Tuleeko kellään muulla mieleen

kun toinen jatkuvasti valittaa miten rankkaa arki on ja miten vaikeaa on psyykkisesti että lakkaa jo ruikuttamasta, ei muilla ole sen helpompaa. Naapurin tätsy istui hiekkalaatikkoseurana ja koko ajan suu kävi miten rankkaa on ja kuinkahan kauan tätä jaksaa. Hällä on puolivuotias ja kaksi isompaa lasta päivähoidossa että äippä saa omaa aikaa ja levättyä päivisin. Itse hoidan huushollin ja lapset itse, mies viikot reissutöissä. Enkä ole sankariäiti vaan kyllästynyt, vittuuntunut ja uupunut itsekin, siksi en jaksaisi kuulla miten rankkaa toisella on kun omakin elämä on täyttä pyöritystä kaksosten ja yhden koliikkivauvan kanssa. Yövalvomiset hoidan yksin kuten koko arjen ja kyllästyttää. En saanut suunvuoroa että olisin kertonut yhtään mitään. Myönnän että käy kateeksi tämä naapuri joka yksin on päivät vauvan kanssa ja mies hakee kaksi muuta hoidosta töistä tullessaan ja anoppi vielä on iltaisin usein kaverina. Vittu, hän on saanut apua enemmän kuin kukaan muu tuntemani äiti, miksi sellaiset on niitä pahimpia valittajia?