Lue keskustelun säännöt.
Itsensä löytäminen?
13.09.2009 |
Moi kaikki,
Elän ihanaa itsenäistä elämää oppien itsestäni ja elämästä jatkuvasti lisää. Nautin tästä, älämäni muokkautuu pikkuhiljaa omani näköiseksi enkä tunne olevani vielä valmis esim perheen perustamiseen, sillä olenvasta matkalla kohti omaa minuuttani. Haluaisin kuulla muilta mielipiteitä ja kokemuksia aiheesta; missä iässä/vaiheessa olette tunteneet olevanne "kokonaisia"? Millainen on ollut matkanne?
Kommentit (33)
että sitä ymmârtää toistenkin keskeneräisyyttÄ paremmin, kun on sinut omansa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sitä ymmârtää toistenkin keskeneräisyyttÄ paremmin, kun on sinut omansa kanssa.
RoughLoven suhteen.
oppia elämään omien arvojeni mukaisesti ja ennen kaikkea omaa elämää. En muita miellyyttäkseni. Osaan sanoa ei ja asettaa rajat. Takana viisi vuotta terapiaa. Ilman sitä olisin muiden kynnysmatto :-(
Kiitos. Annoit toivoa.
Mutta kun osaa kohdata omat tunteensa, niin asiat vÄhän suhteutuu ja huomaa että monet asiat on omassa mielessä enemmän kuin toisessa ihmisessä tai tilanteessakaan, eikä sitten tietenkään mene niin helposti syyttelyksi ja valitukseksi, jne.
Sitä tajuaa miten paljon tilanteiden tulkinnat on omassa päässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että sitä ymmârtää toistenkin keskeneräisyyttÄ paremmin, kun on sinut omansa kanssa.
RoughLoven suhteen.
Jatkan toki edelleen niin itsetuntemuksen kehittämisen parissa kuin sen harrastukseni, että tarkkailen juhlissa, löytyykö paikalta mykkiä tyttöystäviä.
Jatkan toki edelleen niin itsetuntemuksen kehittämisen parissa kuin sen harrastukseni, että tarkkailen juhlissa, löytyykö paikalta mykkiä tyttöystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on hyvä oivallus, ettei tarvitse aina miellyttää muita. Voit aikuisena ihmisenä elää ihan normaalia elämää ja selvitä, vaikka asetat rajat, kuinka sinua kohdellaan ja sanot ei. Kaikkien ei siis tarvitse sinusta aina tykätä eikä elämäsi siitä muserru. Ei omien vanhempien, ei ystävien jne. 4
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jossain vaiheessa kun kotovuosina olin kolmen lapsen kanssa.
En tiennyt edes itseäni etsineeni/kadottaneeni, mutta nyt kun olen löytänyt, on kaikki hyvin.
En varmasti olisi samassa tilassa ilman äitiyden kokemusta/sen herättämiä tunteita ja ajatuksia. Minulla tuo ei siis liittynyt ikään mitenkään vaikkakin se oli jossain välissä 28-32 v.
Tokihan välillä tulee taas takaumia vanhaan aikaan jolloin tuntui olevan hukassa, mutta ne johtuvat taasen elämän käänteistä (ero) joissa pitää miettiä taas uudelleen minuuttaan.
juuri tuonne 25-35 väliseen aikaan tuon itsensä löytämisen tunteen. Olenkin pohtinut, että tuo 30. ikävuosi tuntuu olevan eräänlainen aikuistumisen "kakkosvaihe" nykyään. Jos 18-vuotias on virallisesti aikuinen, niin 30-vuotias on henkisesti aikuinen - ainakin useimmiten. Se oma tasapaino on kohtuullisen hyvin jo löytynyt ja elämän peruspalikat alkavat olla kasassa.
Mutta eipä myöhäistä ole missään vaiheessa, joten aina voi aloittaa...
Yksi apuväline tuosta omasta listasta vielä unohtui: vanha kunnon päiväkirja. Kun niitä omia ajatuksia kirjoittelee paperille, ne kummasti selkenevät. Vanhojen päiväkirjojen lukeminen on joskus hämmästyttävää: vaikka on luullut kirjoittavansa tylsää ja itseään toistavaa jaaritusta, näkee välillä sen henkisen kehityskaarensa todella selvästi vanhoista päiväkirjamerkinnöistään jälkikäteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaksikymppinen tietää mikä on elämän tarkoitus
Kolmekymppinen rupeaa miettimään mikä se voisi olla
Nelikymppinen ymmärtää, ettei kysymykseen ole vastausta ja että jokainen luo tarkoituksen itse (tai jotenkin noin)
On pitänyt paikkansa ainakin omalla kohdallani.
Minusta itsen-löytäminen on enemmânkin sellaista sisäisen tasapainon löytÄmistä, ei niinkään suorittamista elämâssä. Minulla prosessin laukaisi masennus joka sai niin voimakkaan tyytymättömyyden ja sisäisen epâvarmuuden aikaan, ettÄ oli pakko päÄstÄ takaisin tasapainoon. Mietin, keskustelin, kävin terapiassa, vaihdoin työpaikkaa, muutettiin muutaman kerran jne, kaikkeen tähän meni ehkä viitisen vuotta ja nyt on tuntunut viimesen kahden vuoden aikana, ettâ olen "löytänyt itseni" siinä mielessä, ettÄ ymmârrän itseäni, tunteitani ja reaktioitani paremmin ja olen tasapainossa sen kanssa mitä itse olen ja mitä elämältä itse haluan. Eli on sellainen rauhallinen olo sisäisesti. Ei kuitenkaan niin, että nyt vain olla möllöttäisin tekemättä mitään ja nauttien rauhastani, vaan päin vastoin tuntuu, että sisÄinen tasapaino antaa paljon enemmän energiaa ponnistella ihan käytännönkin elämâssä ja antaa voimia ja uskoa itseensäkin jossakin määrin, niin että energiaa vapautuu myös tekemiseen eri tavalla, tai suunta on paremmin selvillä ehkä myös. Kyllä toiset ihmisetkin on helpompi hyväksyä sellaisina kuin ovat, mutta ei tässä miksikään enkeliksi muutu, jokaisellahan joskus menee hermot. :)Mutta kun osaa kohdata omat tunteensa, niin asiat vÄhän suhteutuu ja huomaa että monet asiat on omassa mielessä enemmän kuin toisessa ihmisessä tai tilanteessakaan, eikä sitten tietenkään mene niin helposti syyttelyksi ja valitukseksi, jne.