Minä aion oikeasti jättää perheeni. Asunto hankinnassa.

on juuri siinä iässä missä todellakin tarvitaan äitiä läsnä! Kuukautiset ovat alkamssa ja niistä on varmasti helpompi kertoa äidille kuin isälle. Kehossa tapahtuu muutenkin niin paljon muutoksia, joihn tuon ikäinen pikkuhiljaa tarvitsee tukea ja vastauksia.

Älä ole itsekeskeinen paska ja hylkää tytärtäsi...saat hänestä varmasti ikuisen vihamiehen jos nyt hänet jätät. Kyllä ne lapset siitä kasvaa, jaksat kyllä sen verran odottaa. Lähde sitten.

Ap, toi ei ole normaalin ihmisen ajattelua. Vaikka kuinka kiellät että olet masentunut, niin joku sun päässä klikkaa. Ensin teet tänne kolme ihmistä, jotka on ihan sinusta riippuvaisia, ja sitten lähdet ja pilaat heidän elämänsä. Millä oikeudella sä oikein meinaat tehdä noin? Onko sun teoreettinen, ja varsin epätodennäköinen "onnellisuus" yksineläjänä sen arvoista, että pilaat neljän ihmisen elämän? Luuletko sä oikeasti olevasi niin paljon sun lapsia ja miestä arvokkaampi ihminen, että sulla on oikeus tehdä mitä vaan milloin vaan, ja maksattaa se muilla?

Minäkin olen sitä mieltä, että olet hirveä. Sulla on niin paljon muitakin keinoja saada olla yksin ja toteuttaa itseäs, ja silti valitset sen kaikkein ilkeimmän ja alhaisimman keinon.

noinhan miehetkin tekee, isät siis. miks se ois naiselta kamalampaa? missä sukupuolten välinen tasa-arvo?=)

.Jos on tosiaan tunne,että on elämässään joutunut useammin tekemään asioita, joita ei välttämättä haluais, niin aivan varmasti tulee jossain vaiheessa seinä vastaan ja haluaa ottaa elämäänsä omiin käsiinsä, eikä olla toisten vietävänä.

Perhe-elämähän on aika usein sitä, että joutuu omat tarpeensa sivuuttamaan toisten hyväksi, joten ymmärrän kyllä tuon ap:n tilanteen.

Toisaalta aikuisen ihmisen täytyy kantaa teoistaan vastuu, joten minunkaan mielestäni ei

ole täysin oikein jos jätät perheesi (varsinkin lapset) kokonaan.

Minunkin neuvoni olisi, että otat välimatkaa ensin.Juttelet miehes kanssa ja vuokraat vaikka itsellesi oman kämpän lähettyviltä tai lähikaupungista. Eli saat selvitellä omia ajatuksiasi rauhassa, mutta olisit kuitenkin lastesi saatavilla ainakin jonkin verran.

täydellistä tasa-arvoa ei ole, eikä tule, onneksi. Nainen kantaa, synnyttää ja ruokkii lapsensa, jolloin normaalisti muodostuu aivan ainutlaatuinen suhde, nykyään tosin on kaikenlaisia friikkejä, jotka toimivat poikkeavasti. Eikä perheestään välittävä isäkään lähde, kun ensimmäiset vaikeudet tulevat. Ap, kyllä siitä jatkuvasta romaanien lukemisestakin menee hohto, kun sitä jonkin aikaa teet. Sinä olet lapsia tehnyt, joten ihmisyyden nimessä, lopeta tuo itsekäs oman navan tuijotus ja huolehdi heistä. Lapset ovat pieniä, niin lyhyen aikaa, että pian jo huomaat,että he tulevat toimeen omillaan. Ihmettelen kyllä, millainen ihminen pystyy tuottamaan teoillaan, omalle jälkikasvulleen tuskaa?? Eikö sinulla ole lainkaan omatuntoa??

eivät kykne ottamaan vastuuta, varsinkaan siinä vaiheessa, kun asiat ovat jo menneet pahasti solmuun. Tässä vaiheessa ei kysytä, onko aikuinen, ollaa tilassa jota ei kestetä enää.





Ihminen voidaan käsittää "tunnekylmänä" vailla empatiaa. Vaikka itseasiassa hän kokee tekevänsä rakkaudellisen teon vapauttamalla toiset taakasta, siis itsestään.



Samalla hän vapauttaa itsensä vastuusta, jota hän ei hallitse ja jaksa kantaa.



Silloin ollaan totaalisen väsyneitä, ollaan vaan eikä reagoida mihinkään ärsykkeisiin...saisi vain olla omassa maailmassaan.

todella vaikea määritellä.. Minusta on vain vuosia tuntunut epätodelliselta, ts. "tämä ei ole minun elämääni".

En jaksa olla läsnä lasten elämässä, esim. haluaisin vain lukea rauhassa romaaneja. Lasten äänet häiritsevät. Ja varsinkin pojat tappelevat koko ajan... Enkä ole edes kotiäiti, pääsen kyllä töihin pois kotoa.. mutta silti tämä tunne ei mene pois.

Ahdistaa mennä töistä kotiin. Mies on hyvä isä, mutta parisuhde on pystyynkuollut...

Monta asiaa tässä on mikä mättää, mutta vika on siis minussa, ei lapsissa, eikä varsinaisesti miehessäkään.

Koen vain ettei minun olisi koskaan pitänyt tehdä lapsia, mutta siihen oli aikanaan voimakas painostus miehen ja mm. äitini taholta. Olin 22-vuotias kun esikoinen syntyi.

Olin jopa ihan onnellinen vielä esikoisen vauva-aikana ja kun hän oli ainoa. Jälkiviisaana voisin sanoa, että lastenteko olisi kannattanut jättää siihen yhteen.

Mies halusi toisen, ja kolmas oli vahinko ehkäisyn pettäessä. Ja minä en halunnut jatkaa raskautta, mutta tein taas kuten mies halusi.

Kai olen katkera siitä, etten ole koskaan mennyt oman mieleni mukaan elämässäni, vaan yrittänyt aina miellyttää muita.

Siitä on tullut ajatus, että jätän kaiken ja en jää selittelemään (etten taas tule ylipuhutuksi tekemään jotain mitä en halua).

Uskon, ettei kukaan minua ymmärrä, ja ansaitsen varmaan kaikki haukut. En silti voi mitään sille että minusta tuntuu tältä...

Aion yrittää kuitenkin terapiaa, ehkä saamme asiat jotenkin kuntoon.. Miehenkin kanssa voisi yrittää jotain avioliittoterapiaa, vaikka luulen kyllä ettei tätä liittoa enää mikään pelasta. : ((

Joku taisikin kirjoittaa että miehelle tämä hyväksyttäisiin muttei naiselle. Niinhän se valitettavasti on. Mielestäni et ansaitse haukkuja vaan rohkaisua miettiä omaa elämääsi, jotta siitä tulisi sinun näköisesi.

Itse tunnen samankaltaisia oloja kun mies on kotona, mutta kun saan olla yksin lasten kanssa niin elämä tuntuu paljon omemmalta. Silloin minulla on voimia olla lastenkin kanssa. Omassa elämässäni en tiedä mistä tämä johtuu, mutta parisuhde on meilläkin mielestäni kuollut. Heijasteleeko se sitten muihinkin ajatuksiini.

Mieheni on erinomainen isä,puuhaileva ja touhukas, iloitsee lastensa kanssa. Kotihommat häneltä hoituvat aivan itsenäisesti. Niistä meillä ei ole mitään kärhämää. Eli en voi väittää että hän ei ottaisi vastuuta, mitä se sitten merkitseekään...

Aviomies, seksikumppani ja vaimonsa ystävä hän ei halua olla. Parisuhteeksi hän katsoo sen, että osoite on sama. Monissa pariterapioissa on käyty. Ei ole ollut apua. Mutta niinhän sitä sanotaan ettei toista voi väkisin muuttaa.

Meillä lähtötilanne on ollut se, että minä olen halunnut lapsia, mieheni ei.

Vaikka ratkaisusi olisikin muuttaa pois lastesi luota, olisiko sinulla kuitenkin mahdollista olla jollain lailla läsnä heidän elämässään? Se olisi varmasti lapsille tärkeää.

Voimia sinulle miettiessäsi näitä vaikeita asioita.