Mitä pitäisi tehdä, kun miehen kanssa ei ole

ja jos seksiä saa, en valittaisi. Sitäpaitsi hyvä kun lukee. Sijaisperheenä oleminen on aika lailla täyttä helvettiä, ne lapset on yleensä moniongelmaisia, ja pahimmillaan saa tappouhkauksia niiden suvun jäseniltä.. Sinä itse olet ilmeisesti ylipätevä kotiin, tai sulla on omien harrastuksien puute. Ei aikuiset elä niin että kokoajan pitää puuhastella kaikkea yhdessä. Olen ollu naimisissa yli 20 vuotta, ja meillä on iso perhe, ja kaikkein onnellisin olen siitä että saa tehdä mitä haluaa, mies on kiva mutta ei vaadi että harrastan samoja asioita kuin se.

mieheltä. Seksiä saa, silloin kun miestä sattuu huvittamaan, muut ajat makaa sen kirjansa kanssa sängyssä. En ole kotiäiti, vaan käyn ihan perustöissä, ei suuria haasteita, mutta ei ihan pahimmasta päästäkään. Isosta perheestä haaveilin minäkin, mutta ei tuollainen vetys siihen pystynyt.

jo riittää masentamaan ihmistä.

kunnes lapset on täysi-ikäisiä, tai lähes ainakin. En tiedä, onko lopun alku tällaiset sopimukset. Lapset kyllä aistivat jo näitä ristiriitoja, vaikka emme hirveästi ääneen riitele. En nyt sno, että varmasti erotaan, kun nuorin on 18v, mutta erittäin todennäköisesti.

Se ei mene niin, että 18-v. täyttänyt ei enää kärsisi erosta tai kokisi sitä raskaana ja vaikeana asiana, kun vanhemmat eroaa. Se on aina vaikea paikka, vaikka olisi jo ihan täysin omillaan elävä aikuinen ihminen. Parikymppinenkin elää herkkää ja vaikeaa vaihetta (opiskelut, oman elämän aloittaminen...)ja en sanoisi, että siinä iässä vanhempien erosta kärsisi jotenkin vähemmän kuin ihan lapsena.



Jos oikeasti avioliitto tuntuu olevan lopussa ja kumpikaan ei elämästä nauti ja jos kerran epäilet lasten myös vaistoavan tämän, onko fiksu ratkaisu odottaa? En kannusta ketään koskaan eroon, mutta vain lasten takia yhdessä oleminen ei välttämättä ole hyvä asia. Ovatko lapset aidosti onnellisia teidän perheessä ja suhteessanne? Vanhempien välinen suhde väistämättä vaikuttaa lapsiin.

mutta mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt tuota, että miten se vanhempien eroaminen vaikuttaa esim. 20v lapseen, joka ei edes asu kotona? Itse olen erovanhempien lapsi. Oikea isäni lähti, kun olin todella pieni ja äitini erosi isäpuolestani, kun olin parikymppinen ja asuin muualla kuin kotona. Ei se mua hetkauttanut suuntaan eikä toiseen..ehkä olen tunteeton? Pääasia mulle on aina ollut, että vanhempani ovat onnellisia eikä huonossa suhteessa.

Ap:lle kertoisin, että itse olen lähes samassa tilanteessa. En koe 9 vuoden jälkeen saavani parisuhteesta sitä, mitä kaipaan (mies ei huomioi, istuu joko töissä tai pelaa kotona tietsikalla). Tässä olen juuri pohtinut, että olisiko parempi erota nyt vai myöhemmin..toisaalta haluaisin yrittää vielä saada suhteen kuntoon, mutta sitä on jo yritetty pitkään ja mies on aina tyytyväinen, vaikka menisi huonostikin.

Se ei mene niin, että 18-v. täyttänyt ei enää kärsisi erosta tai kokisi sitä raskaana ja vaikeana asiana, kun vanhemmat eroaa. Se on aina vaikea paikka, vaikka olisi jo ihan täysin omillaan elävä aikuinen ihminen. Parikymppinenkin elää herkkää ja vaikeaa vaihetta (opiskelut, oman elämän aloittaminen...)ja en sanoisi, että siinä iässä vanhempien erosta kärsisi jotenkin vähemmän kuin ihan lapsena.

Itse oli 19 v. vanhempieni erotessa. Oli tosi rankkaa muuttaa pois kotoa, kun koko elämä tavallaan hajosi...ei ollut mitään tuttua ja turvallista, mihin palata...lyhyessä viikonlopussa piti käydä tapaamassa isää ja äitiä eri paikoissa jne.



Rahatilanne oli tiukka...vanhemmat eivät voineet samalla tavoin tukea taloudellisesti, kuin normaalissa tilanteessa. Molemmat yrittivät rakentaa elämää omilla tahoillaan. Olin huolissani molempien jaksamisesta, pikkusiskostani, itsestäni jne...eli ollut helppoja vuosia.



No, meillä ei mitään sellaisia riitoja ollut ennenkään, että elämä perheenä olisi ollut surkeaa, joten tätä oli vaikea työstää kaikin puolin.



Ei voi kuitenkaan ajatella, ettei asia vaikuttaisi lapsiin, vaikka eivät asuisi kotona. Tuo 18-22 v. on aika vaikeaa aikaa monelle.