Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tuntuu todella pahalta nähdä ystävän lasta
08.07.2009 |
Yksi pitkäaikaisimmista ystävistäni sai lapsen vähän yli kaksi vuotta sitten.
Itse taas olen ollut masentunut viimeiset 15 vuotta. Elämä tuntuu koko ajan pahalta, ja tuska tuntuu vain yltyvän nyt kun oma kaveripiirini alkaa olla lapsentekoiässä. Terapia tai lääkitys ei ole auttanut.
On vaikeaa nähdä nuoren perheen onnea ja lapsen elämäniloa, kun itse miettii päivittäin miksi joutui tänne syntymään. Olen tästä syystä jonkun verran vältellyt ystäväni tapaamista, mutta minusta tuntuu, että hän on siitä salaa hieman loukkaantunut.
En oikein tiedä, mitä tekisin. Asiasta puhuminen tuntuu turhalta, koska ystäväni ei kuitenkaan tilanteelleni voi tehdä mitään. Olen koettanut parhaani mukaan olla onnellinen hänen puolestaan, tehnyt muistanut lapsen merkkipäiviä ja kysellyt miten arki on lähtenyt sujumaan, mutta minusta tuntuu, että en itse enää saa tästä ihmissuhteesta mitään. Elämme eri maailmoissa.
Ehkä on vain niin, että pitkillekin ystävyyssuhteille on aikansa ja paikkansa. Joskus elämä vaan vie eri teille. Surullista, mutta minkäs teet.
Onko muita samassa tilanteessa?
Kommentit (22)
että tilanne harmittaisi sinua varmasti vaikka olisit ihan "tervekin" - paras ystävä on nyt eri elämänvaiheessa kuin sinä ja sinusta ehkä tuntuu että olet jumahtanut paikoilleen koska et ole ainakaan vielä perheellinen. ihan inhimillistä. onko sulla kuitenkin esim. avomies vai oletko sinkku ?
Kiitos empatiasta. :) Mulla on avomies, jonka kaikella todennäköisyydellä jää pysyväksi elämänkumppaniksi ja työtilannekin sellainen, että jos en olis masentunut vauvasuunnitelmia olis varmaan 2-4 vuoden sisään. Tietenkään ei voi tietää, mutta uskoisin että ilman masennusta olisin varmaan hiukan kateellinen, mutta toisaalta olisi hauskaa seurata läheisen lapsiperheen elämää ja nauttia viimeisistä vuosista kahdestaan ennen perheenlisäyksen yrittämistä.
Kaiken lisäksi uskoisin vielä peruspersoonaltani (=se kuka olen ilman pahaa oloa, hyvinä päivinäni) olevani ihan kohtuullinen äiti. Oon joutunut taustani takia miettimään tosi paljon sitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi ja mitkä on hyviä tapoja käsitellä vaikeita tunteita, pettymystä, kiukkua ja jopa vihaa. Lisäks oon silloin kun energiaa riittää reipas ja aktiivinen ja yleisesti ottaen lapset tykkää olla mun seurassa. Olis ihanaa, jos mulla tulevaisuudessa olis pieni lapsi jonka kanssa vois käydä metsässä retkillä ja ihmetellä ötököitä ja leipoa jouluna pipareita (mulla oli itselläni tämäntyyppinen lapsuus, vaikka muutakin sieltä tietysti löytyy). Lapsen kiukkuakin varmasti kestäisin siinä missä kuka tahansa muukin jos oma olo on ok, mulla on yleisesti ottaen aika pitkä pinna enkä hermostu pienistä. Mut kun ei, niin ei... Tässä sitä jumitetaan vaan. :(
onko sulla mahkut hankkia koiraa ? se antais sulle iloista seuraa ja saisit hellitellä ja jutella koiralle jos siis asut yksin.
Mun mies on allerginen eli ei voida ottaa mitään karvaista lemmikkiä. :( Muuten varmaan oltais kissa tai koira jo otettukin, vaikka voidaankin silitellä myös toisiamme. ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
että tilanne harmittaisi sinua varmasti vaikka olisit ihan "tervekin" - paras ystävä on nyt eri elämänvaiheessa kuin sinä ja sinusta ehkä tuntuu että olet jumahtanut paikoilleen koska et ole ainakaan vielä perheellinen. ihan inhimillistä. onko sulla kuitenkin esim. avomies vai oletko sinkku ? kuulostaa todella typerältä neuvolta/idealta mutta onko sulla mahkut hankkia koiraa ? se antais sulle iloista seuraa ja saisit hellitellä ja jutella koiralle jos siis asut yksin. en nyt mene sanomaan että se on lapsen/perheen/parisuhteen korvike tai muuta mutta mua auttaa koira alakuloisuuteen johon olen taipuvainen.