Kadun menetettyä nuoren aikuisen elämää

ja teille nuorille ja itsevarmoille äideille, jotka niin herkästi tuomitsette ja halveksitte, ettei me vanhemmat äidit tajuttu tehdä lapsia nuorina, toivon, että katsotte elämää sen oman satulinnanne ulkopuolelle hiukan. Ei elämä mene aina suunnitelmien mukaan ja kaikille ei anneta samoja eväitä.



Yleensä olen tavannut fiksuja nuoria äitejä, mutta täällä olen ällistynyt, kuinka suppeakatseisia osa nuorista äideistä on.

Oma äitini teki lapset nuorena ja nyt viisikymppisenä elää uutta nuoruuttaan. Ei ole paljon lapsenvahtina näkynyt.

jos kaveripiirissä kaikki olisivat samaan aikaan sellaisessa elämäntilanteessa jossa halutaan lapsia, mutta eihän se niin mene.



Oma läheinen ystäväni halusi ja sai lapsia nuorena, vähän päälle kaksikymppisenä, ja silloin tietysti jättäytyi pois siitä meidän muiden nuoruudenrilluttelusta. Nyt sen lapset ovat jo niin isoja että sillä olisi taas aikaa ja mielenkiintoa käydä baareissa, pyrähdellä ex tempore -kaupunkilomille kaverien kanssa ja ties mitä, mutta meillä muilla taas on ihan pienet lapset emmekä oikein pysty lähtemään mukaan siihen touhuun vaikka mieli tekisikin.



Tuntuu että olemme nyt jo toista kertaa missaamassa sen yhteisen nuoruutemme... Minulla oli omani 15 vuotta sitten, hänellä nyt.

Minä kuulun siihen "opiskelua ja matkustelua ja biletystä kolmekymppiseksi" porukkaan, joten ainakin sitä elämää on tullut nähtyä. Jotain olet ehkä menettänyt, mutta paljon saanutkin ihanan perheesi vuoksi. En tiedä lohduttaako tämä, mutta sinun kanssasi samassa tilanteessa voi olla muistakin syistä kuin lapsen kanssa...



Eräs kaverini tuli yli 30-vuotiaana ns. kaapista, eli kertoi lähipiirilleen olevansa lesbo. Hämmästys oli suuri, hän kun oli asunut siihen asti miehen kanssa saman katon alla. Tämä lesbous oli ollut niin kipeä asia, että koko nuoruutensa kaverini koki eläneensä vähän varjoelämää, mies ja miehen kaverit olivat melkeinpä ainoat ihmiset joiden kanssa aikaa vietti.



No nyt yli 30-vuotiaana hänen ei olekaan kovin helppo löytää sellaist baari-, bile- ja matkailuporukkaa, koska opiskelukavereille alkaa elämä rauhoittua ja ihmiset joko ovat saaneet pieniä lapsia tai sitten ovat löytäneet sen vakavan parisuhteen jossa rauhoittua. Vielä suurempi syy (minun mielestäni) on, että sellaisia hyviä kaveriporukoita ei niin helposti enää muotoudu tuossa iässä, koska esimerkiksi opiskeluaikana monille syntyy tiiviitä, hyviä ystävyyssuhteita, eikä yhtä intensiivisiä ehkä enää muotoudu tässä iässä.



Ja totta on että "tillintallin" elämä ei kiehdo monia, mutta kyllä siinä paljon hyvääkin on. Minä ainakin olen tutustunut ihan järjettömän moniin ihmisiin juuri bileiden, baareilun tai festareilla käynnin vuoksi. Ihan jo sekin, että näkee ja tuntee muitakin ihmisiä kuin miehensä, omat vanhempansa, siskonsa, miehen siskon, anopin ja apen laajentaa kummasti maailmankuvaa.



Ap, koskaan ei kuitenkaan ole liian myöhäistä - esimerkiksi netissä voi tutustua ihaniin uusiin ihmisiin, koska moni nettifoorumi järjestää tapaamisia, joissa voi tavata livenä keskustelukavereita. Vauvapalstalla tämmöinen ei taida olla tapana, mutta monella muulla palstalla on.

Minä sain esikoiseni 27-vuotiaana, ensimmäisenä kaveripiiristä. Lapsi on nyt 7-vuotias, ja kaverini odottavat/ovat vastikään saaneet ensimmäisen lapsensa. Meillä on nykyään kolme.



En minä kaipaa baarireissuja tai matkailua - matkustin ja "elin nuoruutta" hyvinkin täysillä 17-26 -vuotiaana - mutta tavallaan kadehdin sitä, että ystäväni ovat koko eläneet samassa tahdissa, samassa elämäntilanteessa koko ajan.



Esikoisen syntymästä saakka olen tuntenut oloni jossain määrin ulkopuoliseksi kaveriporukassa. Odotus- ja vauva-aiheiset jutut eivät kiinnostaneet ystäviäni silloin, kun ne olivat minulle ajankohtaisia. Kouluaan aloittelevan lapsen tärkeät asiat ovat heille nyt kaukaisia, nyt he puhuvat ensiaskeleista tai kestovaippavaihtoehdoista.



Olen toki saanut uusia, ihania ystäviä lasten kautta, mutta olen silti surullinen siitä, että ystävyyteni vanhoihin ystäviini on kärsinyt eri elämäntilanteiden vuoksi.



Silti olen onnellinen siitä, että tein lapset silloin kun tein. Olen lasten välissä ehtinyt tehdä töitäkin, minulla on vakituinen työpaikka, johon palaan pian hoitovapaalta ja olen vielä suht nuori, voin rakentaa uraa nytkin. Olen myös onnellinen siitä, että löysin rakkaan mieheni nuorena, en ollenkaan kadehdi suhdesotkuja ja yksinjäämisen pelkoa, joiden kanssa ystäväni ovat vuosien varrella taistelleet.

asuin sinkkuna ihan Helsingin keskustassa. Mun himasta on vuosien, asuin siinä n 10 v, lähdetty satoja kertoja baariin ja pidetty jatkoja ja aamulla hipsinyt miehiä pihalle ja vaikka mitä.

Mulla oli sellainen miehen haku -vietti päällä koko ajan, eli verkot vesillä ja nainen kalassa. Kyllähän niitä löytyikin, mutta kesti kauan ennen kuin löytyi se helmi merestä



Nyt olen onnellisesti naimisissa ja pienen lapsen äiti ja voin myös sanoa jos vaihtaisin, oikein mielellään.

Suurin osa niistä toilailuvuosista ei ole painokelpoista materiaalia. Tietty ne vuodet ovat kasvattaneet musta mitä mä olen, mutta kyllä hyvin suuri osa tempauksista olis voinut jättää tekemättä.

Ok, siinä olet oikeassa, työt on mulla paremmin. Samassa firmassa olen ollut jo yli 10 v, 2 irtisanomiskautta olen selvinnyt ja ei ole potkittu pois, mutta tämä asia voi muuttua ihan milloin vaan.

Edelleenkin puhutaan suurten ikäluokkien eläköitymisestä, etköhän säkin töitä tule löytämään.

Niin se on, aika joku kahdehtii toista. Mä yritän elää mun tempauksien kanssa ja sulla asiat ovat ihan oikeesti mielettömän hyvin, se kannattaa aina muistaa.

Samoin minä voin täydentää, että yksinäisinä sinkkuvuosina kun tuntui että hyvät miehet ovat maailmasta loppuneet ja yksinkään ei halunnut lapsentekoon ruveta, niin olisinpa kyllä ollut tosi kateellinen ap:n tilanteelle! Ihan oikeasti jo mietin monta kertaa että onko tämä tällainen "eletty nuoruus" väärin, olisiko se mies pitänyt löytää joskus 15-vuotiaana että ei olisi joutunut ikisinkuksi. No, elämäntilanteet muuttuvat ja niin ne voivat sinullakin ap vielä muuttua sellaiseen suuntaan kuin haluat!

sillä vaikka olenkin saanut lapsia niin olen silti matkustellut perheen kanssa ja miehen kanssa kahdenkin. Lapsille silloin on järjestynyt muualta hoitajat. Unelmalomia olemme tehneet ihan koko perheen voimin sellaisiin hotelleihin joissa on lastenhoitopalvelut yms.



hoitovapialla olen voinut halutessani tehdä töitä tai olla tekemättä.



Eiköhön se ole ihan itsestä kiinni pääseekö unelmalomille vai ei. Lapset eivät ole este. Meillä jokainen lapsista on lentänyt yli 30 lentoa ennen 2 vuotis syntymäpäiväänsä. Ovat käyneet jo kaikilla mantereilla (paitsi napajäätiköt)



Olemme onnellisia tässä ja nyt ja nautimme elämästä nyt eikä menneisyydessä tai tulevassa. Menneisyyttä ei voi muuttaa ja tulevasta emme tiedä vaikkakin voimme siihen vaikuttaa. Joten kannattaako menenisyyttä haikailla? käytä siihen kuluva energiasi tulevaisuuden suunnitteluun ja tähän hetkeen niin voit paljon paremmin.

Juuri tässä päivänä menneenä muistelin sitä aikaa kun olin sinkku ja aina baarissa piti olla haihattelemassa miesten perään.

Toki olen tyytyväinen että on myös tuo sinkkuelämä vaihe tullut elettyä ( 1. seurustelusuhde alkoi 19v ja kesti 6 v ) päälle 20vuotiiana mutta kyllä olen nyt erittäin tyytyväinen ja onnellinen kun on rauhaisaa perhe-elämää näin 31-vuotiaana. Lapsi on nyt 7kk.

Ja elämän ( esim lomareissut ) saa kyllä järjestettyä niin että koko perhe voi osallistuaja nauttia.

Sehän on vain omasta asenteesta kiinni!

Jes täällähän on muutamia samanhenkisiä eli 5 ja seiska :) Voitais lähtee yhessä johonkin surffailee ja tosiaan onnistuu toi polttelu onneks täällä kotimaassaki



Myös 30v

en kannabista haluis poltella ihan kylmä siidu riittäs..ois vaan ihanaa lähtee heti aamusta tuohon rannalle makaamaan ja hörppimään pussiviiniä tai siidua=)Täällä ois kivat festaritkin ens viikonloppu mutta ei kaikki kaverit on niin mammautuneet ettei kukaan mihinkään lähde=(

T.yx kolmekymppinen joka lähtee lasten kanssa puistoon..

on nyt toistakymmentä vuotta, enkä koe mistään jääneeni paitsi. Pari vuotta olen asunut ulkomailla, yhden vuoden lasten kanssa. Olemme matkustelleet ennen lapsia, ja lasten jälkeenkin, vaikka pätkiä olen ollut kotona, kun lapsia on monta. Ja vaikka kuopuksen ja esikoisen välissä on iso ikäero, uskon, että lapsivapaita hetkiä on tulossa, eihän niitä aikuisia lapsia tarvitse jatkuvasti vahtia, eikä lapsenlapsiakaan kuin tarpeen vaatiessa, joku lomareissu silloin tällöin ei ole mikään ongelma.

[quote author="Vierailija" time="14.07.2009 klo 00:13"]

olet vielä nuori,kun lapsesi ovat siinä iässä, että pärjäävät yksin ja voit sitten juhlia. Ei elämä lopu neljäkymppisenä.
T. 42 v, joka sai ensimmäisen lapsen 35v ja jonka kavereilla jo aikuiset lapset

[/quote]

Niin varmaan, sen ajan kaksikymppisten kanssa heidän biisiensä tahtiin?!! =D Ei tuu tapahtumaan...

No mä sain 27-vuotiaana ekan lapseni. Mutta me oltiin oltu miehen kanssa yhdessä 19-vuotiaasta asti ja siinä se 8 vuotta ehditty elää sitä nuoren pariskunnan elämää. Hyvään aikaan tuli mukula, vaikka olinkin eka ystäväpiirissä. Eikä kyllä mua mun kaverit hylänneet lapsen myötä.