Lapset eivät tee onnelliseksi

Kyllä minun lapseni tekevät minut onnelliseksi ja tiedän, että olisin hyvin onneton, jos kärsisin lapsettomuudesta.

eikös se nyt ole luonnollista että uhmaikä ja murrosikä kiristää hermoja - miksei puhuttu mitä ne lapset onnellisuuteen vaikuttaa muina aikoina?



t lapsistaan onnellinen

Mutta se että lapsia ei saa vaikka haluaa tekee onnettomaksi. Ihan jo pelkästään se tietoisuus että jotain ei saa vaikka kuinka haluaisi kyrsii. Loppujan lopuksi sama ihminen voisi olla ihan tyytyväinen lapsettomana jos tietäisi että "jos vaan haluaisin lapsia niin saisin niitä tuosta vaan".



t. entinen lapseton, nyt 2v ikäisen lapsen äiti

Luulen, että 90 % lapsia tekevistä tekee niitä uteliaisuudesta, mahdollisuudesta tai sosiaalisista paineista. Tuskin onnellisuudesta.

Uskon myös, että lapset tuovat paljon mukanaan pahaakin, mutta luontainen halu (jolla ei ole mitään tekemistä onnellisuuden tavoittelemisen kanssa) ajaa meitä lisääntymään.

että joku muu tekee sinut onnelliseksi etkä sinä itse, niin päälääkäriä tarvitsee ja nopeasti. Eli jos et ole onnellinen, niin ei KUKAAN sinua pysty siihej tilaan sun pääsi ulkopuolelta saattamaan.. paitsi ehkä lekuri, joka ojentaa sulle prozac-reseptin ja sekin vaan siis välillisesti.

Jos lapset eivät tee onnelliseksi tai onnellisemmaksi,niin miksi vaivautua? Jos vaihtoehdot on olla perusonnellinen lapseton tai perusonnellinen lapsellinen, ja kummallakin on yhtä paljon hyviä ja huonoja hetkiä elämässään, niin miksi valita lapsenteko?



En tiedä tuosta tutkimuksesta..eihän mitenkään voida tutkia saman ihmisen onnellista elämää lapsellisena ja lapsettomana. Tai kaikki ovat alkuun lapsettomia, mutta ymmärtänette mitän tarkoitan.

Mutta onnellinen ihminen osaa nauttia lapsistaan, eikä odota koko aikaa, että ne kasvais ja alkais pysyä mahdollisimman paljon pois kotoa.

Tätä näkee surullisen paljon.

Asia pitää varmasti paikkansa. En tiedä, oliko tässä tutkittu vapaaehtoisesti vai tahattomasti lapsettomia, mutta toivon mukaan molempia. Kun kuuntelee äitien ja isien puhetta kaikesta siitä vaivasta, jonka he joutuvat näkemään lastensa eteen, niin ei tosiaankaan käy kateeksi.



Kannattaa lukea vähän lisää noista Daniel Gilbertin löydöistä. Minusta tuntuu, että kyselyt on tehty niin, että ihmisiltä on kysytty, miten onnelliseksi he tällä hetkellä / nykyisin tuntevat elämänsä (yleisesti). Tähän kysymykseen sitten lapsettomat ovat antaneet hieman positiivisempia vastauksia kuin lasten vanhemmat, etenkin verrattuna leikki-ikäisten tai teinien vanhempiin. Ihmisiltä ei siis ole kysytty, tekevätkö lapset heidät onnelliseksi. Tosin, jos minulta olisi kysytty, tekeekö lapsettomuus minut onnelliseksi, vastaus olisi helppo: kyllä, ehdottomasti. Vanhemmat taas varmaan vastaisivat että lapset ovat onnen lähde, eivätkä niin että lastenhoito on suunnilleen yhtä kivaa hommaa kuin kaikki muutkin kotityöt (mitä se tuon tutkimuksen mukaan onkin).

taakka lapsille jos pitäis tehdä vanhempansa onnelliseksi. IHmisen omat arvot ja suhtautumistapa tekevät hänestä yleensä joko onnettoman tai onnellisen. Mulle lapset merkitsevät sitä, että mun elämälläni on itseäni suurempi merkitys ja se että elämällä on joku muu merkitys kuin oma napa tekee elämästä mielestäni onnellisen. Mutta tämähän on juuri suhtautumiskysymys- jos ajattelee että saada seurata ihmistaimen ihmeellistä kehitystä näin läheltä on elämän suurimpia lahjoja niin kyllähän lapset tekevät erittäin onnelliseksi. Olen siis huomattavasti onnellisempi siitä vaivalloisesta elämästä jonka mulla on lasten kanssa kuin mitä olisin ilman lapsia helpon elämän kera.

jos ajattelee että saada seurata ihmistaimen ihmeellistä kehitystä näin läheltä on elämän suurimpia lahjoja niin kyllähän lapset tekevät erittäin onnelliseksi. Olen siis huomattavasti onnellisempi siitä vaivalloisesta elämästä jonka mulla on lasten kanssa kuin mitä olisin ilman lapsia helpon elämän kera.

tämä on lastenteon pointti niin miksei voi vain mennä töihin lastentarhaan?

on lapsella paikattu, kuinka siinä käy. Ei tee onneliseksi ei vaan päinvastoin.



Aika paljon lapsia tehdään, koska niin on tapana eli kulttuurin ja arvojen sanelema "pakko".

taakka lapsille jos pitäis tehdä vanhempansa onnelliseksi. IHmisen omat arvot ja suhtautumistapa tekevät hänestä yleensä joko onnettoman tai onnellisen.

Ihmisen tarkoitus on tutustua koko tunteiden kirjoon. Lapset tarjoavat siihen yhden mahdollisuuden.

täysin samaa mieltä. Loppuelämä täynnä huolta ja murheita(lapsista), hetkeäkään et saa olla henkisesti rauhassa.

että äitiys on ihanaa ja aurinko paistaa, ja olet huono nainen, ellet synnytä. Vasta viime vuosina on uskallettu sanoa ääneen, ettei se äitiys ole ollenkaan helppoa..

että media syöttää tuota myyttiä äitiyden onnesta. Olen itsekin siihen langennut, uskonut sen. Toisaalta voi ajatella, että biologia ja vaisto myös houkuttivat minut siihen. Lapsena olin ainoa lapsi, leikin vauvanukella ja haaveilin pikkusisaresta. Aikuistuessani ajattelin, miten ihanaa, että voin joskus saada oman lapsen. Se oli minusta ihmeellinen ja positiivinen juttu. Sitten kun lapsi syntyi ja hänet tuotiin rinnalleni, ihmettelin, että kuka tuo vieras vauva on. Hän ei tuntunut ollenkaan samalta, joka oli kasvanut sisälläni yhdeksän kuukautta, vaan ihan outo tyyppi, jolla oli yllättävän erilainen luonne.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokea sen, mitä olen kokenut, mutta en uskaltanut hankkia sitten enempää kuin yhden lapsen. Vastuu tuntui yhtäkkiä kovin raskaalta, en ollut varautunut siihen tunteeseen. Ajattelin, että tämä ihminen ei olisi syntynyt, jos minua ei olisi ollut, joten kaikki, mitä hän tulee elämässään kokemaan, johtuu alun alkaen minusta.



Tämä on ollut opettavaista aikaa mutta mielestäni ei onnellista. Kun lapseni sanoo, ettei halua koskaan omia lapsia, vastaan hänelle, että ok. Valmiita ajatusmalleja ei pidä niellä purematta.

mitä juttua! On yksilöllistä, mikä tuo onnen, mikä ei. Olkoot se lapsi tai jokin muu.



Ei ole valmista sapluunaa onneen.



Lapsen saaminen on maailman luonnollisimpia asioita miltä mittapuulta tahansa katsottuna. Olisitte oikeasti varmasti onnellisempia kun ette vertailisi valintojanne muiden tekemiin, saati onneanne muiden onneen tai sen puutteeseen.



Jättäkää lapset tekemättä tai tehkää niitä. Olkaa muuntautumiskykyisiä, elämään pitää sopeutua.



Te, tätä asiaa sokeasti puivat olette myyttisiä hahmoja. Käyttäkään aivoenergiaanne johonkin muunlaiseen pohtimiseen kuin vertailuun tai itkuun elämästänne.

Jos on muutenkin onnellinen niin lapset ehkä täydentävät sitä onnea tai eivät ainakaan rasita elämää. Mutta jos on muutenkin raskasta niin eivät lapset ainakaan sitä elämää aina paranna:(.

omaan onnellisuuteeni. Toisaalta olen nyt työn ja lasten ristitulessa koko ajan väsynyt ja usein tosi kireä, eikä mulla ole juurikaan mahdollisuuksia nauttia mistään "omasta ajasta", lukea tms.



Mutta toisaalta se onni jota koen hyvinä hetkinä lasteni kanssa on paljon intensiivisempää kuin se mitä koen aikuisten kanssa. Vastaa suurin piirtein sitä rakastumisen hullua ensihuumaa, joka kaikissa miessuhteissani (myös nykyisessä avioliitossani) on mennyt ohi noin puolessa vuodessa - lasten kanssa niitä tunteita on joka päivä.



Omalta kohdaltani sanoisin että lasten saaminen on tehnyt elämästäni enemmän vuoristorataa. Huikeita onnenhetkiä epätoivon ja raivon tunteiden välissä.

että media syöttää tuota myyttiä äitiyden onnesta. Olen itsekin siihen langennut, uskonut sen. Toisaalta voi ajatella, että biologia ja vaisto myös houkuttivat minut siihen. Lapsena olin ainoa lapsi, leikin vauvanukella ja haaveilin pikkusisaresta. Aikuistuessani ajattelin, miten ihanaa, että voin joskus saada oman lapsen. Se oli minusta ihmeellinen ja positiivinen juttu. Sitten kun lapsi syntyi ja hänet tuotiin rinnalleni, ihmettelin, että kuka tuo vieras vauva on. Hän ei tuntunut ollenkaan samalta, joka oli kasvanut sisälläni yhdeksän kuukautta, vaan ihan outo tyyppi, jolla oli yllättävän erilainen luonne.

Olen kiitollinen siitä, että olen saanut kokea sen, mitä olen kokenut, mutta en uskaltanut hankkia sitten enempää kuin yhden lapsen. Vastuu tuntui yhtäkkiä kovin raskaalta, en ollut varautunut siihen tunteeseen. Ajattelin, että tämä ihminen ei olisi syntynyt, jos minua ei olisi ollut, joten kaikki, mitä hän tulee elämässään kokemaan, johtuu alun alkaen minusta.

Tämä on ollut opettavaista aikaa mutta mielestäni ei onnellista. Kun lapseni sanoo, ettei halua koskaan omia lapsia, vastaan hänelle, että ok. Valmiita ajatusmalleja ei pidä niellä purematta.

herättää ympäristössään järjettömästi kateutta ja ympäristö haluaakin tuomita tuoreen äidin milloin milläkin perusteella: äidin ikä on väärä, siviilisääty väärä, asumismuoto väärä, ulkonäkö väärä, imetys on huono tai hyvä valinta...Ihan kaikkea äitiyteen ja perheen elämään liittyvää saa kuka tahansa arvostella. Ikään kuin olisi olemassa jokin yleinen "totuus" siitä millaista perhe-elämän kuuluu olla.

Sellainen myytti vallitsee, että hyvän elämän saavutuksiin kuuluu avioliitto, omakotitalo ja 2 lasta ja media ylläpitää tätä myyttiä. Äidin pitää samaan aikaa olla kotona ja tehdä pitkää päivää töissä, olla mieletön kokki ja pysyä hoikkana jne.

media syöttää ajatusta, että äitiys on ihanaa ja aurinko paistaa, ja olet huono nainen, ellet synnytä. Vasta viime vuosina on uskallettu sanoa ääneen, ettei se äitiys ole ollenkaan helppoa..