Eikö muissa perheissä huudeta?

Mutta tuo mitä sanoit seurusteluasioista on kyllä totta; siinä voi törmätä toisenlaiseen "kulttuuriin". Eli minulla on joskus ollut seurustelukumppani, jolle huutaminen oli vieraampaa, eikä tämä asioita ainakaan parantanut.

Ei tietty koko aikaa, mutta kyllä esimerkiksi aamupukeminen meilläkin kiristää hermoja.



Lapseton siskoni jaksaa paheksua. Hänestä lapsille ei saa koskaan huutaa, eikä leikki-ikäisiä saa hoputtaa - siitä tulee kuulemma traumoja. Hän sitten _kerran_ puki meidän lapset. Myöhästyttiin vaatimattomat 1,5 tuntia.

meillä ei koskaan huudeta. en muista nyt äkkiseltään yhtään ainutta kertaan kun olisi pitänyt huutaa.

Olen sitä mieltä että nuo asiat opitaan kotoa (kuten varmaan miehesi) ja teidän lapsenne varmaan huutavat samalla tavalla, tiedostivat sitä tai ei, ja ihan lasten takia, omaa käyttäytymistä kannattaisi miettiä

Mutta en minä miehelleni huuda, miksi pitäisi? Me keskustelemme asioista, emme riitele ja huuda, paisko ovia tms. Lapsille tulee korotettua ääntä mutta en heillekkään huuda kitarisat seinällä.

Ja huutaja on aina sama: minä. Mieheni on kotoisin kulttuurista, jossa kaikki ristiriidat painetaan villaisella eikä mitään kielteisiä tunteita ikinä ilmaista. Se on minusta aivan hyytävää. Olen kuitenkin joutunut sopeutumaan, koska hän menee täysin tolaltaan hyvin pienestäkin äänen korottamisesta. En silti ole pystynyt täysin tukahduttamaan perinnöllistä temperamenttiani, joka on nopeasti kiihtyvä.

huudetaan toisillemme. Ei tosin mitenkään oikeasti vihaisina, mutta keljuillaan kovalla äänellä asioista, joista puolin ja toisin ollaan huomauteltu toisiamme jotain 15 vuotta ilman mitään muutosta. Itse kyllä tiedämme, että huuto ei johda mihinkään pahempaan eikä ole edes oikeastaan aidosti vihaista - mieluummin vaan kommunikointitapa. Lisäksi olemme joskus tosi ivallisia ja keskinäinen huumorimme on ihan sairasta, ja huomaan että lapset eivät tietenkään ymmärrä suurinta osaa keskusteluistamme, jotka siis myös käydään usein huutamalla, joten pelkään että minun ja mieheni pitäisi varmaan rajoittaa keskinäinen viestintämme lasten nukkumaanmenoajan jälkeiseen aikaan...

Toinen vaihtoehto, eli että minä vaan puhuisin hiljaa ja rauhallisesti ei toimi ollenkaan, koska silloin olen TODELLA OIKEASTI VIHAINEN jo parin tunnin jälkeen.

ja meillä noihin pakollisiin pukemisiin sun muihin menisi varmaan koko päivä ellen huutaisi ohjeet 3 kertaa esikoiselle. Kuopus kuuntelee onneksi puhettakin.

ottaa saati potea huonoa omaatuntoa, kyllä maailmaan ääntä mahtuu. Ja sitäpaitsi säälittävämpää minusta on jos lapsi on niin pumpulissa kasvatettu että kavahtaa heti jos vähän ääntä korotetaan. Meitä on moneksi, meilläkin tapellaan ja meuhkataan kovaäänisesti mutta myös rakkaus näkyy ja kuuluu, yhtälailla.

Mutta myös sovitaan ja rakastetaan :)

Eikä käydä käsiksi.

Mutta menettäähän kunnon karjaisu tehoaan jos se on jokapäiväistä. Vähentäminen kannattaa.

Jos aamupukeminen ei suju, pilko lapselle ohjeet:

pue housut, laita kauluri, pistä pipo päähän, laita kengät jne. Ja jos lapsi sanoo, että ei osaa, lupaa auttaa.



Tätä käytämme töissä eskarilaisten kanssa. Ovat siis aivan "tavallisia" lapsia ja normaalilla älyllä varustettuja, mutta keskittyvät pukemistilanteessa kaikkeen muuhun kuin olennaiseen. Ja muista, käsky kerrallaan.



Terveisin eräs, joka on opetellut pois turhasta huutamisesta.

On vähän eri asia pukea ryhmää kilpailuhenkisiä kuusivuotiaita kuin leikki-ikäisiä.



Onko sulla itselläsi lapsia?

kun todella tarvitsee jonkun asian mennä perille lapsille. Miehen kanssa vaihdetaan harvemmin mitään kinaa tulee, yleensä vain toinen on vähän aikaa huomioimatta toista, ja vähäsanaisempi, ja siitä sitten lähdetään taas ennalleen.

mieheni ei huuda. Minä huudan. Kotoa perittyä. Joskus tuntuu, että lapselle voisi tehota paremmin, jos kuiskaisin.



Joka tapauksessa kadun erityisesti sitä, että huusin lapselle eilen kovaa. Jostakin yöpuvun pukemisesta, jonka lapsi kyllä osaa suit sait sukkelaan, jos haluaa. Niin tai näin, äänenkäyttöni oli liian kova ja kadun sitä. Sovimme asiasta lapsen kanssa jo illalla, mutta asia kaduttaa silti. Olen rauhallinen luonne, mutta joskus silti tulistun ja en hillitse ääntäni.



M

mutta jokapäiväistä huutamista on vaikea ymmärtää. Sitten on aika turha ihmetellä, miksi lapset puhuvat toisilleen, ystävilleen ja teille rumasti ja epäkohteliaasti... Sama pätee aikuisiin, aika harvat on ne kerrat, kun koen tarpeelliseksi miehelleni huutaa tai päinvastoin.

Minäkin pilkon eskarilaiselle ohjeet juuri noin ja silti se ei tee niitä ennen kuin huudan ne ohjeet. Lapsella on varmaan joku lievä autistinen taipumus, koska juuri yleisessä hötäkässä kun on kiire, ohjeiden seuraaminen on kaikkein vaikeinta. Joskus se oikeasti pyörii ympyrää eteisessä ja huutaa ettei löydä pipoa, kenkiä, hanskoja yms. vaikka kaikki ovat nenän edessä! Siinä kohtaa äidillä tuppaa hermo kiristymään niin että tekisi oikeastaan huutamisen sijasta vetää ne vehkeet pojan päälle sen verran kovakouraisesti että ensi kerralla pysähtyisi etsimään ne itse. Hohhoijaa. Olen muuten kokeillut myös sitä, että se kovakorvainen lapsi pannaan eri huoneeseen pukemaan kuin missä muut ovat, ja se toimii parhaiten. Joka aamu ei vaan jaksa tai viitsi.



Kiitos kaikille ystävällisistä viesteistä. Jotenkin silti haluaisin vähentää huutoa, mutta en keksi miten.

kun äiti hosuu paniikissa eikä siksi löydä tavaroitaan. Poikalapset ei löydä muutenkaan...

Äänenkäytön vähentäminen ei onnistu muuten kuin a. sopimalla miehen kanssa että kokeilette vaikka viikon, tai edes yhden kokonaisen päivän, hiljaisempaa menoa b. lupaatte lapselle että tänään ei huudeta c. puhutte normaalisti ja hoette tuhanteen kertaan mielessänne "puhu, älä huuda" pitkin päivää.

Minäkin pilkon eskarilaiselle ohjeet juuri noin ja silti se ei tee niitä ennen kuin huudan ne ohjeet. Lapsella on varmaan joku lievä autistinen taipumus, koska juuri yleisessä hötäkässä kun on kiire, ohjeiden seuraaminen on kaikkein vaikeinta. Joskus se oikeasti pyörii ympyrää eteisessä ja huutaa ettei löydä pipoa, kenkiä, hanskoja yms. vaikka kaikki ovat nenän edessä! Siinä kohtaa äidillä tuppaa hermo kiristymään niin että tekisi oikeastaan huutamisen sijasta vetää ne vehkeet pojan päälle sen verran kovakouraisesti että ensi kerralla pysähtyisi etsimään ne itse. Hohhoijaa. Olen muuten kokeillut myös sitä, että se kovakorvainen lapsi pannaan eri huoneeseen pukemaan kuin missä muut ovat, ja se toimii parhaiten. Joka aamu ei vaan jaksa tai viitsi.

Kiitos kaikille ystävällisistä viesteistä. Jotenkin silti haluaisin vähentää huutoa, mutta en keksi miten.

Eikö huutaminen tunnu ikävältä vai oletko vain tottunut siihen?

saa mukaan, mutta niin kai se on, että itsestä on pakko aloittaa. Voi sentään..

että itseäni ei miehen huuto enää hetkauta suuntaan eikä toiseen. Muistan että se loukkasi minua joskus alkuvuosina, mutta sittemmin olen tottunut siihen ja itsekin huudan melkein yhtä paljon ja oikeastaan nautin siitä. Olen vaan lasten takia huolissani, jos muut ihmiset eivät huuda ja he ovat ikäluokkansa ainoat huutajat. Siitä seurannee ongelmia tulevien tyttöystävien ja sukulaisten kanssa, jotka varmasti ärsyyntyvät ihan samoin kuin minä alkuun. Toisaalta pidän tätä huutamista aika hyvänäkin asiana, sillä meillä ei tunteet patoudu. Ja kyllä niitä hyviäkin tunteita näytetään ihan samalla tavalla.