Miksi jotkut lapset ei hymyile juuri ikinä?
Olen pistänyt meidän pihan lapsissa merkille sen, että moni ei ikinä hymyile. Onkohan meidän lapset jotenkin poikkeuksia, kun ovat aina naama näkkärillä?
Kommentit (16)
Se, että osa lapsista vain tuijottaa vastaan kykenemättä vastaamaan tervehdykseen, ei ole luonnekysymys (esim. ujoutta), vaan käyttäytymistapojen hallitsemattomuutta.
Tämä voi olla JUST sitä ujoutta.. Mulla on 5-vuotias, joka hyytyy täysin sukujuhlissa, jossa on liikaa hänelle vieraita ihmsiä yhtäkkiä paikalla. Varmasti sukulaiset jotka ei tunne lasta, ajattelee että hän on masentunut, epäkohtelias tai muuten umpimielinen.
Kotioloissa kun ollaan ulkona pihalla vaikka, hän tervehtii aina ohi kulkevia aikuisia iloisesti ja rohkeasti, koska tilanne ei ole hänelle liikaa. Juuri pari päivää sitten poika oli liikkis jutellessaan niin tosissaan että jos nyt menis joku ohi niin sanoisin sille että "hyvä keli!".
Itsekin tajusin sen vasta 7-vuotiaana kun näin ensimmäisen luokkakuvani ja näytin siinä aivan myrkyn nielleeltä.
Sitä ennen en ihan oikeasti ollut tajunnut että kannattaa hymyillä jos haluaa näyttää mukavalta ja ystävälliseltä. Olin jotenkin epämääräisesti kuvitellut näyttäväni ystävälliseltä kun en kerran vihainenkaan ollut. Nauroin silloin kun nauratti, tietysti, mutta eihän se naurata että tapaa esim. naapurin.
Siksi tuntuu siltä, että oma lapsi hymyilee paljon enemmän kuin muut.
Itse olin naama kurtussa melkein aina lapsena, veljeni hymyili kuin naantalin aurinko. Oma isäni on kaltaiseni yrmynaama, minulta edelleen kysellään onko jokin hullusti kun naamallani on ihan perusilmeeni.
Lapseni on onneksi hymyilevä, on tullut ilmeisesti isäänsä.
Meillä esikoinen on ollut vauvasta asti hymyilevä, sosiaalinen ja temperamenttinen. Kuopus taas on varautunut, ujo ja herkkä.
Kumpikin nauraa paljon kotona mutta vieraampien ihmisten seurassa heidän erilaiset luonteensa korostuvat.
(Samoin oli myös hoitolasteni kanssa)
Olen seurannut lastani leikkimässä muiden lasten kanssa ja melkein poikkeuksetta hän on ainoa joka nauraa ääneen ja hymyilee leikkien lomassa. Ehkä muut sattuvat olemaan ujompia lapsia..
Meillä tuttavapiirissä useita ns. vakavia lapsia, jotka ei ole masentuneita tai kaltoinkohdeltuja. Usein vanhemmatkin ovat vakavahkon laatuisia luonteeltaan. Meidän perheessä kaikki on iloisia ja sosiaalisia, myös me vanhemmat.
se itsenäiseksi kasvatettu...Sitä pidettiin vauvana leikkikehässä yksin olkkarissa kun muut keittiössä. kolme v:nä haahuili yksin asuntoalueella kun vanhempien mukaan "kyllä aina joku naapurustosta vahtii".
Hymytön lapsi on pelottava.
Myönnetään, suvussa myös ujoa vetäytyvyyttä eikä sellasetkaan hymyile oudommille ihmisille tai oudoissa tilanteissa. Kotona ovat ihan nauravaisia nekin.
yks ikätoveri mättä nyrkillä jos meni liian läheltä koska " toi poika nauraa mulle".
"kiva" opettaa lapselleen, että älä viittis nauraa niin paljon kun muut suuttuu.
Olen seurannut lastani leikkimässä muiden lasten kanssa ja melkein poikkeuksetta hän on ainoa joka nauraa ääneen ja hymyilee leikkien lomassa. Ehkä muut sattuvat olemaan ujompia lapsia..
meidän taloyhtiön hiekkalaatikolla hymyilevät ja naureskelevat melkein kaikki lapset. Okei, yhden perheen lapset ovat vähän vakavampia, mutta heidän isänsäkin on todella kolea luonne.
Olen pistänyt meidän pihan lapsissa merkille sen, että moni ei ikinä hymyile. Onkohan meidän lapset jotenkin poikkeuksia, kun ovat aina naama näkkärillä?
Mä en joko tajunnut mitä ap selitää tai sitten ep ei tiedä, mitä tarkoittaa naama näkkärillä...
samaa kun aikuisilla "naama norsun vitulla";D
Onneksi mun lapsilla ei oo naama näkkärillä!;)
Meillä toinen on varsinainen hangon keksi, koko ajan hymyilee, nauraa ja pelleilee, on hyvin avoin ja sosiaalinen luonne.
Toinen on vakavampi, ujo, todella älykäs pohdiskelija, vieraita kohtaan varautuneempi.
Nämä luonteenpiirteet ovat heissä olleet havaittavissa jo ihan pikkuvauvoista lähtien.
Ne taas periytyvät, eivätkä ole ympäristön aikaansaamia.
Tietenkin on lapsia, jotka on jollain tavalla nujerrettu ja masennettu ja eivät siksi hymyile. Ulkopuolisen on vaikeaa sanoa kummasta on kyse.
Omat lapseni ovat kyllä ujoja, mutta helposti hymyileviä ja toisaalta myös tulistuvia. Itse olen samanlainen.
varmasti pitkälle luonnekysymys. Suurin osa sellaisista lapsista elää varmasti ihan hyvässä kodissa.
Sen sijaan minua kismittää, että lapsia ei opeteta tervehtimään. Omat lapseni ovat sosiaalisia ja kontaktiaottavia ja he myös tervehtivät kaikkia rivitalopihallamma olevia lapsia, aikuisia ja lemmikkieläimiä... Myös itse tervehdin nähdessäni naapureita. Se, että osa lapsista vain tuijottaa vastaan kykenemättä vastaamaan tervehdykseen, ei ole luonnekysymys (esim. ujoutta), vaan käyttäytymistapojen hallitsemattomuutta. Tiedän, että rivitaloissa asuu ihmisiä, jotka asuisivat mieluummin epäsosiaalisemmin omakotitalossa, jos olisi varaa, ja ehkä tällaisten vanhempien lapset omaksuvat myös saman asenteen: ärsyttää, kun joutuu olemaan tekemisissä muiden kanssa (näin siis ovat sanoneet jotkut tutut, jotka ovat muuttaneet omakotitaloon ja ovat onnellisia, ettei tarvitse olla tekemisissä naapureiden kanssa).