päättivät kaikesta!

Kertokaa miten te koitte tuon iän?

jatkuvaa. KYllähän jokaista ahdistaa tietyt jutut ja tietyt tilanteet, mutta sellainen jatkuva mihinkään tiettyyn asiaan kohdistumaton ahdistus "yleisenä tunnelmana" ei ole normaalia. Kyllä se varmaan liittyy paremmin juuri vuorovaikutussuhteiden ja ihmissuhteiuden toimimattomuuteen ja niihin liittyviin tekijöihin.



Tuntuuko sinusta, että lapsuudenkodin tunneilmapiirillä olisi jotain vaikutusta nykyisyyteesi?

Tunsin kuvailemaasi ahdistusta vanhempieni luona 30-vuotiaana. Teininä tulin hyvin toimeen. Vanhempani ovat edelleenkin parhaita ystäviäni vaikka ikävä kyllä asunkin ihan toisella puolella suomea rakkaista vanhemmistani.