Apua! Haluan 3. lapsen teoriassa, mutta en käytännössä! :(

up

Jotenkin tunnen, että haluaisin vielä kolmannen. Itselläni tosin sillä tavoin kamala tausta, että toisen jälkeen sairastuin synnytyksen jälkeiseen masennukseen erinäisistä syistä, josta vihdoin olen selvinnyt. Lisäksi sektioiden jäjiltä kohdussani on tapahtunut ohentumista, joten raskaus olisi riski. Ehkäpä siis meillä kaikesta huolimatta tyydytään näihin kahteen. Lapsetkin jo hyvällä mallilla.

Meillä kaksi lasta pienellä ikäerolla ja pitkään olin sitä mieltä, että ei enää meille lapsia lisää. Sitten mieleen hiipi ajatus kolmannesta ja pitkään sitä ajatusta pyörittelin mielessäni. Ja kolmas sai luvan tulla. Nyt kun kolmas lapsi on vuoden vanha, mietin joskus, että olisipa hirveää, jos emme olisi häntä saaneet. Mikä kamala vahinko se olisi ollut.



Isommat lapset rakastavat pikkuveljeä yli kaiken, joten heille se on ainakin elämää rikastuttava tekijä, vaikka äidin aikaa pienin viekin eniten. Mutta toisaalta nyt minulla on mahdollisuus olla kotona ottamassa ekaluokkalaista vastaan, eikä hänen tarvitse olla iltoja yksin. Meillä vanhemmilla kun molemmilla on vuorotyö ja tulisi iltoja, jolloin molemmat on töissä.

Itse olisin halunnut kolmen, mutta terveyssyistä on pakko jättää kahteen. Mummoksi en varmaan ikinä edes elä. Elämä on nyt, ei sitten.

En ole oikeen ikinä ymmärtänyt sitä, että tehdään/halutaan kolmas lapsi silloin kun esikoinen on ekaluokalla. Saa sitten olla hänen kanssaan. Entä sitten kun se kakkonen menee kouluun ja eskariin? Entä sitten kun iltatähti lähtee kouluun - loputtomiin ei voi tehdä lisää lapsia, jotta voisi ylläpitää ihanaa kotielämää jossa äiti odottaa lasta koulusta. Siis ellei jää oikeasti kotiäidiksi. Kolmonenkin pitää viedä joskus hoitoon, aloittaa se rumba ja mahdolliset sairastamiset - tätä autuasta kolmannen äitiyslomaa kestää parisen vuotta suunnilleen!



Meillä lapset jo 7 ja 4 emmekä enää haaveile kolmannesta. Ei sillä etteikö hänelle rakkautta riittäisi, mutta minä koen, että olen parempi äiti nyt näille kahdelle kun minulla on voimia ja jaksamista. Jos jälleen aloittaisin sen uupumisen alusta, minä olisin tiuskiva ja väsynyt, valvova lähes 40-vuotias äiti joka ei varmaankaan olisi onnellinen siitä päätöksestä. Tietty mummona saattaisin olla mielissäni kolmesta lapsesta, mutta eiks ne lapset kuitenkin muuta pois jossain vaiheessa....?

Kun kolmas menee ekaluokalle, on vanhin jo 13 vuotias ja näin on sitten "vahtimassa" ekaluokkalaista kun pienin tulee koulusta. Ekaluokkalaisen on paljon orvompaa olla kotona illat yksin kuin kahden vanhemman sisaruksen seurassa.

Minun voimani riittävät myös kolmannen lapsen kanssa, itse asiassa paremmin kuin kahden, vaikka kummalliselta kuulostaakin. Nyt osaan jotenkin olla rennompi enkä stressaa kaikesta, vaikka kotityötä onkin enemmän.

On sitten sen ajan murhe, kun lapsi menee tarhaan ja sairastaa, sen vuoksi tuskin kukaan jättää lapsia tekemättä.

mut täytyy muistaa et täytyy sitä olla tilaakin niille lapsille.ettei tartte tunkee kaikkia 3-4 lasta samaan huoneeseen.järjetöntä. haluaisitko itse asua kuin silli purkissa.

meillä on kaksi lasta 2v ja 5v ja nyt yritetään kolmatta. Päätös komannesta oli äärimmäisen hankala ja jossain vaiheessa ennen yrittämistä aloin jo perua koko hommaa.Mutta sitten tajusin että haluan olla vielä kotona ja tajusin että kyllä me se kolmas ehkä jotenkin jonnekkin saadaan mahtumaan. Meillähän siis on vaan kolmio ja aika pieni auto. Silti uskon että jotenkin saatetaan pärjätä. Alun perin yhden lapsen piti riittää ja nyt on jo kaksi ja kolmatta yritetään. Outo tää ihmisen mieli.

koska lapset ja vauvat ovat hyvin erilaisia. Meillä kaikilla on omat lähtökohtamme ja siitä johtuu myös toisten pelkääminen siitä, ettei jaksa. Ns. normivauvan kanssa varmaan moni jaksaisi, eikä tällaisia tarvitsisi edes miettiä.



Meillä on myös kaksi lasta ja jossakin takana haaveilen kolmannesta. Mutta tiedän sen, että jos uusi tulokas olisi samanlainen kuin kaksi ekaa, en jaksaisi kovin hyvin.



Käytännössä pelkään sitä, että lapsi huutaa ja valvoo koko ekan vuoden. Että olen taas kävelevä zombie, joka ei muista vauvavuodesta yhtään mitään. Minulla on ollut kummankin kanssa jaksaminen äärirajoilla ja vaikeaa on ollut. Näiden kahden välillä on 4 vuoden ikäero, koska en olisi jaksanut ajatella aikaisemmin toista lasta.



Meilläkin elämä pitäisi järjestää uudestaan, asunto ja auto pitäisi vaihtaa, talous menisi tiukoille jne. Niistä varmaan selvittäisiin, mutta mun psyyke ja fysiikka ei kestäisi.



Jos joku takaisi minulle, että vauva ei huuda taukoamatta ja että saisin nukkua joka yö vaikka edes kahden tunnin pätkiä, niin en epäröisi hetkeäkään. Kuopus on nyt vuoden ja edelleen olen soseena.



Syliin mahtuisi yksi pienokainen vielä ja kovin rakastettu hänkin olisi. Mutta jos se tarkoittaa että kahden ekan lapsen elämä muuttuisi painajaismaiseksi yliväsyneen ja raivostuneen äidin myötä, niin...



Ehkä tämä on tässä. Nämä lapset on meille suotu ja olen kiitollinen heistä. Ap:lle tsemppiä päätöksen / toiveen suhteen.

Kolme on tehty pienillä ikäeroilla ja nyt on tullut tunne, että neljättä en enää jaksa. Haluaisin kyllä, mutta suoraan sanottuna en uskalla, en luota enää siihen, että pärjäisin, kun näiden kolmenkin kanssa on välillä ollut tiukkaa. Harmittaa ja surettaa, mutta neljäs lapsi olisi väärin muuta perhettä kohtaan, ei ole reilua isommille, että äiti olisi taas vuoden itsensä äärirajoille ajanut, tiuskiva ja väsynyt, elämänilonsa menettänyt zombie, mikä olen koko kolmannen lapsen vauvavuoden ollut.



Nuorin on kuitenkin vasta vähän aikaa sitten täyttänyt 1, joten ihan lukkoon en ole päätöstä lyönyt. Jos josuksu tulee aika, että elämä tuntuu taas helpolta ja jaksaisi, niin ehkä meille tulee vielä iltatähti. Mutta ei ainakaan kolmeen vuoteen.



Itse olen mennyt töihin lasten ollessa 1-1,5v, joten sitä en kyllä ihan ymmärrä, että jotkut täällä aikovat jättää lapsen tekemättä vain siksi, että ei ole mahdollisuutta olla tämän kanssa vuosikausia kotona. Olen oikeastaan aika yllättynyt, että löytyy niin monia, joiden mielestä lapselle on suorastaan parempi jäädä syntymättä, kuin mennä 1-vuotiaana hoitoon! Joidenkin äitien kannattaisi ehkä opetella vähän armeliaisuutta itseään kohtaan...

Ja siksi minustakin tuntuu, että en enää jaksaisi. Kolme ekaa on uskaltautunut hankkimaan sillä ajatuksella, että ehkä tämä vauva on edes vähän helpompi. Mutta jokaikinen on ollut huutava ja valvova, sairastava ja mahdottoman työläs. Olisin koska tahansa valmis neljänteen, jos minulle luvattaisiin, että se olisi yhtä helppo, kuin monien ystävieni lapset: nukkuisi ja söisi ja köllöttelisi lattialla tyytyväisenä.



37

kiva kuulla että meitä on muitakin. Jotenkin omien lasten "vaikeus" vielä korostuu kun kavereille on näitä syöviä, nukkuvia ja itsekseen lattialla viihtyviä pikku palleroita.



Heh, olet ollut rohkea kun olet uskaltautunut kolmeen. Mihinkäs ne geenit muuttuisivat? ;)



36

että myös minä olen mennyt / menen töihin kun lapset 1,5-vuotiaita. En taloudellisesti voi enkä edes halua olla kauempaa kotona.



Ja myönnän kyllä, että seinät kaatuu päälle näiden vaativien, huutavien, taistelevien ja kaikin puolin tyytymättömien lasten kanssa.



36

Kukaan ei voi etukäteen millainen lapsi sieltä tulee. ja millaiseksi arki muodostuu. Jos on ollut vaativia vauvoja niin se ei tarkoita automaattisesti sitä,että seuraavakin olisi. Itselläni on kokemuksia siitä, miten erilaisia vauvat voi olla. On ollut koliikkia ja olen ollut pienestä (vuoden ) ikäerosta väsynyt, silti olen tosi onnellinen siitä, että uskallettiin vielä tehdä päätos kolmannesta. Taloudelliset yms asiat järjestyy aina. Mitä kauemmin miettii, sen vaikeampaa päättäminen on...alkaa liikaa miettimään asioita ja tulee mukavuudenhaluiseksi.



T. kolmen äiti

Koskaan ei tiedä. Itse pelkäsin kolmatta lasta odottaessani, että voiko olla niin hyvää tuuria, että saamme vielä kolmannen täysin terveen vauvan. Saimme. Neljättä en enää uskaltaisi tehdä, joskin se on nyt mahdotonta. Näin on hyvä.

Suurinosa lapsista sairastaa jonkin verran, valvottaa jonkin verran, kaikilla ei ole samanlaista sosiaalista turvaverkostoa, parisuhdetta, taloudellista tilannetta jne.



Kun päättää haluta sen lapsen, noihin täytyy kuitenkin varautua. Ja todellakin, isompi ikäero mielestäni varmasti auttaa jonkin verran jaksamisessa.



Uskon kuitenkin, että lasten myötä vanhemmuuteen kasvaa. Niin moni kuitenkin sanoo, että kolmannen kanssa vasta on osannut ottaa rennosti ja suhtautua oikealla tavalla vauvaan. Itsestänikin tuntuu, että vasta kolmannen kanssa osaisin varautua jo kaikkeen mahdolliseen, saati että niitä lapsia olisi siunaantunut enemmän... ;=)

yläpuolelle. Tarkoitan tällä nk. normaaleiksi koettuja asioita lapsiperheissä, jotka ovat haastavia ensimmäisellä kertaa, kuten koliikki, uhma, korvatulehduskierre, allergiat, jne

Mitä enemmän lapsia, sen rennommin osaa ottaa. Kolmannen kohdalla tajusin miten nopeasti lapset kasvaa, asenne oli erilainen. Meillä kun ekalla ja tokalla on pieni ikäero (vuosi), niin nautin suunnattomasti kun sain hoitaa vain yhtä vauvaa kerrallaan :). Tosi moni, joilla on 3 lasta ovat sanoneet samaa..kolmannesta osaa nauttia eniten.



T. kolmen äiti

Tiedäks mitä ironia on? Et varmaan.