Luuleeko parisuhteessa olevat ihmiset

itse kadehdin välillä sinkkuja.

onhan se ihan perusbiologiaa että aikuinen ihminen kaipaa parisuhdetta. Siis uskon että suurin osa (ei siis kaikki) sinkuista toivoo itselleen sitä, mitä parisuhteessa elävillä on, eli elämänkumppania.

mutta avioliiton, eron ja seitsemän sinkkuvuoden jälkeen nyt parisuhteessa olevana sanon, että tämä on ihanaa.



Parempi olla yksin kuin paskassa suhteessa - se on selvä.



Mutta että parisuhteessa ois jotenkin tärkeämpiä... No ei.

tapaa kadehdin sinkkuja.

Mä en ainakaan kadehdi.

onhan se ihan perusbiologiaa että aikuinen ihminen kaipaa parisuhdetta. Siis uskon että suurin osa (ei siis kaikki) sinkuista toivoo itselleen sitä, mitä parisuhteessa elävillä on, eli elämänkumppania.

Siis, että toivotaan sitä oikeaa kumppania eikä sitä jonka naama ärsyttää ja jonka kanssa tapellaan päivät pitkät;)

Mutta un mietin itseäni, niin kyllä mä olin vähän kade niille joilla oli hyvä parisuhde ja minä olin yksin. Ei se elämä kurjaa ollut, mutta ei kai nyt kukaan yksin halua ehdointahdoin olla, ellei sitten ole erakko.

En ikinä olisi edes halunnut miestä, jossen olisi lapsia halunnut.

Mutta ajattelen sen niin, että mies(isä) ja lapset tulevat ns. samassa paketissa.

Joskus ystävien kanssa leikimme baareissa, että olemme sinkkuja jne. Lapsellista, mutta niin mukavaa.

Koen kyllä, että jos ihminen elää kauan vain sinkkuna, ilman kokemusta/kokemuksia yhdessä asumisesta, hänestä voi tulla vaikea/mahdoton ihminen muille.



Norkoilu sinkkuna voi johtaa myös siihen, että parhaat vuodet saada lapsia menevät ohi ihan huomaamatta. Sitten jos tai kun lapsia saa, niin ymmärtää kyllä, että lasten saaminen kasvattaa ja on todella palkitsevaa ja raskastakin. Parempi nuorempana?



Pelkäänpä, että osa sinkuista havahtuu liian myöhään ts maksaa kalliin hinnan = jää vasten syvempää tahtoaan lapsettomaksi,koska on aikaillut. Ei itse kypsy tarpeeksi nopeasti aikuiseksi tms?



Elämä on lyhyt.

joten en kadehdi sinkkuja, mutta en kyllä ajattele heidänkään kadehtivan minua, sillä tuskin kaikki tälläistä keskiluokkaista lapsiperhe-elämääkään haluavat.

Koen kyllä, että jos ihminen elää kauan vain sinkkuna, ilman kokemusta/kokemuksia yhdessä asumisesta, hänestä voi tulla vaikea/mahdoton ihminen muille. Norkoilu sinkkuna voi johtaa myös siihen, että parhaat vuodet saada lapsia menevät ohi ihan huomaamatta. Sitten jos tai kun lapsia saa, niin ymmärtää kyllä, että lasten saaminen kasvattaa ja on todella palkitsevaa ja raskastakin. Parempi nuorempana? Pelkäänpä, että osa sinkuista havahtuu liian myöhään ts maksaa kalliin hinnan = jää vasten syvempää tahtoaan lapsettomaksi,koska on aikaillut. Ei itse kypsy tarpeeksi nopeasti aikuiseksi tms? Elämä on lyhyt.

tätä parisuhteessa elävän "kaikkitietävyyttä". Mitä elämää se sellainen sitten on jota eletään vaan miehen ja lapsien kautta?

Miks ne muuten valittais?

hävettää että olen jumahtanut tyhjään suhteeseen , sen tiedon varassa roikkuessani en voi todellakaan pitää itseäni tärkeänä vaan tyhmänä.

Lapset tuovat vain yhden lisäalueen elämään ja parisuhteeseen pääsee kaikki, jotka niin haluavat.

Enemmin ajoittain kadehdin sinkkuja, jotka saavat päättää omasta elämästään ja jutuistaan. On raivostuttavaa, etten minä voi lähteä matkalle tosta vaan yksin. Aina pitää varmistaa, että mies on lastenvahtina.

Ei tietenkään. Kukaan ihminen ei ole toista ihmistä tärkeämpi. Eikä kaikki halua perhettä/parisuhdetta.

Saisipa edes vessassa käydä rauhassa, niin ettei joku ole huutamassa: "äitiiiii!!!". Tai saisipa nukkua ilman, että joku kopeloi tai kuorsaa vieressä.

Itse en ikipäivinä ole kadehtinut sinkkuja, koska olen varsin onnellisessa parisuhteessa, enkä tahtoisi olla ilman miestäni. Mutta miten se nyt paremman ihmisen tekee...?

mutta sinkut ei tiedä tästä hyvästä, joten eivät kadehdi

on kokemusta myös yksin elämisestä. Pointti onkin siinä, että jos sinkulla ei ole kokemusta parisuhteessa elämisestä, niin silloin hän on vaarassa käpertyä itseensä. Tunnen monta vanhempaa sinkkua, jotka ovat liian pinttyneitä omiin omituisuuksiinsa, jotta heidän kanssaan voisi kukaan asua. Ovat joustamattommia ja itsekkäitä mm.



Pitkähkön parisuhteen kokeneet sinkut ja mielellään lapsiakin saaneet ovat enimmäkseen ihmisinä ok.

16-vuotiaasta alkaen. Joskus jopa harmittaa, ettei tajunnut olla sinkkuna siinä välissä.

Sen olen ihan vakasvasti päättänyt, että jos joskus jostain syystä eroan, niin uutta miestä en enää ota. En siis ainakaan niin, että asuttaisiin saman katon alla. Vanhempana jos olisin yksinäinen, niin asuisin mieluummin mummokommuunissa hyvien ystävieni kanssa.

Tämä ehkä siitä, että minusta tuntuu, että meillä asuu kotona yksi teini (tämä totta), 7-vuotias (tämä totta) ja 4-vuotias(tämä totta) ja yksi jonka ikä vaihtelee 4-15v. Tuntuu, että ihan yksin saa kaikesta vastata ja kaiken tehdä itse. Auta armias, jos odotat, että perheen aikuinen tekisi tai osallistuisi johonkin, ainakaan, niin, että jotuu pyytämään. Olen nyt vuosia yrittänyt nätisti, vähemmän nätisti jakaa vastuuta ja tehtäviä ja ehdottomasti helpoimmalla pääsisin, jos tekisin kaiken itse ja vain itse.

ihan oikeasti olevansa jotenkin tärkeämpiä ihmisiä kuin sinkut ja että sinkut kadehtisivat jatkuvasti pariskuntia..?