Rehellinen kysymys: haluaisitteko lapsenne parhaan kaverin
olevan erityislapsi, esim. asperger, adhd tai cp-vammainen? Millä tavoin tuette lasten ystävyyttä vai ohjaatteko häntä ystävystymään enemmänkin tavallisen lapsen kanssa?
asperger-lapsen äiti jonka poikaa ei kukaan kutsu kotiin eikä ota oma-aloitteisesti yhteyttä vaikka as-poika itse on aktiivisesti kutsumassa kavereita kylään
Kommentit (36)
ja toivoisin ehdottomasti hänen kaveripiiriinsä jotain erityislasta. Kahdesta syystä oikeastaan, joista tärkeämpi on se, että tiedän erityislapsilla olevan kuoppainen polku edessään ihmissuhderintamalla ja toivoisin että oman lapseni hyväksyntä helpottaisi jonkun toisen lapsen taivalta. Ja toinen on itsekkäämpi syy, eli se että poikani oppisi inhimilliseksi ihmiseksi.
molemmat saavat ystävyydestä jotakin.
Mutta tiedän, että todennäköisesti vanhempien tietämättömyys ja pelko saa heidät käyttäytymään typerästi.
Siskoni poika on as-poika ja on todella ihana tapaus ja persoona, vaikkakin joskus osaa olla "vaikeakin", joka on enemmänkin suorapuheisuutta. Mutta tällä lapsella on ystäviä muutamia ja tuntuu ettei aina niin niitä ystäviä kaipaakaan.
Kaverina on poika, joka on myös jollakin tavalla erityislapsi, jolla tosin ei ole mitän diagnoosia. Luulen, että vanhemmat pelkäävät kuulla sen, ettei kaikki ole ihan normaalisti. Kuitenkin nämä kaksi poikaa ovat hvyiä ystäviä keskenään. Kuitenkin kun tällä kaverilla oli synttärit, niin luokan muita poikia kyllä kutsuttiin, mutta ei tätä hyvää as-kaveria. Poika sitten vastasi as-pojan hämmästyneeseen kysymykseen, että miksi? niin, että isä sanoi, ettei sinua saa kutsua....
Eli vaikka omakin olisi selvästi erityislapsi, nin silti se asia saattaa pelottaa paljonkin ja suurinpiirtein pelätään tämän toisen diagnoosin tarttuvan.
Itselläni oli isoveli, jolla oli/on edelleen vaikea epilepsia. Muistan hyvin, kuinka muut lapset saivat mennä tiettyjen kotiin, mutta meidät (minut ja siskoni) käännytettiin ovelta pois. Siis edes veljeni ei ollut tulossa mukaan, mutta sitä sairautta pelättiin niin paljon ja luultiin varmaan, että se "kaatumatauti" tarttuu muihin, jos sen perheen lapset tulevat kylään.
ei hänen sairautensa tai vamma ole este. Parin pojan kanssa olen kieltänyt lasta leikkimästä. Heillä ei tietääkseni ole mitään diagnoosia, mutta kiroilevat ja kiusaavat ja isottelevat. Esim sellaisesta syystä kiellän lastani leikkimästä jonkun kanssa, mutta en minkään yleisen ylivilkkauden takia.
häntä kyllä koskaan kutsuta minnekään. Neljän tarhavuoden aikana sai yhden synttärikutsun...
Eikä siis ole mikään päällepäsmäri tai kiusaaja, mutta sosiaalisesti kömpelö ja syrjään vetäytyvä. Sosiaalinen kanssakäyminen olisi hänelle hurjan tärkeää, mutta kun ei sellaisia suhteita väkisinkään saa luotua.
Olen yrittänyt vertaisryhmän kautta (aspalsta) saada pojalle leikkiseuraa, muttei vielä ole onnistunut. Huoh.
koska leikit eivät "suju kivasti" ihan itsestään, vaan se erityislapsi on, kuten nimityksestä ymmärretään, "erityisen tuen tarpeessa".
Minulla on itselläni erityislapsi. Hänelle kavereiden saamisessa on ollut hirveästi ongelmia, ja ne ovat johtuneet kolmesta syystä. Ensinnäkin on vanhempia, jotka eivät halua lapsensa kavereilla olevan mitään ongelmia (määritelmällisesti). Lapset omaksuvat vanhempiensa käsityksen asiasta ja rehellisesti sanottuna toivoisinkin, että lapseni ei kaveeraisi näiden kanssa, koska tuntuu, että tämä sakki lähinnä pahoinpitelee sekä henkisesti että fyysisesti.
Toiseksi on vanhempia, jotka ovat sitä mieltä, että "kunhan leikit sujuu niin hyvä" ja kun ne leikit ei sitten "ole sujuneet" täysin ongelmitta niin he ovat todenneet että omapa on vikansa kun ei saa kavereita. Kuitenkin juuri tässä porukassa on paljon lapsia , joiden kanssa leikit voisi saada sujumaan pienellä vaivannäöllä ja juuri niin meidän poika (asperger) onkin saanut kavereita, kun myös kavereiden vanhemmat ovat olleet valmiita näkemään vähän vaivaa asian eteen. Nämä tietysti ovat vanhempia, jotka muutenkin tekevät paljon lastensa kanssa, joten ovat mukana vielä esim kouluikäisten hiihtoretkillä ja jalkapallonpeluussa, jolloin meidän pojankin mukana olo on suht kitkatonta ja mukavaa, eikä sellaisia täysin kontrolloimattomia kaaoshetkiä, jolloin hän hermoistuisi ja panikoisi tai suuttuisi, pääse syntymään. Nämä lapsetkin ovat usein omaksuneet vanhempiensa kaltaisen asenteen: pysyvät rauhallisena ja vähän toppuuttelevat, jos meidän pojalta pääsee keittämään yli. He myös oppivat arvioimaan tilannetta etukäteen, eivätkä syyllisty siihen, että hämmentävät räjähdysherkkää keitosta huvikseen. Näistä rauhallisista pojista meidän 12-vuotias on nyt saanut kaverisuhteita, joita ei enää tarvitse edes vanhempien tukea.
Kolmas syy on sitten se, että kaikkien kanssa vaan ei millään yrityksellä synkkaa yhteen.
En missään tapauksessa haluaisi, että lapseni olisi jonkun kaveri siksi, että vanhemmat haluavat hänen kauttaa opettaa lapselleen jotain erilaisuudesta tai vammaisista. En halua lapsestani mitään sirkusfriikkiä. Mutta kyllähän se totta on, että nämä minun lapseni kaverit ovat oppineet kunnioittamaan (eivät pelkästään sietämään) erilaisuutta ja erilaista ihmisyyttä. Toisaalta luulen kyllä, että he saavat ystävyydestä muutakin, sillä pojassani on paljon hyviä ominaisuuksia (hän on esimerkiksi älykäs, taiteellisesti lahjakas, kiinnostunut yhteiskunnasta, uskollinen ystävilleen, ja erittäin empaattinen vaikka osoittaakin sen aika oudosti, hyvin avulias, vaikka välillä vähän hassuissa paikoissa ja antelias).
Mutta on meidänkin poika jätetty kutsumatta luokkakaverien synttäreille kun kaikki muut on kutsuttu juuri siksi, että vanhemmat ovat kieltäneet. Ja oli aika, jolloin hän etsi epätoivoisesti kaveria, eikä saanut, kukaan ei soittanut, kukaan ei "voinut olla" kun hän soitti. Nyt onneksi asiat ovat muuttuneet viimeisen vuoden sisään, millä lohdutan ap:täkin. Takana on kyllä monta vuotta taistelua ja vanhempienkin aktiivista yritystä sosiaalisten suhteitten luomiseksi ja ylläpitämiseksi. Ja kaksi vuotta myös neuropsykologista kuntoutusta. Mutta ei se kuntoutuskaan auta, jos kaveritaitoja ei saa käytännössä harjoitella.
en edes käytöksen perusteella tai kielen käytön. Olen yrittänyt puhua että täytyy käyttää omaa järkeä ja osata käyttäytyä vaikka kaverit eivät osaisikaan. Kaikkien kaveri ei tarvitse olla, mutta naapurissa asuvaa alkoholistityötöntäkin on moikattava koska hän on ihminen ja asuu meidän naapurissa, asutaan siis maalla.
isommat lapset ovat jo teini-iässä ja tyttäreni, 16v, yksi parhaista kavereista on teini-äiti, edes se ei ole tyttäreeni tarttunut.
Eilen illalla hän oli taas kyläilemässä (oppimishäiriöisen) veljensä kanssa. Lapsi valitsee itse kaverinsa ja kutsuu kylään kenet haluaa. Onhan näissä visiiteissä haastetta minulle, mutta kyllä sen 1-2 kertaa kk jaksaa kun tietää että lapset ovat onnellisia vieraista.
Ei kai kukaan halua, otsikkoon vastattakseni, mutta tuskin moni kieltääkään. Tavislasten vanhemmat eivät välttämättä osaa tukea lastaan tällaisissa tilanteissa. Eivätkä he edes ehkä tiedä että sun lapsella on as ja hän tarvitsisi hiukan apua esim. kutsun muodossa.
löytyy lasten kaveri/tuttavapiiristä cp ja down, sekä useampi asperger, tai nämä muistuu mieleen nyt ykskaks. Ei ole kyllä ennen edes tullut ajateltua asiaa.
Kukaan näistä ei ole meidän lasten bestis, mutta synttäreillä yms. ovat olleet. Down kyllä perheensä kanssa ja leikkejä pitää aika paljon valvoa, sillä hän on välillä hieman "raju rakastaja". Aspergereiden kanssa on aika tekeminen, silä usein aikuinen saisi näillä melko pienillä (5-8 v) olla koko ajan apuna tilanteita selvittämässä ja ohjaamassa.
Eli ihan bestikseksi en näitä hankalampia välttämättä haluaisi (jos rehellisesti sanotaan), mutten sitä mitenkään ole tuonut enkä tuo lapsille esiin. Cp taas on käytökseltään niin mukava, että saisi olla bestis, jos lapset niin valitsisivat. Häntä ei tarvitse auttaa juuri sen enempää kuin muitakaan kavereita.
Tässä on juuri se ero, olen kyllä valmis auttamaan kaverisuhteiden hoidossa tiettyyn rajaan saakka, mutta ihan koko ajan en voi olla kavereita tukemassa, vaan normaalin läsnäolon/ saatavillaolon on riitettävä.
tuo mitä 9 sanoo, että sellaiset lapset joiden vanhemmat on muutenkin paljon mukana lastensa tekemisissä, pärjäävät hyvin myös erityislasten kanssa on ihan totta ja siinä on kyllä myös ihan riittävä määrä tukea useimmille erityislapsikavereillekin, ainakin mitä nyt näitä tavanomaisia käytön- jne ongelmina näkyviä juttuja ajattelee. Ne on hyvien vanhempien lapset, jotka pärjää ja hyvät vanhemmat, jotka mahdollistavat myös lastensa erityislapsikavereiden pärjäämisen porukassa. Se ei varmaan yllätä kovin monia.
Mutta ei se mitään sen erityisempää vaadi, kuin normaalia läsnäoloa. Sitä, että pelaa palloa tai rullaluistelee lastensa ja näiden kavereiden kanssa tai että on pihalla leikkaamassa nurmikkoa kun nämä pomppii trampalla tai sisällä samassa huoneessa tekemässä hommiaan kun nämä pelää tietokoneella tai legoilla tai pikkuautoilla. Ja kuuntelee vähän sivukorvalla puuttuakseen tilanteeseen jo silloin kun se alkaa mennä pieleen ennen kuin jotain on hajonnut ja on suututtu ja itketty ja on myöhäistä.
häntä kyllä koskaan kutsuta minnekään. Neljän tarhavuoden aikana sai yhden synttärikutsun...
Eikä siis ole mikään päällepäsmäri tai kiusaaja, mutta sosiaalisesti kömpelö ja syrjään vetäytyvä. Sosiaalinen kanssakäyminen olisi hänelle hurjan tärkeää, mutta kun ei sellaisia suhteita väkisinkään saa luotua.
Olen yrittänyt vertaisryhmän kautta (aspalsta) saada pojalle leikkiseuraa, muttei vielä ole onnistunut. Huoh.
ja selitä tilannetta. Varmasti moni olisi valmis kutsumaan lastasi kylään tai tulemaan teille mutta jos lapsesi on syrjäänvetäytyvä eikä ole ystävystynyt juuri kenenkään päiväkoti/koulukaverin kanssa niin muut vanhemmat eivät huomaa tilannetta eivätkä tajua kutsua lastasi kylään. Ne lapset tulee huomattua pk.ssa ja koulussa jotka ovat omien lasten kavereita.
Yritin monta vuotta että olisivat leikineet keskenään, mutta aina homma kaatui tytön käytökseen. Hän on täysin arvaamaton, ensin hyvällä tuulella ja hetken päästä tyrkkää trampoliinilta alas, alkaa hakkaamaan nyrkillä tai heittää kivellä päin. Toki heitäkin on paljon erilaisia mutta tälla erityislapsella ei ole meille enää mitään asiaa.
Esimerkiksi sinä kuulostat äidiltä, jonka poika olisi meille tervetullut. Varmaankin kertoisit heti kättelyssä, että "meidän pojalla on sitten asperger ja siksi se ei aina vastaa kun puhutaan jne.". Näillä tiedoilla ystävyyttä olisi sitten helppo tukea, ja ohjata muita lapsia ottamaan sosiaalisesti kömpelö mukaan. Voisin selittää, että kaikki nyt vaan eivät halua olla kaikessa mukana, mutta voivat silti leikkiä yhdessä, jne.
Jos en tietäisi diagnoosista, saattaisin sanoa omille lapsilleni että jättäkää vaan rauhaan se poika, kun ei sitä kiinnosta teidän seura, ei saa tupata kun ei tykätä.
Ongelmia tulee silloin, kun vanhemmat kieltäytyvät näkemästä lapsen erityispiirteitä, teeskentelevät että kaikki on kunnossa ja _vaativat muitakin teeskentelemään_. Esimerkiksi aggressiiviseksi äityvä lapsi, jonka äiti vaatii minua ja perhettäni käyttäytymään hypervarovaisesti ettei lapsi provosoidu, ei todellakaan tule meidän kaverisynttäreitä pilaamaan.
Lapseni on myös olleet tukilapsina erityisryhmässä. pieni ryhmä, suorastaan ylimitoitettu henkilökunta, mutta eipä ollu siihen ryhmään tunkua.
Koskaan ei kyllä kenenkään vanhemmat ole sanoneet että "lapsellani on se ja se" vaikka kylässä/synttäreillä käyty puolin ja toisin.
sillä täällä luettujen kauhujuttujen perusteella adhd ja asperger -lapset voivat heittäytyä aika hankaliksi. En erityisesti toivo että meille tulisi adhd- tai asperger-lapsi kyläilemään ja leikkimään tiheään lapseni kanssa ainakaan jos adhd/asperger ei tottele minua tai vaatii minulta erityistä valvontaa tai huolehtimista. Tuntuu omissakin lapsissa olevan ihan riittävästi perään katsomista ja stressin aihetta.
Mutta, jos lapseni käsi sydämellä ilmoittaisi parhaan ystävänsä olevan lapsi jolla on jokin tällainen häiriökäytöstä aiheuttava diagnoosi ja lapseni haluaisi leikkiä hänen kanssaan en lähtisi sitä kieltämäänkään. Suotavinta olisi tällaisessa tilanteessa että tuon diagnoosilapsen äiti olisi lapsen mukana valvomassa hänen toimiaan jos lapsi olisi meillä kylässä, ainakin jos lapsi tarvitsee erityistä valvontaa.
tavallaan.. meillä keskimmäisen pojan parhaalla kaverilla on diagnosoitu keskittymis ja oppimishäiriöitä (siirrettiin nyt pkodissakin erityisryhmään), ja ME ollaan ainoat, jotka järjestää pojille leikki-aikaa. Ko. kaverin vanhemmat eivät IKINÄ ole pyytäneet meidän poikaa sinnepäin vastavierailulle. Ja tätä on nyt kestänyt 2v.
Että kyllä se onnistuu toisinkin päin... hieman on vaikea selittää meidän lapselle, että miksi hän ei ikinä pääse leikkimään kaverin kotiin.
Minua niin suututtaa, jos ihmiset päättää asioita toisten puolesta. Esim sen, ettei erityislapsi voi tulla synttäreille, vaikka koko muu pk-ryhmä tai luokka kutsuttais. Meidän esikoinen oli erityisryhmässä päiväkodissa ja ryhmässä oli autistinen poika. Kun pidettiin ekat tarhakaverisynttärit, niin tämän pojan vanhemmat oli aivan otettuja, että poika sai myös kutsun. Mun mielestä se oli itsestäänselvyys ja asian huomioiden laitoin kutsuun erityisesti, että saa tulla vanhempien kanssa tai ilman. Mun mielestä oli tärkeää, että oma lapsi oppi myös samalla sen, että asioita voi järjestää niin, että kaikki pääsee mukaan eikä ketään saa syrjiä. Jos joku ei pärjää yksin, niin tulee äidin tai isän kanssa. Tai kuten esikoinen silloin keksi, niin isovelikin kelpaisi seuralaiseksi, jos vanhemmat ei pääsisi. Oli selvästi itsekin onnellinen tilanteesta ja oivalluksestaan.
Poika oli kaksi kertaa synttäreillä meillä ja hyvin sujui. Kukaan muu ei koskaan kutsunut :(
En voi sanoa, että haluaisin lapsen kaverilla olevan erityisvaikeuksia, koska en niitä haluaisi kenellekään. Mutta ilman muuta kaikki on tervetulleita kavereiksi, kun vaan leikit sujuu ja pärjätään yhdessä.
muu "vika" (huono sanavalinta).
Pääasia on, että ystävyyssuhde on tasapuolinen ja molemmat saavat siitä itselleen positiivisia (sekä kasvattavia negatiivisiakin) kokemuksia.