Lue keskustelun säännöt.
Kyllä puistoilu ja kerhoilu lapsen kanssa on MAAILMAN TYLSINTÄ PUUHAA
27.12.2008 |
Oikeasti, olipa vauva-aikana helppoa kun ei tarvinnut kuin laittaa vauva vaunuihin ja itse heittää kunnon hikilenkin samalla ja siinä oli ulkoilut. Nyt, kun tyttö jo kävelee ja juoksee ja haluaa enemmän toimintaa, olemme saaneet tutustua "ihanaan" puistokulttuuriin.
Nautitteko te muut äidit oikeasti puistoilusta? Minusta se on kuolettavan tylsää. Suomalaiseen tyyliin muihin äiteihin ei oikein saa kontaktia, ehkä jotkut vanhat sisäpiiriläiset juttelevat keskenään mutta muuten katsellaan oman lapsen leikkejä tai tuijotellaan varpaita. Olen pari kertaa koettanut näitä "ompa ilmoja pidellyt" -avauksia mutta hohhoijaa.
Lapsen takia tietysti käyn vastaisuudessakin puistossa ja kerhoissa mutta ne ovat minulle täyttä kärsimystä, vaikka mielestäni ihan sosiaalinen luonne olenkin.
Kommentit (53)
En ole käynyt lainkaan nyt enää. Toisaalta kolmannella on leikkikavereita jo kotona enkä jaksa enää jutella ihan ekaa lastaan ulkoiluttavien kanssa jostain itselle ihan tutuista jutuista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mä en viihtynyt leikkipuistossa ollenkaan, kun mulle ei siellä kukaan puhunut, enkä tutustunut keneenkään, vaikka aika lailla yritin. Siellä oli aika iso sisäpiirin porukka tosi äänekkäitä äitejä, jotka olivat kärkkäitä sanomaan toisille kaikista asioista. Hirveää takanapäin puhumista ja tosi kummallisia riitoja tuntui olevan monien kesken. En sitten oikein tuntunut siihen joukkoon kuuluvanikaan, joten jätin ne puistokäynnit pikkuhiljaa pois.
inhoan myös puistoja ja kerhoja, siksipä en niissä käy koskaan lapseni (3v) kanssa. Onneksi hän sentään perhepäivähoitoryhmän kanssa pääsee puistoon ja näkee kavereita. Nyt tosin kohta äippälomalle kun toinen syntyy, joten pakko kai se on joka päivä hetki jossain käydä. Mut kerhoon mua ei saa.
Kerhoissa ei olla käyty ikinä, puistoissa joskus, mutta ulkpuoliseksi sitä vaan itsensä tuntee. Mä en oo kuitenkaan ottanut siitä mitään ongelmaan, me ulkoillaan omalla pihalla tai sitten kavereiden kanssa lähdetää yhdessä johonkin ulkoilemaan tai vaan kävelemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja toisaalta myös sääliä siellä kökkiviä vanhempia kohtaan... Mahtavaa istua hiekkalaatikon reunalla hokemassa että älä tule paha kakku jne. Onneksi puistossa notkuminen on jo taakse jäänyttä elämää.
Siis joo, onhan siellä niitä kuppikuntia ja sitä iänikuista haalareista ynnä muusta yhtä kiehtovasta jauhamista, mutta olen kuitenkin onnistunut löytämään muutaman ihan samanhenkisen, oikean ystävän puistosta ja mulle on kyllä tosi tärkeää nähdä päivittäin muita aikuisia. Mä taas en voi sietää omalla pihalla kykkimistä, eikä siitä tykkää lapsetkaan kun ei meidän pihalla ole ketään kavereita koskaan. Mutta voi olla että sitten kun joskus töihin palaan niin en ehkä tule leikkipuistoa kaipaamaan. Mutta niihin muutamaan ystävään tulen varmasti pitämään yhteyttä, ja sehän on tosi rikkaus kun onnistuu vielä tälläkin iällä löytämään todellisia ystäviä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mikään ei ole tappavampaa kuin hiekkalaatikolla istuminen.
tappavan tylsää, joten toivoisinpa tosiaan, että leikkipuistossamme olisi edes joskus muitakin kuin me. Eipä silti, harvoin siellä käydään ja silloinkin vain lyhyt hetki kerrallaan, koska en millään saa aikaani kulumaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Asutaan maalla. Täysin korvessa. Istun hiekkalaatikon reunalla omalla pihalla ilman ainottakaan aikuista. Se se vasta tylsää onkin...
Mutta, asuinpaikkamme ollaan itse valittu, joten kestettävä vaan.
Onneksi lapset jo kouluikäisiä, niin ei tarvitse enää puistoissa seisoskella.
Ainoa mistä puistoissa käyneissä nautin oli se kun näin kuinka lapset nautti.
Minä kyllä itsekin keinuin, kiipeilein ja leikin hiekkalaatikolla, jos puistossa ei ollut paljoa lapsia. Kun lapset oli vanhempia otin kirjan mukaan ja luin puiston penkillä sillä aikaa kun lapset leikki. Meidän lapsia kun ei sieltä leikkipuistosta ihan heti pois saanut lähtemään.
Mitään kerhoja joihin täytyy vanhemmankin mennä en ole ikinä harrastanut.
Nykyään käydään joskus sisäleikkipuistossa ja sinne ruinaan aina jonkun toisen äidin lapsineen mukaan, koska tosi tylsää istua siellä yksinään. Mies kun ei tällaisiin paikkoihin lähde.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mua ällötti aikanasa kanssa se sisäpiirijengi ja oikein huvituin, kun teutonia-tupperware-marimekkomammat kaarasivat puistoon ja levittivät vilttinsä tai alusensa reimatec-ipanoittensa alle. Siinä sitten puitiin talonrakentamiset ja insinööri-isän edesottamukset oikein isolla porukalla. Nico-Petterit olivat tiukasti lieassa vieressä ja vertailtiin kokemuksia kakan koostumuksesta tai kielellisestä kehittymisestä...hoh hoijaa.
Mun lapset sai tyytyä leikkimään ihan lasten leikkejä keskenään, yleensä itse luin kirjaa...
Olen sosiaalinen mutta esim. ruokapiirin lauluhetkeen mut olis saanut vain aseella uhaten...
No tiety nyt kun nuoremmakin jo voi jättää pusitoon kun täytti 2v niin mä kyllä häippäsen kotiins iivoomaan 1-2 tunniksi....
Mutta tosiaan se raitis ilma ei tee pahaa kellekään vaikka sit vaan joutuis istuksimaan seillä puiston penkillä yksikseen..... JA puhumattomuus lähtee kyllä itsestä, se ei ole tositen vika ;)