Lapseni 2-v on supernössö

toisia lapsia siten, että olet itse tilanteessa mukana tukena ja turvana.

voitte vaikka harjoitella lapsen kanssa kotona noita tilanteita etukäteen.

Lapsesi on vielä kuitenkin kovin pieni eikä monikaan tuon ikäinen hallitse noita arvostamiasi taitoja.

Anna lapselle aikaa, äläkä jätä häntä yksin itkemään perääsi.



Sun 2-vuotiaasta nössöstäsi saattaa kasvaa parissa vuodessa sosiaalinen ja aktiivinen lapsi ellet nyt ala häntä nujertamaan.



Meillä piti esikoiselle opettaa kuinka lähestytään muita lapsia ja päästään mukaan leikkiin. Ihan siksi alettiin opettaa kun lasta suretti se ettei osannut mennä mukaan toisten lasten leikkeihin. Alku oli hankalaa mutta nyt hän on hyvin sosiaalinen ja pidetty 5-vuotias.



Nuoremmille ei näitä taitoja ole tarvinnut opettaa. Luonnostaan ovat ulospäinsuuntautuneita.

äläkä ainakaan ala haukkua häntä.

Meidänkin kuopuspoika on ihan nössö, toisin kuin isosiskonsa. Siinä missä sisko menee ja toimii, kuopus vetäytyy mun jalkojen taa turvaan... Muakin välillä ärsyttää ja tekis mieli patistella, mutta jos toinen on oikeasti hidas syttymään, niin pahempi on patistaa. Meidän poika on reipastunut huomattavasti 2v synttäreiden jälkeen, joten voi se tasaantua ajan kanssa. Mutta eihän ihmisen luonnetta voi muuttaa. Tärkeintä on, että lapselle kasvaa hyvä itsetunto ja kokee olevansa hyväksytty sellaisena kuin on. Sinä varsinkin tiedät millainen lapsesi on, joten pystyt auttamaan häntä. Olemaan tukena ja turvana ja varsinkin silloin, kun sukulaiset yrittää väkisin raahata sitä johonkin miehekkäisiin juttuihin, joista tiedät, että poika tykkää, kunhan saa rauhassa mutustella asian.

2-vuotias ei voi olla supernössö. Hän on sitä mitä on, ja sinun tulee hyväksyä lapsesi juuri sellaisena kuin hän on.



Mitä enemmän häntä patistelet menemään toisten luokse, yrität häntä "reipastuttaa", sitä selvemmin nujerrat hänen itsetuntoaan. Kaikki tuo viestittää hänelle sitä, että hän ei kelpaa sinulle, hänen täytyisi olla toisenlainen, toiset lapet ovat parempia ja "kelvollisempia" kuin hän. Viestität lapsellesi, ettei hän riitä sinulle sellaisena kuin on.



Sosiaalisesti arkoja lapsia on tutkittu paljon, ja on todettu, että heistä kasvaa sosiaalisesti rohkeampia sitä kautta, että HE SAAVAT OLLA VANHEMMISSAAN KIINNI NIIN KAUAN KUIN HE KOKEVAT TARPEELLISEKSI. Että heidät, arkuuksineen päivineen hyväksytään juuri sellaisina kuin ne ovat. Ei siis yritetä siedättää, patistella tai karaista.



Oman aran lapseni kanssa olen toiminut juuri näin. Puistoissa, kerhoissa jne. hän on saanut istua rauhassa vieressäni tai sylissäni, niin kauan kuin on halunnut. Aina olen kysynyt, haluaako hän mennä muiden mukaan (esim. ohjattuun leikkiin) ja jos ei ole halunnut, olen täysin hyväksyen sanonut, ettei sinun tarvitse, ja kehitellyt jotain kivaa yhdessä hänen kanssaan. Olen myös aina sanonut, että jos mielesi muuttuu, niin sano se minulle, niin mennään yhdessä tms. Sen koommin siitä ei ole puhuttu.



Nyt tuo "arka lapsemme" on 5-v ja on sosiaalisesti niin rohkea! Edelleen hänen synnynnäinen tempperamenttinsa on se, että hän uusissa tilanteissa on alkuun "arka" eli haistelee tilannetta, ennen kuin menee mukaan. Mutta kaverit on jo niin tärkeitä, että menee tutustumaan uusiin lapsiin ihan missä vaan.



Arkuus ei ole YHTÄÄN huonompi ominaisuus kuin rohkeus ja ulospäinsuuntautuneisuuskaan!! Aroissa lapsissa ole m i t ä ä n vikaa, vaikka he eivät koskaan rohkaistuisi. Meidän kulttuuri on vaan ihan sokea tälle asialle, ja se surettaa.

jo sanana puistattaa, oisin varmasti valinnu sanani toisin esim. arka, ujo , hiljainen.

hukassa?

Jos kaksivuotias on päivät päiväkodissa, ehkä äidin/ isin huomio on se, mitä hän kaipaa. Aktiviteettien täyteine päivä voi olla pienelle hyvin raskas ja stressaava. Tarjoa lapselle rauhassa aikaa, ja mahdollisuuksia tehdä jotain mielekästä, yksin, vanhempien kanssa, ja samanikäisten parissa. Kaksivuotias on vielä pieni...

että nämä kadehtimasi 2-vuotiaat ovat sosiaalisilta taidoiltaan kovin huippuja? Sitä sen ikäiset eivät ole. Ulospäinsuuntautuneisuus ja sosiaalisuus ovat temperamentista kiinni. Vaihtoehtosi ovat hyväksyä lapsesi tai ei hyväksyä. Rakenna mieluummin lapsesi itsetuntoa näkemällä hänessä hyvää. Oikeastiko pitäisit enemmän lapsesta, joka seurallisesti ja rohkeasti menisi vetämään toista lasta turpaan? Hitsi, ole ylpeä lapsestasi!

Itse olen myös ollut "supernössö" lapsi. ONNEKSI mulla oli ihana äiti, joka rakasti ja arvosti minua sellaisena kuin olin! Kehui minua kiltiksi ja rauhalliseksi, kehui miten hienosti jaksan istua paikallani ja keskittyä asioihin, miten tottelen nätisti jne. Eli pönkitti itsetuntoani. Ohjasipa vielä sellaisiin harrastuksiin jotka tukevat luonnettani eli kävin esim. kuvataidekoulua ja muskaria. Myös vanhempani arvostivat syvällisyyttäni ja empaattisuuttani.



Ei kaikkien tarvitse olla jyrääviä futistähtiä ap!!! Herkkä ja hillittykin poika voi olla upea ihminen! Teet pahaa lapsellesi jos yrität väkisin tehdä hänestä vilkkaan ja menevän sporttipojan, jos ei luontaisesti ole sinnepäinkään!

kunnes täyttivät 5v. 3v. yrityksen jälkeen uskalsivat vastata ja yleensäkin puhua minulle.

Tarhassa alkoi sosiaalistuminen. Menivät sinne 3v. vanhoina.

Eivät ottaneet katsekontaktia tai saatika sanaakaan sanoneet. Koski sekä lapsia, että aikuisia.

Minä niin ihailen rauhallisia, herkkiä ja paikallaan viihtyviä poikalapsia. Ei ole tullut koskaan mieleen sanoa heitä nössöiksi. Miten voit sanoa noin omasta lapsestasi? Taidat olla keskenkasvuinen ihminen.

Taidat olla myös hieman tyhmä ja epäempaattinen.



Haluat lapsestasi suositun kavereiden keskuudessa. Oletko teiniäiti? Ajatusmaailmasi on kyllä todella typerä, anna mun kaikki kestää.

on se vähän onttoa se suosio toisten lasten keskuudessa, jos se perustuu jyräämiseen. Tosiystävyys taitaa olla ihan toinen juttu!



Ja sinulle kymppi, olipa sinulla viisas äiti :) Mutta nykyisin häntä varmaan haukuttaisiin, koska kehui lasta kiltteydestä. Etenkin tyttöjen kohdallahan ollaan niin huolissaan, jos istuvat hiljaa paikallaan. Pitää ilmaista itseään eli olla villisti. Etpä vaikuttanut kovin traumatisoituneelta :D

En ole teiniäiti en, vaan kolmekymppinen nainen. Taisin sohaista muurahaispesää "haukkumalla" omaa lastani. Totuus nyt vain on se, että poikani on paljon varovaisempi, arempi, pelkäävämpi kuin kukaan tuntemistani kaksivuotiaista. Ja totuus on myös se, että minä olen aivan erilainen. Mikä siinä on, että muiden kakaroita saa arvostella mutta omaa mussukkaa täytyy ainoastaan kehua - siis muille äideille. En tietenkään mene pojalleni sitä sanomaan, että oletpas nössö, ryhdistäydy vähän! Muille äideillekään sitä ei vissiin saa ääneen sanoa.

Meillä on 10 v nössö-tyttö, arka ja ujo kuin mikä, pillahtaa itkuun pienimmästäkin asiasta kun vaikka jätskipallo tippuu maahan. Yritän aina pitää hermoni, mutta silloin tällöin pakostakin ärsyttää toi vetistely. Miks tytöstä on tullut tuollainen, poika on toista maata.

Kyllä voi sanoa että lapsi on arka tai hiljainen tai että lapsi pelkää kaikkea. Että toivoisit hänen rohkaistuvan.



Mutta sinä kutsut häntä SUPERNÖSSÖKSI. Nössö-sana särähtää korvaan aika pahasti. Ei kuule ulospäinsuuntautuneisuus, rohkeus ja reippaus ole mitään sen parempia ominaisuuksia kuin ujous tai varovaisuuskaan. Kehitä itseäsi ihmisenä niin tajuat tämän.

En ole teiniäiti en, vaan kolmekymppinen nainen. Taisin sohaista muurahaispesää "haukkumalla" omaa lastani. Totuus nyt vain on se, että poikani on paljon varovaisempi, arempi, pelkäävämpi kuin kukaan tuntemistani kaksivuotiaista. Ja totuus on myös se, että minä olen aivan erilainen. Mikä siinä on, että muiden kakaroita saa arvostella mutta omaa mussukkaa täytyy ainoastaan kehua - siis muille äideille. En tietenkään mene pojalleni sitä sanomaan, että oletpas nössö, ryhdistäydy vähän! Muille äideillekään sitä ei vissiin saa ääneen sanoa.

sinua harmittaa se, ettei lapsesi ole odotustesi kaltainen. Minusta sen voi kyllä myöntää, vaikka lasta rakastaakin.

Mutta ap, mietipä seuraavia asioita:

- kaksivuotiaana lapsella on uudestaan ns. vierastuskausi. Kaikilla lapsilla se on, tosin vaihtelevassa määrin ja kk-ikä saattaa silloin olla toisilla 1,5 vuotta, toisilla 2,5 vuotta. Joten kannattaa antaa hiukan ajan kulua, puolen vuoden päästä lapsesi voi olla jo rohkeampi.

- onko arkuus ja se, että tarkkailee tilannetta ennen mukaan heittäytymistä oikeasti puute? Entä jos se onkin etu ja taito?

- kumpi uskoaksesi kehittää lapsen rohkeutta enemmän: se, että häntä patistetaan toimimaan itsenäisemmin vai se, että ensin rakennetaan hänen itsetuntoaan ja itseluottamustaan?

- Jos uskot jälkimmäiseen, tee kaikkesi antaaksesi lapsellesi tukea ja turvaa. Kun hän kehityksessään pääsee sosiaaliseen vaiheeseen ja uskaltaa astua irti primäärikiintymyssuhteestaan, hänellä on hyvät eväät alkaa toimia itsenäisemmin. JOS taas väkisin alat patistaa ja rohkaista, lapsi todella (kuten tässä ketjussa on jo moni sanonutkin) saattaa menettää itsetuntonsa ja tulkita asian niin, että sinä et oikein arvosta häntä.

- kai tiesit senkin, etteivät lapset kaksivuotiaana ylipäänsä vielä osaa sosiaalista leikkiä. Vuorovaikutusleikin taidot kehittyvät joka tapauksessa lapsille noin kolmen vuoden iässä. Kaksivuotiaana lapset vielä leikkivät rinnakkain omia leikkejään.

Ei rauhallinen ja hitaasti lämpenevä herkkä lapsi ole sen huonompi kuin rasavilli rääväsuukaan!



Ymmärrän toisaalta, meillä tilanne päinvastoin. Minä olen se kiltti, hillitty äiti, joka aina ensin ajattelee ja sitten vasta tekee. Mieluummin on tekemättä/sanomatta kuin sanoo tai tekee hätiköidysti. Eli varmaan olen ap:n mielestä sellainen "nössöäiti" sitten. En kiroile, en huuda ja raivoa. Viihdyn parhaiten tuttujen ja turvallisten, minulle rakkaiden ihmisten seurassa. Minusta on ajanhaaskausta seurustella niitä näitä pinnallisia kaikenmaailman ihmisten kanssa.



Tyttöni sen sijaan.... hän on äärimmäisen seurallinen, aina suuna päänä, hyvin temperamenttinen (isään tullut) ja välillä minua todella ärsyttää se, että hän on aina niin suuna päänä ja tekemässä tuttavuutta kaikkien kanssa. Osaan kyllä arvostaakin näitä piirteitä (arvostanhan miestänikin jolla on myös samoja piirteitä), mutta välillä ne myös ärsyttävät. Olen kuitenkin ylpeä lapsestani. Välillä tuntuu ihan käsittämättömältä, että miten se itsensä hillitseminen voi olla niin vaikeaa ja miksei välillä voisi vain rauhottua ja olla vaan pitää koko ajan mennä ja viuhtoa!

Ihana syvällinen pohdiskelija ja haaveilija

Suuri halaus sulle, aivan oikein kirjotat!!