Olkaa onnellisia te joilla on oikeasti osallistuvat isovanhemmat

Meillä siis lapset ovat kolmoset, keväällä täyttivät 5v.



Minulta ei kysytty haluanko kolme, tai kysyttiin että haluanko keskeyttää mahdollisesti yhden sikiön.. Mitäpä luulette että tuohon vastasin??



Kun heitä odotin, oli koko suku niin vahvasti mukana ja luvattiin kuut taivaalta. Kuinka sitten ottavat jo ihan vauvoina koska onhan kolmen pienen kanssa oikeasti rankkaa.



Vauvat syntyivät ja hoitaja ehdokkaat hävisivät. Ymmärsin kyllä ettei kukaan uskalla ottaa hoitoon kolmea vauvaa. Sitten ymmärsin ettei kukaan halua ottaa kolmea taaperoa. Sitten yritin ymmärtää ettei kukaan halua kolmea uhma-ikäistä.

Mutta nyt en enään ymmärrä, miten 3 5-vuotiasta voi olla niin kamala este?? Lapset ovat vielä onneksi rauhallisia ja suht tottelevaisiakin. Nukkuvat yönsä ja ovat muutenkin hyvin vieraskoreita.



Mies puhui vuosi sitten että jos vielä yksi tehtäisiin, että saatais kokea mahdollisesti vielä se normaali vauva-aikakin, mutta en halua enään lähteä siihen. Olen niin itsekäs että haluan joskus elää omaa elämäänikin, haluan että joskus tämä helpottaa. Jos nyt tekis vauvavan sais kaiken aloittaa alusta ja omasta ajasta ei tarttis haaveillakkaan seuraavaan kymmeneen vuoteen..



ap

Mummolle voi viedä lapset lyhyiksi ajoiksi vaikka kerran viikossa. Ja toiselle mummolle pääsevät yökylään pari kertaa vuodessa. Ne yökyläilyt tosin kuluvat meiltä vanhemmilta jossain töiden iltatilaisuuksissa tms, joten varsinaisesta parisuhdeajasta ei meilläkään juuri puhuta.



Mutta siis tajuan kyllä, että meillä tilanne on ihan hyvä. Ja siltikin kuulostaa aivan uskomattomalta, kun joku tuttu sanoo, kuinka oma äiti kävi siivoamassa kämpän tai leipoo joka perjantai heillekin, tms.



Joskus sitten kun itsestä tuntuu, että aika paljon pitää selvitä itse, kun ympärillä muut ovat juuri saaneet paljon apua, niin yritän ajatella, että ainakin musta kasvaa itsenäinen ihminen. Ja vaikka isovanhemmat kuolisivat äkkinäisesti, niin meillä se ei vaikuttaisi arkeen eikä lastenhoitoihin juurikaan. Eli palveluihin tottuneilla tuo oman vanhemman menetys on paitsi suru kuolemasta niin myös arjen muutos.

Ehkä voisitte rakentaa tukiverkkoa vaikka ystävien ja kummien kautta, kun isovanhemmista ei ole avuksi. Tai olisiko muita sukulaisia tai ehkä naapureita, jotka olisivat samassa tilanteessa ja joiden kanssa voisitte vuorotella hoitoapuna?

Kolme lasta ja viimeksi olimem kaksistaan jossakin ennen esikoisen syntymää eli 8 vuotta sitten. Isovanhempia ei lapset kiinnosta vaikka ovat vielä virkeitä ja työelämässä.



Kummit ja kaverit ovat myös pienten lasten vanhempia, joten ei heillä ole aikaa ja voimia sen enempää meidän lapsia hoitaa.



Mutta en valita. Onhan tämä joskus rankkaa, mutta päivääkään en pois vaihtaisi.



Sitten veetuttaa tutut, joiden mummot hoitaa lapsia joka viikko ja silti naristaan, kun on jo niiiiiin rankkaa ihan kahden lapsen kanssa...

Mutta oikeasti, yksikään sukulainen ei ota lapsia hoitoon, ei saada edes jaettua niitä niin että vaikka yksi menis toiseen paikkaan ja kaksi muualle.

Miehen suku asuu vielä kaikenlisäksi todella kaukana.

Ystävilläkin on aina kovat puheet. Monet aina lupaavat että voivat sitten vaikka kesällä ottaa, mutta kun sitten kesällä kysyn että miten olis, niin sitten onkin tärkeämpää tekemistä. Kuten ryyppääminen jota harrastavat muutenkin joka viikonloppu.

Osalla kavereista on niin pieniä lapsia etten edes ole viitsinyt kysyä, ehkä he tarjoavat sitten joskus apua kun heistä tuntuu siltä??



Tänään tuntuu erikoisen pahalta. Olen kuunnellut koko päivän lasten tappeluita, nyt onneksi sain hetken rauhan tässä istumiseen kun mies vei lapset pihalle. Tuntuu etten jaksa millään tätä kun tukea ja apua ei tule mistään.

Onneksi käyn sentään töissä joka on sitä omaa aikaa, mutta se yhteinen aika puuttuu ihan täysin. Joskus olis niin kiva olla vaan ihan rennosti.

Meillä lapset olleet hoidossa yökylässä viimeksi 3v sitten... Sen jälkeen ovat olleet noin 5 krt muutaman tunnin hoidossa. Että ei minun mielestä minua ja miestäni voi itsekkääksikään syyttää!!