Masennus taitaa voida tappaa...

Mulla oli vähän samoja tuntemuksia aikoinaan. Helpotti heti kun pääsin töihin. Sitten olin taas OMA itseni ja kotonakin lapselle ja miehelle mukavampi. Kauanko meinaat lomalla olla, et vissiin enää kovin pitkään, joten tsemppiä vaan, kyllä se siitä!

Otsikko on kyllä oikeassa, tosiaankin voi tappaa. Ja ole onnellinen, että olet kuitenkin joskus ollut onnellinen...



Mä olen niin väsynyt ahdistuksen, masennuksen ja muun kanssa tappeluun. Vuosi toisensa jälkeen kuluu. Mä syön lääkkeeni, ravaan terapiassa, kokeilen kaikenlaisia aktiviteetteja, joita avuksi neuvotaan... Kun sivuvaikutukset ja vapinat helpottaa koetan opiskella tai tehdä työtä, mutta se päättyy aina katastrofiin.



Eikä saa muka antaa periksi - sehän olisi niin hirveän itsekästä. Joten zombiena eteenpäin läpi niittenkin päivien, kun sielu on kuollut eikä ruumis tottele. Pitää vaan yrittää ja yrittää ja yrittää. Mennä sille hemmetin kävelylle, pestä hiukset, laittaa vaatteet päälle...



Ja mikä on tulos? No, en ole tappamassa itseäni, ja elossa sinnittelen päivästä toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen. Vailla innostusta, kiinnostusta, päämäärää, tarkoitusta, nautintoa... Elämä on kuin puurossa uimista. Uidaan perkele kuitenkin.

Olet halunnut lapsen/lapsia ja nyt olet turhautunut. Laita ihmeessä lapset hoitoon ja palaa töihisi, kaikille ei sovi kotiäitiys.

Useammankin lapsen kanssa voi mainiosti käydä töissä. Eipähän turhaudu kun kotona rtiittää vapaa-ajat puuhaa jotka nyt kerkeät tekemään päivisin.

nim. aina onnellinen työaiti

Hyvä etten itse löytynyt radalta suikaleina. Ensimmäinen helpotus tuli, kun sain sanottua lääkärille että ahdistaa ja hän sanoi että voin hänelle tulla puhumaan ja yksin ei tarvitse olla. Itkin kotimatkan. Puolen vuoden päästä palasin töihin ja palasin "normaaliksi".

Tsemppiä ap, hae apua!

Ja mää, mää, mää, mää, mää.

Ja lisää kasvatetaan näitä itsekeskeisiä idiootteja!

Kaikki maailman lapset syntyvät itsekkäistä syistä.

Ensimmäinen elinehto melkein on se, että ihminen välittää itsestään sen verran, että pitää itsensä hengissä.

Se oikeesti auttaa!!



Vauvan kanssa himassa yksin oleminen ON kamalaa. Ja kun tekee pitkään kamalia juttuja, tulee kamala olo.



Koita kyläillä tai kutsua ihmisiä teille, pyri vaikka siihen että olette vauvan kanssa koko päivän kaksin vain kerran viikossa.



Tsemppiä!





t. been there, done that, viimekin viikolla kävi viidet vieraat! :)

Samoja tunteita itse läpikäyneenä ja muita äitikavereita kuunnelleena kehotan minäkin hakemaan apua -ei sen tarvitse (välttämättä) olla sen kummempaa kuin vaikka hyvä ystävä, joka on itse kokenut pikkulapsiajan raskauden ja ymmärtää, että joskus on pienestä kiinni, ettei joku perheenjäsen lennä ikkunasta ulos -ja silti omaa lastaan rakastaa ihan hirveästi. Tärkeintä on nyt kuitenkin vain selvitä ilman tuota kenenkään uloslentämistä: koita ajatella, että tätä on vain rajattu aika, töissä sitten ihan varmasti helpottaa. Minulle oli shokki huomata, että kun koulusta alkaen olen ollut menestynyt ja sosiaalinen, niin äitinä olo ei ollutkaan minulle samaa onnistumisputkea vaan anteeksi vain, monet naiset, jotka ovat paljon huonommin koulutettuja ja eivät niin päteviä, saavat mamma-arjen sujumaan paljon joustavammin ja ennen kaikkea iloisemmin. Mutta tuo onkin ehkä paras opetus, mikä käteen jäi: ilman lapsia olisin kai hellinyt itsestäni kuvaa supersuorittajanaisena ja päätynyt itsekkääseen ja kuivettuneeseen keski-ikään omasta paremmuudestani kaikkiin nähden vakuuttuneena. Masennuksellakin voi siis olla myös oma tarkoituksensa ja nekin tunteet yrittävät kertoa sinulle jotain itsestäsi, jos jaksat ajatella niin. No, tuo ei ehkä auta sinua nyt, kun kaikki on raskasta ja ilotonta, mutta toivottavasti löydät ystävällisen kuuntelijan, joka pitää sinut arjessa kiinni, kun et itse jaksaisi, kunnes aurinko taas alkaa paistaa sinulle ja lapsellesi, jolle olet varmasti se maailman paras ja ihanin äiti, masentuneenakin.

Siis ehdottomasti kannattaa hankkia vertaistukea - en tarkoita että pitää yksi kotona olla. Mutta hei miksi sulla pitäisi olla mitään järkevää sanottavaakaan muusta kuin vauvaelämästä? Se on sitä nyt. Se ei todellakaan kestä kauan ja on varmasti ihana palata töihin. Mutta ei sun elämäs oo pilalla jos etä anna sen olla. Se on nyt erilaista ja se on sulle mahdollisuus oppia uusia asioita.

Ja hei, miksi pitää olla niin erinomainen kaikessa? Miksi ei voi olla tyytyväinen ihan tavalliseen? Tai sitten valita yksi asia jossa haluaa parasta ja hyväksyä se että muut hoituu vasemmalla kädellä kohtuullisesti?

Tässä on meille kaikille mietittävää...

Menkää muskariin, vauvajumppaan ja alueenne perhekerhoihin. Suurin osa alkaa elokuussa/syyskuussa, heinäkuu taitaa olla hiljainen aika.



Tee viikollesi aikataulu tyyliin: ma: perhekerho X, ti: vauvajumppa, ke: pitkä vaunulenkki, to: perhekerho Y, pe: muskari.

Oleilkaa vauvan kanssa välillä muuallakin kuin kotona. Ja ota itsellesi aikoja, jolloin satsaat omaan hyvinvointiisi. Käy uimassa, kahvilassa, kursseilla tai missä ikinä viihdytkään. Mies tai vaikka palkattu hoitaja voi silloin hoitaa vauvaa.