Vaikuttiko vauvan saaminen negatiivisesti parisuhteeseen?

Kyllähän se esikoisen syntymä oli iso muutos elämään, ja jossain vaiheessa oli tosi vaikeaa olla rakastava puoliso, mutta pitkällä tähtäimellä me eletään juuri sitä elämää, jota haluammekin elää. Vuosien varrella ollaan hitsauduttu miehen kanssa yhteen ja on vaikea kuvitella, että voisi olla näin läheinen ja samalla aaltopituudella kenenkään muun kanssa.

Lasten syntymän jälkeen unohtui mies ja vaimo suhde. Meillä oli vain "perhesuhde". Nyt eroa haettu kun mies löysi rakkautta muualta.

Meillä vaikutti positiivisesti. Ollaan nyt yhtä tiimiä, ja lapsi on meille niin iso ilon ja ylpeyden aihe, että se yhdistää hyvinä ja huonoina aikoina.

Lapsen myötä pariskunnasta tulee perhe. Ja perheessä kaikki on samalla puolella, ja se tunne on todella hyvä.



Sitä en pysty erittelemään, että miten juuri vauvan tulo vaikutti parisuhteeseen. Siinä samassa syssyssä oli monta muutakin muutosta, joten on vähän mahdotonkin yksilöidä mikä nimenomaan vaikutti mihin ja kuinka paljon.

mutta kyllä ne ongelmat ovat kärjistyneet ja lisääntyneet lasten myötä. Ja ongelmien selvittäminenkin on paljon vaikeampaa - erityisesti siinä vaiheessa kun lapsi ei ole enää alati nukkuva käärö, vaan aina hereilläoleva tarkkailija.

nainen ja lapset vs. mies. Ja siihen se sitten kaatuikin. Rehellisesti sanon, että minulle iski kotiäitihybris, ja jäi se parisuhde hoitamatta.

Lapsen myötä pariskunnasta tulee perhe. Ja perheessä kaikki on samalla puolella, ja se tunne on todella hyvä.

Sitä en pysty erittelemään, että miten juuri vauvan tulo vaikutti parisuhteeseen. Siinä samassa syssyssä oli monta muutakin muutosta, joten on vähän mahdotonkin yksilöidä mikä nimenomaan vaikutti mihin ja kuinka paljon.

eli ei täälläkään hyvin mene parisuhderintamalla



nimim. mikä parisuhde?

mutta pikkulapsiarki pisti koville. Tosi koville. Siitä selvittiin, kun niin päätettiin, mutta me sovimmekin varmaan harvinaisen hyvin yhteen. En yhtään ihmettele, että ihmiset eroaa. Pikkulapsiajan rankkuus oli yllätys, koska nimenomaan se ensimmäisen vauvan tulo oli ihanaa ja ensimmäisenä vuotena sitä ihmetteli, että mikä raskas pikkulapsiaika...

jos äiti ei saa levätä, omaa aikaa, apua mieheltä, hän on vaan äiti



jos miestä ei huomioida, hänet laitetaan syrjään ,ei saa osallistua vauvan hoitoon, syyllistetään omasta ajasta(työssä käymisestä)



Pistäähän se koville jos on ollut rankka synnytys, koliikki, muuten vaan ei vauva nuku.



Kun joku painaa kannattaa puhua heti, pyytää apua puolisolta ja huolehtia myös parisuhteesta.



Meillä toinen lapsi lähensi meitä entisestään. Mies hoitaa lapsia paljon ja minullakin on omia menoja. Vauvan tulo ei todellakaan ole aina negatiivistä, mutta rankkaa se välillä on.

alle kahden vuoden ikäisten lasten vanhemmat eivät vielä tiedä pikkulapsiarjen rankkuudesta mitään.



Voivat tietää, jos ovat kohdanneet allergiaa, koliikkia, nukkumisvaikeuksia jne, mutta yleensä eivät tiedä hevon v--a!

Ollaan mieheni kanssa yrittämässä esikoista ja kaikista eniten pelottaa se,että miten lapsen saaminen vaikuttaa parisuhteeseen.Tällä hetkellä suhteemme toimii tosi hyvin ja nautitaan toistemme seurasta.En haluaisi tämän muuttuvan.Ollaan oltu 9 vuotta yhdessä.Mut kaippa se on itsestä kiinni kuinka paljon jaksaa panostaa parisuhteeseen.

Ikävä kyllä tämä unohtuu todella monelta naiselta.

Ikävä kyllä tämä unohtuu todella monelta naiselta.

parisuhteen ylläpito ei ole vain naisen tehtävä. Mutta totta, nainen lipsuu helposti olemaan pääasiassa äiti eikä vaimo ja rakastajatar.

Parisuhteen ylläpito ei ole helppoa, jos on aina väsynyt, ei ole omaa eikä yhteistä aikaa puolison kanssa, ja koko ajan on kiire ja paine suoriutua kaikista vaatimuksista

Onhan vauva-aika rankkaa, tai jos se ei ole, niin pikkulapsiaika sitten viimeistään. Mutta ei se parisuhteeseen vaikuta. Jos toinen on hermostunut väsymyksessään, niin ei kai kukaan hullu ala sellaisen kanssa riitaa haastamaan.



Jos parisuhde rakoilee, niin kyllä vika silloin on muualla kuin vauva-ajassa.

mutta kyllä ne ongelmat ovat kärjistyneet ja lisääntyneet lasten myötä. Ja ongelmien selvittäminenkin on paljon vaikeampaa - erityisesti siinä vaiheessa kun lapsi ei ole enää alati nukkuva käärö, vaan aina hereilläoleva tarkkailija.

ja toivottavasti sellainen myös tässä maassa tehdään.

Naisilta se vain unohtuu, kun iskee kotiäitihybris ja miehestä tulee äidin pikku imuri-apuri.

Ikävä kyllä tämä unohtuu todella monelta naiselta.

miksi naiselta? parisuhteen ylläpito ei ole vain naisen tehtävä. Mutta totta, nainen lipsuu helposti olemaan pääasiassa äiti eikä vaimo ja rakastajatar.

Parisuhteen ylläpito ei ole helppoa, jos on aina väsynyt, ei ole omaa eikä yhteistä aikaa puolison kanssa, ja koko ajan on kiire ja paine suoriutua kaikista vaatimuksista

Meillä onnellista (ala ja ylämäkeä) oli ennen lapsia reilut kymmenen vuotta ja sitten päätimme hankkia lapsia ja perusaa "oikean perheen"



yksi lapsei meillä on ja olemme hänelle todella rakastavat vanhemmat ja teemme hänen eteensä kaikkemme (rajat ja rakkaus)



Toisiimme meillä on yhteys katkennut täysin ja ja juuri totesinkin että olemme äiti ja isä emmekä mitään muuta. Perheeksi meitä ei voi kutsua ja susrullista kyllä en kyllä näe enää siihen mitään tarvetta enkä haluakaan. Joskus rakastin miestäni ja välitän hänestä edelleen. Hän on todella ihana isä ja huolehtii meistä. Jossakin vaiheessa varmasti liian myöhään huomaismme että ns. parisuhde jäi hoitamatta ja nyt en näe siihen mitään tarvettakaan enkä haluakkaan.



Surullista kyllä mutta näin sitä vain kävi :(

En olisi ikinä uskonut että ihana rakastettava lapsi jotenkin siihen kahden aikuisen väliin muka tulee ja ei kai se niiinkään mene..Kyllä se on se aikuisten välisen suhteen hoitamattomuus mikä liiton rikkoo.

suhde vaan syveni. Miehellä takana liitto, jossa 2 lasta, vaimo masentui ja häipyi.



Oma odotukseni ja vauvan tulo sai aikaan sen että mies päätti olla tekemättä samoja virheitä toistamiseen. Olen saanut omaa aikaa, olen saanut levätä, ollaan otettu kahdenkeskistä parisuhde aikaa. Kiitos isovanhemmille

esikon ollessa reilu vuoden. Kuopus sai aikaan todellista väsymystä vuoden valvottamisella. Parhaillaan karjui täyttä huutoa 2t öisin, "ilman syytä".



Nykyään parisuhdeaikaa kodinulkopuolella ei niin paljoa ole, kun ketään ei jaksa juosta noiden kahden perässä. Kotona kuitenkin halitaan, suukotellaan pitkin päivää, koitetaan pitää yhtä. Mies osallistuu hienosti lasten hoitoon, ja edelleen saan omaa-aikaa lähes niin paljon kuin haluan. Tällä hetkellä eletään arkea 1,5v:n ja reilu 2,5vuotiaan kanssa. Onneksi nuo nukkuvat jo suht hyvin molemmat, päivät osaa joskus olla väsyttäviä ja hermot kireällä. Mutta ei nuo lapset meidän suhdetta ainakaan vielä ole huonontaneet!

ei vielä ihan avioreoon asti, mutta lähellä ollaan...