Häät 2 viikon pääatä ja epäilyttää....

Siis uusi näppis, pahoittelen virheitä.



ap

Järkiavioliitto on paljon parempi perusta elämälle kuin jokin intohimoliitto.

kovin hyvä jos nyt jo tuntuu, ettei halua olla toisen kanssa loppuelämää, kuten avioliitossa olisi toivottua. Mieti tarkkaan!

Juttele ihmisten kanssa jotka todella tuntevat sinut. Minä olin aivan onnessani kun menimme naimisiin, mutta jotkut kaverini ovat alkaneet myös epäilemään liittoaan. Toiset heistä nyt onnellisesti naimisissa, yksi erosi 2v jälkeen. Yksikään ei perunut häitä. No niiden yksien tietty olis pitänyt.



Eli aika vaikea alkaa täällä neuvomaan. Jos olet kova pano pupu eikä miehesi tunnu riittävältä, vaihda.

että se tajusi hääyönään, että oli tehnyt suuren erheen. Ne oli ollut vuosia yhdessä ja sitten lapsi oli tulossa. Tajusi, ettei he kyllä voi elää yhdessä loppuelämää. Erosivatkin sitten kun lapsi oli vielä vauva. Mieti tarkkaan, onko tämä vaan jänistystä vai tuntuuko sinusta niin oikeasti.

Minulle naimisiin meno oli ihan kiva juttu, maistraatissa, eikä mua jännittänyt. Tuntui ihan oikealta ratkaisulat . nyt tulee 11. aviovuosi täyteen

ainakin tuli viime hetken paniikki, joka hälveni sitten ja häiden jälkeen tuli varmuus: olen päättänyt rakastaa miestäni enkä pitänyt mielessä takaportteja.

naimisiin vuosi sitten ja ikävä kyllä nyt jo kadun päätöstäni. Kyseessä ei siis ollut järkiavioliitto vaan sen hetkiset intohimon ja rakkauden tunteet vaikuttivat päätökseeni. Pian tuli kuitenkin arki vastaan;meillä eri kiinnostuksen kohteet, arvot ja kaikki. Yhteinen elämä ei toimikaan. Eli minä olisin kyllä järkiavioliiton kannalla mutta kyllähän sekin kuitenkin rakkautta vaatii. Intohimo on toissijainen asia.

ihmistyyppi yleensä olet, hirvittävätkö sinua yleensä suuret päätökset? Oletko ennen ollut tilanteessa, jossa on tuntunut siltä, että nyt ei mene oikein, en halua tätä, ja kaikki onkin sitten ollut vain stressiä? Toivon, että on näin.



Valitettavasti, minusta kuitenkin kuulostaa pahalta. Avioliitossa pitää olla järkeä, varmaan enemmän kuin intohimoa, mutta pitää siinä mielestäni olla sitäkin. Yksi ystäväni tunsi samoin, halusi vaihtaa "järkimiehen" sellaiseen, johon todella rakastui ja joka rakastui häneen. Ei vaihtanut, nyt useampi lapsi ja kymmenkunta vuotta kulunut, ja yhä molemmat osapuolet ajattelevat, että olisi pitänyt uskaltaa erota tahoillaan ja mennä yhteen. Nyt ei enää ole mahdollista, lasten takia.



Ystävälläni yksi peruste oli juuri se, että ei halunnut perua häitä, "mitä ihmiset sanoisivat".



Mutta toivon, että sinulla on vain häästressiä! Kuuntele tunteitasi, uskon, että tunnet itsesi niin hyvin, että voit päätellä, onko tunne varoitus vai vain stressiä. (Itselläni on usein niin, että päätökset hirvittävät, mutta tiedän, että minuahan hirvittää kaikki.. Ja tiedän, että kun päätös on tehty, olo muuttuu.)

mutta he ovat kaikki "mieheni puolella". Siis eivät ymmärrä mikä on ongelmana kun minullahan on niin hyvä mies.

Ja onhan se, kiltti, luotettava, ei juo jne.

Mutta ei myöskään näytä tunteitaan (kysyin esim. pidämmenkö me puheet häissä, ja vastaus oli "ei minua huvita mitään puheita pitää" ja suhtautuminen tunteiden esittämiseen tai minuun on muutenkin välinpitämätön), on äärettömän epäsosiaalinen. Kaikki kiinnostuksen kohteet on erilaisia ja sitä intohimoa ei ole ollut edes alkuaikoina. Ikinä ei ole ollut sitä ihanaa ihastumisen fiilistä. Jotenkin vaan ajauduttiin yhteen.

Tällä hetkellä olen lähes varma ettei tämä ole vain ohimenevää stressiä, mutta entä jos olenkin väärässä. Prun häät ja tajuan muutaman kuukauden kuluttua että tein virheen...?



ap

Oliko tää taas niitä klassisia "olen lapsesta asti haaveillut prinsessahäistä".

Mies kosi ja nyt sitten olit onnesi kukkuloilla, että saat tekokynnet ja kampauksen ja miljoonan timanttisormuksen ja päivän brassailla kaiken keskipisteenä ja kaikki on taatusti kateellisia.



Unohtui vain, että avioliitossa pitäis elää sen miehen kans.

Kahdessa aiemmassa suhteessani (pitkäaikaisia avoliittoja molemmat) ajattelin että joutuisin valehtelemaan papille, koska en voisi vilpittömästi sanoa tahtovani loppuelämää. Nykyisen mieheni kanssa tunsin aivan toisin. Nyt ollaan oltu kaksi vuotta naimisissa, välillä on vaikeaa ja välillä vähemmän vaikeaa mutta en silti kadu.

että vanhempien pitäisi olla niin fiksuja, että järjestäisivät kerran tyttölapselleen sellaiset synttärit, missä tyttö saa tyydyttää narsistista tarvetta olla keskipisteenä. Koko krumeluus vain kehiin ja tutut ja sukulaiset ihaileen.



Näin nainen olisi saanut sen kokea, eikä tarvitsisi haaveilla siitä hääpäivästä, että saa olla se keskipiste. Voisi siinä parisuhteessa keskittyä muihin asioihin kuin kokeilemaan kerran elämässään, miltä tuntuu pukeutua pitkään pukuun ja olla prinsessa

että kannattaisi ainakin ottaa aikalisä häiden suhteen.Eihän niitä kokonaan tarvitse perua vaan siirtää ensin sopivampaan ajankohtaa Kertomasi perusteella teillä ei ole kovin mukavaa yhdessä eikä samanlaisia kiinnostuksen kohteita. Paranisiko elämä häiden jälkeen? Entä jos miestäsi ei kiinnosta edes mahdolliset lapsenne? Luulen, että sua kaduttaisi enemmän se, että huomaat olevasi onnettomana aviossa ja että eroat häiden jälkeen.



Ei ole kyllä helppo ratkaisu sulla. Tsemppiä!

naimisiin vuosi sitten ja ikävä kyllä nyt jo kadun päätöstäni. Kyseessä ei siis ollut järkiavioliitto vaan sen hetkiset intohimon ja rakkauden tunteet vaikuttivat päätökseeni. Pian tuli kuitenkin arki vastaan;meillä eri kiinnostuksen kohteet, arvot ja kaikki. Yhteinen elämä ei toimikaan. Eli minä olisin kyllä järkiavioliiton kannalla mutta kyllähän sekin kuitenkin rakkautta vaatii. Intohimo on toissijainen asia.

siinä vaiheessa kun olit vielä rakkauden huumassa? Olitteko olleet yhdessä alle 2v? Jos näin niin menitte aivan liian aikaisin naimisiin... Itse menin naimisiin kun olimme olleet yhdessä 7v, olin kokenut mieheni kanssa valtavan rakkauden huuman mutta myös ne huonommatkin päivät kun on todella täytynyt "tahtoa" rakastaa.