Suutuinko turhasta

Minulla on tänään nimipäivä. Lapsuudessa tuli aina juhlitua nimipäiviä sukulaisten kesken ja edelleenkin joten olen tottunut jonkinlaiseen muistamiseen.



Viikko sitten sanoin miehelle pilke silmäkulmassa että mulla on sitten nimpparit viikonloppuna;) Eilen kun mies lähti isoon ostoskeskukseen hakemaan yhtä juttua, sanoin että mulla on sitten huomenna nimpparit, olisi kiva saada jokin pikku ylläri.



Lapset on jo kolmatta päivää ilman mitään vihjailuja tehneet mulle nimpparikortteja kun tyttö kalenteristaa bongasi äitinsä nimen. Tänään sitten aamulla lapset ihan onnessaan onnittelivat ja antoivat korttejaan;)

Mieheltä ei sit taaskaan tullut mitään.



Pamautin miehelle että kiitti taas kun halusit ilahduttaa, etä miten voi ison ison ihmisen olla niin vaikea ilahduttaa toista. Ja kun ihan selvästi on sanottu, ei vihjailtu, että jotain haluan niin miten voi olla että ei edes yhtä kukkaa saa pihaojasta noukittua.



Mies sitten suuttui ja lähti ovet paukkuen lenkille.



Kysymys ei ole siitä että olisin nimipäivän kipeä. Mutta olen sen kipeä että mies joskus huomioisi ja opettaisi lapsillekin merkkipäivien muistamisen (meillä sama kina käydään kaikista lahjoista, niin synttäri kuin joululahjoistakin.) Synttäripäivänikin mies ihan varmasti tietää, mutta silti lähtee hakemaan lahjaa aina vasta sinä päivänä kun synttärit on. Tai sitten sanoo silloin että käy ite ostaan jotain, mä maksan.

No rahat on yhteisiä niin onpa kiva lahja. Yllätystä haluaisin.



Suutuin lähinnä siitä että vaikka sanon kuinka että ilahdun pienestä muistamisesta niin mies ei vaivaudu- ja yhdessä oltu jo 20 vuotta joten luulisi jo oppivan vaikka kotonansa ei ollut tapana nimppareita muistaa! Ihan kuin häntä ei kiinnostaisi mun ilahduttaminen ollenkaan.



Suutuinko turhasta?