Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mikä nuorissa äideissä hermostuttaa?
23.07.2009 |
Sain 20-vuotiaana esikoiseni, olin jo naimisissa, mieheni viittä vaille valmis ja säännöllisissä töissä. Asuimme omistusasunnossa, elimme säännöllistä elämää ja lapsi oli toivottu. Lapsia tuli putkeen useampikin, mutta näytin koko ajan aika nuorelta.
Sain ihan hirveää kohtelua puistoissa vanhemmilta äiti-ihmisiltä. Meistä kuiskuteltiin busseissa, vaikka olin aina siististi puettu (ei mikään pissis), ja lapsilla oli varmasti kaikki tarpeellinen aineellisesti. Yritin olla iloinen ja reipas, mutta välillä ahdisti mennä ulos ovesta.
Mikä siinä niin kiihottaa mieliä, jos äiti on nuori? Eihän kaikilla ole sama elämäntilanne, että vauva olisi jonkun kännipanon seuraus ja äiti on joutunut luopumaan nuoruudestaan.
Kommentit (36)
Itse sain esikoiseni 20 vuotiaana, oli jo naimisissa, yhdessä miehen kanssa oltiin oltu ennen vauvaa 4 vuotta ja yritystä takana vuosi ennenkuin onnistui. Toisen lapseni sain 23 vuotiaana. Ammattikin löytyy :) Jos tällä hetkellä ensisynnyttäjien keski-ikä on lähes 30v niin siihen verrattuna olin nuori äiti, mutta pelkästään ikää ei voi katsoa. Toiset ovat kypsempiä aikaisemmin kuin toiset eikä nuori ikä vähennä äitiyden arvoa millään lailla. Nuoruuttakin ehdin elää vaikken koskaan mikään juhlija tyyppi ole ollutkaan. Suurin osa mammakavereistani on ikähaitarissa 30-40v eikä kenellekkään ole minun ikäni koskaan ollut ongelma. Niinkuin ei missää, ei tässäkään asiassa voi yleistää. Toiset nuoret äidit eivät ole välttämättä kuitenkaan olleet valmiita lapseen ja sen tuomaan vastuuseen, mutta tällaisia äitejä löytyy myös vanhemmista äideistä. Itse olen halunnut lapseni nuorena ja terveenä. Riskitkin kun kasvavat iän myötä. (tämän tiedän hyvin myös ammattini puolesta) Eikös se niin ole että nainen on naiselle susi ja pahimmat äitiyden arvostelijat löytyvät toisista äideistä. Annetaan siis kaikenikäisten nauttia äitiydestä ilman kovaa arvostelua ja ikärasismia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
onko sillä jotain väliä, että tykkääkö yhä äidistään parhaana kamuna vai ei, kun saa lapsen? Mitä väliä on, onko irtautunu vai ei, jos osaa pyörittää OMAA kotia ja hoitaa lasta tasapainosesti?
Ei minusta mitään. Tiedän että ihmisen aivokuori on kehittynyt kokonaan (vasta) 25-v, mutta tuo irtautumisjuttu on kyllä ihan liian typerä peruste sille että alle 30v saati 20v olisi liian epäkypsä vanhemmaksi.
en ainoastaan ääriesimerkeistä. Jos elämä on yksipuolista, niin ei se ketään kypsytä. Kriisit ovat niitä, jotka kypsyttää. Ei siihen sota-aluetta tarvita.
Ja kyllä, jos parikymppinen on elänyt extremeä, niin hän on jo 22-vuotiaana samalla kypsyystasolla kuin koti-kauppa-leikkipuisto - elämää elänyt 42-vuotias.
tarkoitatko, että pitäisi esim. asua sota-alueella, ennen kuin on kypsä vanhemmaksi? Ja miksi parikymppinen ei olisi voinut tuollaisia extreme-juttuja kokea siinä missä kolmikymppinenkin?
...Opinnot jäävät. Kunnon ammattia ei ole. Tehdään vaan lapsia. Eiköhän joku ne elätä.
Tämän ketjun aloittajalla on lasten syntymän jälkeen hankittu korkeakoulututkinto, ja vakituinen työpaikka, jossa jo 1 vuoden työssäolon jälkeen noin 50% suomalaisen keskipalkkaa isompi palkka. Ura erittäin hyvällä mallilla, kun työnantaja tietää, että en ole jäämässä enää mammalomille.
Tämänkaltaiset yleistykset ovat kammottavia. Ihan kuten joku kirjoittikin, että taustalla on kateus.
kirjoittanut tuota tutkimustulosta sillä perusteella, että vasta 30 v olisi kypsä äidiksi. Sen oli vain tarkoitus olla toisenlainen näkökulma aikuisuuteen.
Olen aivan samaa mieltä kanssasi.
onko sillä jotain väliä, että tykkääkö yhä äidistään parhaana kamuna vai ei, kun saa lapsen? Mitä väliä on, onko irtautunu vai ei, jos osaa pyörittää OMAA kotia ja hoitaa lasta tasapainosesti? Ei minusta mitään. Tiedän että ihmisen aivokuori on kehittynyt kokonaan (vasta) 25-v, mutta tuo irtautumisjuttu on kyllä ihan liian typerä peruste sille että alle 30v saati 20v olisi liian epäkypsä vanhemmaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Omakin äitini, jota pidän todella mahtavana äitinä, oli hyvin nuori minut saadessaan.
Suurin ongelma on se että tilastollisesti on erittäin todennäköistä että nuorena naimisiin menneet eroavat, paljon todennäköisempää kuin että pysyisivät yhdessä. Ja kyllä avioero vähintäänkin haaste on niille lapsille. Mutta toki siitäkin voi ihan täyspäisenä selvitä, on siitäkin paljon esimerkkejä.
Ja kyllä, jos parikymppinen on elänyt extremeä, niin hän on jo 22-vuotiaana samalla kypsyystasolla kuin koti-kauppa-leikkipuisto - elämää elänyt 42-vuotias.
Tämän määritelmän mukaan minä olen ollut sitten kypsä parikymppisenä, jolloin tähänastisen elämäni suurimmat kriisit olivat onneksi jo jääneet taakse. Kovin kypsältä ei kyllä tunnu vielä näin kolmikymppisenäkään, vaan paljon riittämättömyyden tunteita tähän äitiyteen kuuluu. Kadehdinkin itse ihan kaikenikäisiä äitejä, jotka tuntevat jatkuvasti olevansa kypsiä kelpovanhempia. Vai onko teitä? Itselläni kokemus omasta kypsyydestä vanhempana kun vaihtelee ihan päivittäin, ennen kaikkea sen mukaan kuinka olen saanut nukuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en ainoastaan ääriesimerkeistä. Jos elämä on yksipuolista, niin ei se ketään kypsytä. Kriisit ovat niitä, jotka kypsyttää. Ei siihen sota-aluetta tarvita.
Ja kyllä, jos parikymppinen on elänyt extremeä, niin hän on jo 22-vuotiaana samalla kypsyystasolla kuin koti-kauppa-leikkipuisto - elämää elänyt 42-vuotias.
tarkoitatko, että pitäisi esim. asua sota-alueella, ennen kuin on kypsä vanhemmaksi? Ja miksi parikymppinen ei olisi voinut tuollaisia extreme-juttuja kokea siinä missä kolmikymppinenkin?
Ei kovat kokemukset kyllä kypsytä ihmistä aina hyvässä mielessä.. Päinvastoin ne voivat traumatisoida ja aiheuttaa pahojakin mielenterveysongelmia, mitkä taasen saattavat puhjeta vauvan syntyessä ja häiritä äitiyttä...
hermostuta.
Sitä vain ei välttämättä osaa jutella kymmenen vuotta nuoremman ihmisen kanssa. Jos ei sitten vain vauvoista ja lapsista puhu. En ole katsonut kieroon nuoria äitejä, itsekin näytän jokusen vuoden nuoremmalta kuin olen, joten ei taas ne kolmekymppisetkään ole hoksanneet, että olen ikätovereita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kukaan ei voi väittää että parikymppisellä on paljoa elämänkokemusta. Se ei vain ole mahdollista."
:DDDDDDDDD Menetin vanhempani nuorena, olen kokenut paljon rankkoja asioita mutta myös menestystä elämässäni. Elämänkokemusta minulla on enemmän kuin monella pumpulissa kasvaneella nelikymppisellä, tästä olen saanut kuulla muiltakin ;).
kriisi voi vaikuttaa myös traumatisoivasti. Ihminen kypsyy murrosiässä - tai voi sairastua mieleltään. Elämän taitekohdat ovat sellaisia. Mutta KUN siitä kriisistä selviää, on ihminen henkisesti ihan toisella tasolla kuin ennen kriisiä.
en ainoastaan ääriesimerkeistä. Jos elämä on yksipuolista, niin ei se ketään kypsytä. Kriisit ovat niitä, jotka kypsyttää. Ei siihen sota-aluetta tarvita. Ja kyllä, jos parikymppinen on elänyt extremeä, niin hän on jo 22-vuotiaana samalla kypsyystasolla kuin koti-kauppa-leikkipuisto - elämää elänyt 42-vuotias.
tarkoitatko, että pitäisi esim. asua sota-alueella, ennen kuin on kypsä vanhemmaksi? Ja miksi parikymppinen ei olisi voinut tuollaisia extreme-juttuja kokea siinä missä kolmikymppinenkin?
Ei kovat kokemukset kyllä kypsytä ihmistä aina hyvässä mielessä.. Päinvastoin ne voivat traumatisoida ja aiheuttaa pahojakin mielenterveysongelmia, mitkä taasen saattavat puhjeta vauvan syntyessä ja häiritä äitiyttä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...mitä järkeä sitten on luokitella ihmisiä iän perusteella, kun niitä kriisejä kohdataan eri elämänvaiheissa? Jotkut ovat selvinneet pahoista kriiseistä jo nuorina, toisilla ne pahimmat voivat olla edessä vasta eläkeiässä.
Omat vanhemmat erosivat kun olin 13, läheinen isoäiti kuoli kun olin 15, ensimmäisen keskenmenoni sain 19-vuotiaana (tämäkin lapsi oli siis toivottu)..Hyvin yksilöllistä.
...mitä järkeä sitten on luokitella ihmisiä iän perusteella, kun niitä kriisejä kohdataan eri elämänvaiheissa? Jotkut ovat selvinneet pahoista kriiseistä jo nuorina, toisilla ne pahimmat voivat olla edessä vasta eläkeiässä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kriisi voi vaikuttaa myös traumatisoivasti. Ihminen kypsyy murrosiässä - tai voi sairastua mieleltään. Elämän taitekohdat ovat sellaisia. Mutta KUN siitä kriisistä selviää, on ihminen henkisesti ihan toisella tasolla kuin ennen kriisiä.
en ainoastaan ääriesimerkeistä. Jos elämä on yksipuolista, niin ei se ketään kypsytä. Kriisit ovat niitä, jotka kypsyttää. Ei siihen sota-aluetta tarvita. Ja kyllä, jos parikymppinen on elänyt extremeä, niin hän on jo 22-vuotiaana samalla kypsyystasolla kuin koti-kauppa-leikkipuisto - elämää elänyt 42-vuotias.
tarkoitatko, että pitäisi esim. asua sota-alueella, ennen kuin on kypsä vanhemmaksi? Ja miksi parikymppinen ei olisi voinut tuollaisia extreme-juttuja kokea siinä missä kolmikymppinenkin?
Ei kovat kokemukset kyllä kypsytä ihmistä aina hyvässä mielessä.. Päinvastoin ne voivat traumatisoida ja aiheuttaa pahojakin mielenterveysongelmia, mitkä taasen saattavat puhjeta vauvan syntyessä ja häiritä äitiyttä...
kriiseistä aina yli pääsee, mutta ne voivat jäädä "kytemään", jos niitä ei osaa käsitellä ja purkautua jossain vaiheessa elämää, eikä sitten välttämättä edes tiedosteta mistä pahaolo johtuu.
Kyllä moni kuvittelee selvinneensä esim. vanhempiensa kuolemasta lapsena, mutta aikuisena asiat saattavatkin kummasti alkaa kummitella. Jos elämä on täynnä kriisejä, niin kyllä se haittaa mielenterveyttä verrattuna "normaaliin määrään" kriisejä. Tietenkin yksilöllistä mikä määrä ja millaisia kriisejä todella aiheuttaa ongelmia, mutta harvemmin ne tekee hyvääkään mielenterveydelle.
Näinhän se menee. Lapset saavat lapsia. Sukupolvesta toiseen. Teepä pieni kysely. Jos äiti on saanut lapsen hyvin nuorena, riski tähän siirtyy seuraavaankin sukupolveen jne...Opinnot jäävät. Kunnon ammattia ei ole. Tehdään vaan lapsia. Eiköhän joku ne elätä.
Tämä on kyllä minun osaltani puppua!
Äitini oli 22, kun synnyin hänen esikoisenaan, kun minä sain esikoiseni olin myöskin 22, olimme avioituneet edellisenä vuonna. Sisareni oli 21 saadessaan esikoisensa. Eli tähän asti ennustuksesi pätee, lasten saanti nuorena periytyy (mutta ei varmasti ole riski!)
Töissä olen ollut 15-vuotiaasta, 17-vuotiaasta vakitöissä samalla kun suoritin iltalukiota. Kotoa muutin tosin pois asta ollessani lähemmäs 20. Mieheni kanssa ostimme pienen omakotitalon ennen lapsia, sitä olemme remontoineet ja laajentaneet vuosien saatossa. Kaunis koti onkin, isohkolla tontilla. Teimme neljä lasta viiteen vuoteen, lapset kotihoidettiin kouluikään asti yhdessä mieheni(esikoisen syntyessä 25-vuotias) kanssa (hän on yrittäjä, joten pystyi sumplimaan työtuntejaan). Itselläni oli koko ajan vaki esimiestyöpaikka, jossa kävin välillä tekemässä töitä, kesien ajan "kesähessuna" tai osittaisilla työtunneilla.
Lasten kanssa kotona ollessani opiskelin yliopiston pääsykokeisiin, pääsin sisään ja suoritin jonkin verran opintoja. Nuorimman ollessa noin 3- vuotias, ryhdyin täysipäiväiseksi opiskelijaksi - olin normia hieman iäkkäämpi opiskelija, mutten ikäloppu! Valmistuin 31 vuotiaana, loppu vuosien tiiviin opikselutahdin ansiosta.
Nyt, 5 vuotta myöhemmin, töissä hyvässä työpaikassa, takuutyöllistävällä alalla, kivalla palkalla. Ja töitä sain, koska valmistuessani minulla oli jo liki kouluikäiset (noin 10,9,8 ja 6)lapset. Asuntolaina on pikapuoliin maksettu, sitä kun on laajennusten yms. takia nostettu välillä lisää. Kun laina on maksettu ensi vuonna, aion työssäni ruveta osa-aikaiseksi. Lopun ajasta käytän matkusteluun, seurusteluun ystävien ja lasteni kanssa ja harrasteluun sekä opiskeluun. Voin sanoa, että olen elämääni tyytyväinen!
Lapset harrastavat, ovat hyväkäytöksisiä ja suloisia. Heitä on kehuttu tasaspainoisiksi ja menestyvät koulussa.
Vaikka tahti on ollut kiivas ja paljon olemme mieheni kanssa tehneet, on elämä ollut leppeää ja meillä ollut aikaa myös toisillemme, kuten myös lapsille- tämä on tietysti sanomattakin selvää! Onneksi isovanhemmat ovat olleet nuoria (kiitos varhaisen lisääntymisen)-ovat jaksaneet olla myös lastenlastensa kanssa- ja olleet meille pienenä apuna. Paljon on tehty, mutta missään vaheessa ei ole ollut ylitsepääsemättömän raskasta, ehkä johtuu siitä, että olimme nuoria lapset saadessamme... Mene ja tiedä!
Kyllä me ihan itse lapsemme elätämme! Tsemppiä kaikille lapsensa nuorena saaneille!
Alue: Aihe vapaa
tarkoitatko, että pitäisi esim. asua sota-alueella, ennen kuin on kypsä vanhemmaksi? Ja miksi parikymppinen ei olisi voinut tuollaisia extreme-juttuja kokea siinä missä kolmikymppinenkin?