Turhauttavaa kun oma lapsi on koulumenestykseltään paljon vanhempaansa huonompi

En oo pettynyt, mietin vaan et minkä virheen tein,

Kun sinusta tuli noin laiska.

En oo surullinen, mietin vain et missä väärin tein

Kun sinusta tuli noin saamaton.

Laiska ja tyhmä ja saamaton.

entäs sitten kun niin ei ole ja asiat ei vaan suju?

Mulla on kohta 9v tokaluokkalainen. Lukeminen takkuaa, ei siis lue vieläkään sujuvasti, ilman tavuviivoja ei ollenkaan. Matikka on ihan hepreaa, ei muista yhtään aikaisemmin laskemaansa. esim. 7+2=9 lasketaan sormista ja 2+7=??? Lasketaan uudestaan sormista.



Lapsi oikeasti tekee kaikkensa, mutta ei. kotona tehdään kaikki mitä osataan, koulussa hän on tukiopetuksessa 1h/vko, oli jo viime vuonna. Lisäksi on säännöllisesti erityisopettajan luona.



En tiedä mitä ajatella. Ajatuksiini on hiipinyt se tosiasia ettei tässä kaikki nyt ole kunnossa. Opettaja ei vielä ole esittänyt muuta toimenpidettä kuin kovan yrittämisen. Toivotaan että se riittää.



Tunteet sitten. En ole turhautunut. Pikemminkin pahoillani ja peloissani. Kuinka tästä lapsesta saadaan luku- ja laskutaitoinen? Joskus tuntuu että alanko itkemään kun lapsi ei muista paljonko on 6+3, vaikka sitä on tankattu vaikka kuinka. Ja niitä kertolaskujakin pitäisi kohta alkaa opetella..

vanhempien ja lasten välillä???

tavallisen hyviä koulussa, nyt akateemisia, ja lapset näyttävät menevän samaa tietä. Neroja ei meiltä löydy, mutta tavallisia pärjääjiä kyllä. Suvussa on kuitenkin esim. lievää lukivaikeutta, joten toisinkin voisi kyllä olla.



Kannattaa kuitenkin muistaa, että koulun aloittavien lasten kehitys vaihtelee 5-9 vuotiaiden kehitystason välillä. Se on suuri ero se. Toisin sanoen, voi käydä myös niin, että koulun alkuvaiheen vaikeudet katoavat myöhemmin.

vanhempi lapsi, eikä todellakaan mikään älyvälkky. Toisaalta itse olin myös hidas kehitykseltäni ja vaikka tuli ne kuusi ällää kirjoitettua, opin lukemaan myöhään. Aion luottaa siihen että kaikki oppivat aikanaan.

otin alakoulussa jouluisin nelosta ja vitosta, kevättokariin korotin vitoseen ja kutoseen :D



Ihan kivasti on on opinnot myöhemmin kuitenkin menneet, korkeakoulututkinto erinomaisin arvosanoin jne.





t. lukihäiriöinen

kundi on nyt ysillä ja meinasi saada ehdot.

Minulle itselleni oli kaikki helppoa ja olin listava myös sosialisilta taidoiltani. poikani on aivan toista maata.

Sopeutumisessa meni aikansa ja pakkohan ajatukseen "lapseni on tyhmempi ja paljon kuin minä".

Nykyisin toivon, että hän löytää oman paikkansa, johon on tyytyväinen. Pojallani on kuitenkin jotain, nitä kirjoista ei opi: hän on empaattinen ja mukava. Yritän sitten kehua näitä asioita.

mikä todella tekee hänen koulutiestään työläämmän. Harmittaa siis lähinnä lapsen puolesta. Itse pärjäsin koulussa tekemättä koulun eteen juuri mitään ja akateeminen loppututkinto oli itsestäänselvyys. Nuoremmalla lapsella ei ole lukihäiriötä, hän on koulussa samanlainen kuin minäkin aikoinaan: kaikki sujuu kuin itsestään. Miehelläni on lukihäiriö (on siis perinnöllinen), siitä huolimatta hänkin on akateeminen - tosin monen mutkan kautta tutkintonsa suorittanut.

koulumenestykseni oli ihan huippua, mieheni on koulun läpi räpiköinyt rakennusalan duunari. Lapsemme ovat kaikkea tästä väliltä, osaksi tiedollista loistamista, osaksi käsien kätevyyttä. Kuitenkin merkittävintä mielestäni on että ovat onnellisempia kuin minä koskaan. Jos ihmisellä on jonkinlainen perusonnellisuus ja tyytyväisyys itseensä ja elämäänsä, kaikki muu järjestyy jotenkin.

henkilökohtaisesti sitä mieltä, että koska itse olen fiksu ja suht älykäs, osaan suhtautua oman lapsei huonoon koulumenestykseen ymmärtäväisesti ja lasta parhaani mukaan tukien, lämmöllä ja rakkaudella.

että lapselle on kaikki enemmän tai vähemmän vaikeaa.

Mutta itse olin vanhempiani fiksumpi koulujutuissa jo ennen yläastetta. Eipä ollut vanhemmista koulutehtävissä neuvojaksi :( Jotta kumpi sitten parempi.

olen alkanut jo tolkuttamaan itselleni, että ei haittaa jos on huono koulussa ja ei halua esim. lukioon. Olemme mieheni kanssa molemmat olleet hyviä koulussa ja kummallakin on kaksi akateemista tutkintoa, joten ajatus vaatii hieman sulattelua.

Minä meillä menestynyt hyvin ja luin paljon kirjoja. Miehellä koulu ei sujunut. Tupalasi lukiossa yhden luokan ja lopetti sitten kesken. Lyhyt ammattitutkinto, mutta työelmässä menestynyt hyvin.



Esikoiselle koulunkäynti vaikeaa. LUkeminen takkuaa ja kun sen on vaikeaa, ei läksyjenkään teko kiinnosta. Menestys keskitasoa heikompaa



Toivon vain, että minusta löytyy niin paljon sivistystä, että osaan tukea lastania sellaiselle uralle, josta hän itse saa tyydytystä

Mieheni ei. Vanhin lapsi on selvästi tullut isäänsä, toinen minuun. Vähän on vanhimman kanssa sellainen keinoton olo, että mitä minun pitäisi tehdä, jotta lapsi kokisi koulunkäynnin ihan mukavaksi ja hyödylliseksi kaikesta huolimatta. Hän on kuitenkin - onneksi - sosiaalisesti lahjakas, hän on tykätty ja osaa asioida luontevasti sekä toisten lasten että vieraidenkin aikuisten kanssa. Tällä "fiksummalla" lapsella ei ole näin hyvät sosiaaliset taidot. Eli mistä nyt sitten kannattaa lopulta olla pahoillaan ja mistä ei.



Sen olen tietoisesti päähäni iskostanut, että en puheissani arvota korkeaa koulutusta paremmaksi kuin matalaa. En esim. koskaan puhu lapsille että "sitten kun kirjoitat ylioppilaaksi" vaan "sitten kun valmistut". Enkä koskaan puhu lukioon menosta vaan "ammattikouluun tai lukioon menosta". Pyrin pitämään puheissani kaikki tiet auki enkä tee sanavalintatasolla "valintaa" lasten puolesta.



Tuttavaperheessä vanhemmat puhuvat ihan lasten kuullen tyyliin "sitten kun X on lukiossa" ja "sitten ylioppilasjuhlissa". Mulla nuo aina särähtää korvaan ja sen perheen tuntien vähän tuntuu, että muuta vaihtoehtoa ei oikeasti olekaan kuin lukio, vanhemmat eivät hyväksy mitään muuta.

Itse olin eka ja toka luokalla keskitasoa tai sen alapuolella. En meinannut oppia lukemaan. Matematiikka sujui kuitenkin hyvin. Jotenkin se sitten alkoi sujumaan alkuhankaluuksien jälkeen, mutta vieraissa kielissä on riittänyt tekemistä aikuisenakin. Ala-asteen lopulla sain stipendin ja nyt olen ll. Osa lapsista tarvitsee enemmän vanhempien tukea kuin toiset.

Hänestä tulee varmasti jollain alalla parempi kuin vanhempansa, se on luonnonlaki. Voipi vaan olla, ettei se ole juuri äidin arvostama ala :)

Nimittäin toinen kaksosistani on selvästi "hitaampi" kuin toinen ja selvästi hitaampi kuin itse olin aikoinani. Eikä miehelläkään kuulemma ole ollut suurempia vaikeuksia koulussa. Molemmat olemme ylioppilaita ja itselläni korkeakoulututkinto.



Minua eivät vanhempani koskaan auttaneet enkä kai apua tarvinnutkaan. PÄinvastoin niin olin luultavasti etevämpi kuin he koskaan ovat olleet. Tyttären kanssa taas tuntuu että läksyjä pitää valvoa että hän ylipäätään saa ne tehtyä.



No tuo on asia erikseen. En odotakaan että menisivät edes välttämättä lukioon, ei se tuo onnea eikä menestystä. Mutta kun tyttäreni on myös huono ns. konkreettisissa loogisissa asioissa. Päättelykyky on siis todella heikkoa. Ei oikein ymmärrä miksi 1+1=2.

Mun omat lapset on ehkä matikassa aika reippaasti edellä ikäisiään (tokaluokkalaisella hallussa koko kertotaulu, osaa jakolaskut jne) mutta tuo kuulostaa kyllä hieman huolestuttavalta minun mielestäni. Lukeminen ei vielä ihan sujuvaa tarvitsekaan olla, mutta kyllä se ilman tavuviivoja pitäisi sujua. Meillä suvussa paljon lukihäiriötä ja serkku oppi tunnistamaan kirjaimet vasta kun tehtiin tarkat tutkimukset hänen lukihäiriönsä syistä. Kuulee mm. väärin joitain äänteitä. Koska ei oppinut ekalla lukemaan, niin kävi sen toiseen kertaan. Ja kun oppi oppimaan niin koulu alkoi sujua ihan hyvin, ala-asteen vikassa todistuksessa 8 keskiarvo.

Onhan se varmasti harmittavaa, kun lapsi ei pärjää koulussa tai on hidas tai lukihäiriöinen... Uskon silti myös, että ovat rakkaita, eikä pois omaansa kukaan antaisi! Luonnollinen tunne vanhempana on sekin, että toivoo koulun, joka kuitenkin on niin suuri osa lapsuutta, tarjoavan onnistumisen elämyksiä ja iloa kaiken sen varsinaisen opin lisäksi. Näin ei vain kaikilla ole ja se on hyväksyttävä! Mutta, mutta muistaakseni koulukypsyys lapsilla vaihtelee 4-11 ikävuoden välillä - joku on valmis kovin nuorena, joku vasta huomattavasti keskivertoa vanhempana. Semmoisen palveluksen voisi silti lapselleen tehdä, että testauttaisitte oppimishankaluuksissa olevan lapsen kypsyyden! Jos ei vielä ole ihan kypsä, niin koulun aloitusta voisi lykätä tai pikkukoululaisen voisi jättää luokalleen ja taidot voisivat vuotta myöhemmin olla aivan toiset. On varmasti kurjempaa jäädä luokalleen jossakin yläasteella, kun koko ajan on joutunut taistelemaan oppimisensa vuoksi ja ehkä silti saanut huonot opilliset valmiudet! Enemmän tuntuu vain olevan niitä vanhempia, jotka haluaisivat lapsensa aloittavan koulun jo vuotta aiemmin - "kun se on niin välkky". Mitä se haittaa, jos koulu on helppoa - sehän on opettajalle haaste miettiä lapselle lisää tehtäviä ja jääpähän energiaa vaikka harrastamiseen ja koulu tarjoaa onnistumisen elämyksiä! Näin miettii pitkään lastenneurologisella työskennellyt - meillä tehdään niitä testejä....