Itkettää :(

ei auta kuin itkeä ja toivoa että helpottaa

Minullakin on tilanne että minut voisi helposti tunnistaa täällä jos kertoisin tarkemmin perhetilanteestani. En ole nyt mikään julkkis mutta siis ystäväpiiri kyllä tunnistaisi.



Olen sitten muuttanut vähän tietojani kun olen asioista puhunut niin että pääasiat säilyvät mutta taustatekijät muuttuvat. Esim. (ja näinhän nämä eivät mene koska en halua nytkään paljastaa itseäni ;)):



- minulla onkin kaksi tyttöä vaikka onkin tyttö ja poika

- asumme rivarissa (vaikka asummekin paritalossa)

- olen kokenut keskenmenon näiden lasten välissä (vaikka koinkin sen ennen kumpaakin)

- mieheni on 55v (vaikka onkin 45v)

- minulla on akateeminen koulutus (vaikka ei olekaan)



Jne jne. Eli muutan hieman taustatekijöitä sen mukaan että niillä ei ole väliä tilanteen kannalta pätkääkään. Tietenkin jos kertoisin lapsien riidoista niin olisi oleellista lasten lukumäärä/sukupuoli jne. mutta silloin ei olisi ehkä niin väliä asuntotyypistä tmv.



Toivottavasti pystyt rakentamaan samanlaisen systeemin jos tuntuu että haluaisit puhua.



Miten nyt sitten

Minua itkettää, koska olen menettänyt työkykyni sairauden, sairauksien vuoksi, ja olen nyt alkanut tajuta sen. Olen vasta kolmekymppinen.



Tiedollisesti pystyn käsittelemään asiaa. Mutta juuri nyt tunteet nousevat pintaan, ja kyyneleet :'(

ei tän näin pitänyt mennä.

vertaistukiryhmästä voisi olla apua.

Nuoria sairauden vuoksi työkykynsä menettäneitä on muitakin.

Sinullekin saattaa löytyä tukiryhmä, jossa on muita samassa tilanteessa olevia.



Minullakin tuo tilanne on edessä :(

sairastan etenevää, invalidisoivaa sairautta ja olen samassa tilanteessa oleviin ihmisiin tutustuminen on helpottanut elämääni kovastikin.

Onpa sinulla kurja tilanne. :(



Toivon sinulle kaikkea hyvää ja että löydät tahon jossa voit puhua asioista.



Halaus.

Onhan työelämästä luopuminen suuri menetys, se työidentiteetti ikäänkuin "katoaa" pikkuhiljaa.



Olet kuitenkin aivan yhtä arvokas ihmisenä, vaikka et pystykään tekemään työtä. Vie tietenkin aikaa ennenkuin tottuu ja pystyy nauttimaan "vapaa-ajastaan", varsinkin jos kivut ym ovat jatkuvasti seurana.



Vertaistuki on kyllä todella arvokasta, minäkin suosittelen sitä sinulle. Itse jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle kroonisen tuki- ja liikuntaelinsairauden vuoksi 37-vuotiaana. Vieläkin neljän vuoden jälkeen tekee tiukkaa joinakin päivinä hyväksyä tilanne, mutta tällaista elämä on, ei kohtele silkkihansikkain.

oli todella kannustava juttu naisesta, joka oli sairastunut 25-vuotiaana ja menettänyt sairautensa myötä näkökykynsä.



Hän koki saman tunteen, että "kaikki on ohi", vaan kuinka ollakaan, hän oli käynyt läheisellä ratsastustallilla, jossa sai tietää näkövammaisten kilparatsastuksesta ja löysi sitä kautta uuden suunnan elämälleen.



Tietämättä tilanteestasti enempää, toivon kuitenkin, että sinäkin löydät sen oman juttusi.