Ovatko vanhempasi kohdelleet sinua ja sisaruksiasi eriarvoisesti?

meitä on onneksi monta lasta, niin ei ole vaikeuksia kenelläkään tunnustaa, kuka saa ja kuka jää ilman. Kertalahoituksia jotkut lapset ovat saaneet satojen tuhansien edestä ja toiset eivät ole saaneet mitään. Se on niin selkeää, ettei tarvii kenenkään miettiä, että onko epätasa-arvoa vai ei.

meitä on 2 siskosta, itse olen esikoinen. Lapsuudesta en niin muista eriarvoisuutta, mitä nyt siskoa tietysti autettiin enemmän jne. kun oli pienempi. Itse olen ollut se "pärjääjä" pienestä pitäen, pois vanhempien luota muutin 17-vuotiaana. Rahallista apua olen kyllä välillä saanut jos on tiukkaa tehnyt, mutta muuten on ollut turha apua kysellä. Nyt kun itsellä on 3 alle 5-vuotiasta lasta, eivät he voi mennä isovanhemmille koskaan hoitoonkaan, sillä siellä on lähes aina siskon KOIRA (siskola ei ole lapsia)! Mun lapsista 2 on vaikeasti allergisia ja saa heti oireita koirasta, joten samanaikainen kyläily koiran kanssa on mahdotonta. Mummo kyllä lapsille aina lupailee ottavansa yökyläänkin, mutta koskaan sitä päivää ei tule kun nuo lupaukset lunastettaisiin. Itse olen jo tottunut tähän enkä vanhempiani niin kaipaakaan, mutta lasten puolesta harmittaa todella! Tänkin viikonlopun sisko on koiransa kanssa vanhempien kanssa mökillä, kuten kaikki aiemmatkin viikonloput tänä kesänä, meitä ei sinne ole pyydetty edes käymään koko kesänä...

minä vanhin. Vanhemmat olivat toivoneet poikaa jo minusta, joten arvaatte varmaan millaista oli siskoni ja minun elämä?! Emme olleet mitään näiden nuorempien veljiemme rinnalla, emme ole vieläkään missään määrin samalla viivalla.

Minua ei tuettu missään, autokouluun en päässyt tai opiskelemaan yms. Minä olin vain kyllä se selviytyjä, joka toteutin nämä jutut sitten kun pääsin pois kotoa. Siskoni ei ollut ja hänellä on asiat huonommin.

Veljeni sen sijaan porskuttavat. Ovat tehneet sitä jo syntymästään saakka. Kaikki on annettu se rakkauskin mistä me isommat siskot jäimme paitsi, he harrastivat lapsena, opiskelivat ammattinsa kotona asuessaan ja kävivät autokoulun ja saivat auton. Minulle sanottiin autokoulusta (olisin muuten itse sen maksanutkin), että mitä minä kortilla teen kun ei ole autoakaan, perheen autolla en saisi ajaa metriäkään. Enkä ole isäni autolla koskaan muuten ajanutkaan.



Minulla itselläni on lapsia myös neljä ja jokainen on samalla viivalla, sukupuolesta riippumatta.



Toivottavasti tällaista eriarvoisuutta ei enää nykypäivän vanhemmat harrasta. Minuä ainakin olen edelleen katkera vanhemmilleni, miten olen kärsinyt tästä.

että ihmetyttää, että miten on mahdollista.



Joskus nuorempana vielä ajattelin, että vika on näissä kateellisissa sisaruksissa, että eivät muka vain tajua, että joissain asioissa edut menee toisin päin ja joissain taas päinvastoin.



Mutta kun omakin elämänkokemus on lisääntynyt, niin olen huomannut, ettei niitä etuja tasata edes pitkässä juoksussa, vaan oikeesti perheenkin sisällä toiset saa enemmän ja toiset vähemmän. Ja se tosiaan on surullista.

Monen esikoisen viestit kuulostavat niin tutuilta. Minulla on kaksi nuorempaa sisarusta. Vanhimpana hoidin heitä usein. Ala-asteikäisenä sain olla kokonaisia päiviä vastuussa heistä yksin. Tilanne kärjistyi, kun pikkuveljeni sairastui. Minun piti entistä enemmän pärjätä yksin, "koska olin jo niin iso". Jos en pärjännyt, se johtui siitä etten "halunnut pärjätä". Pakkohan se oli sitten.



Veljelleni ostettiin auto, minulle ei. Veljeni laina taattiin (ei mikään valtava summa kuitenkaan), minulle sanottii ettei minun lainoja tulla ikinä takaamaan. Veljeni surkeaa koulumenestystä kiiteltiin, minun koulumenestykseni ei ketään kiinnostanut. Siskoni on sen verran nuorempi ettei tällaiset asiat ole hänen kohdallaan ajankohtaisia, mutta hänelle maksetaan juuri ne harrastukset, joita minä olisin nuorena halunnut harrastaa, mutta niitä ei haluttu minulle maksaa.



Katkeraa tilitystä, mutta kesti aikansa ennenkuin huomasin asemani perheessä.

mutta en pidä sitä kummallisena. Kai se on aika luonnollista kun ihmiset ovat erilaisia ja elämä kohtelee erilailla. Ovat kuitenkin rakastaneet meitä kaikkia varmasti yhtäpaljon!

Itse olin mutkaton ja helppo tapaus, joten en saanut paljon huomiota enkä muutakaan. Nyt aikuisiällä eriarvoisuus on korostunut, koska minä olen se, joka pärjää täysin omillaan.

ja aikuisiällä olen huomannut, että eriarvoisuus on korostunut hirveästi. Siksi siis en ole enää väleissäkään vanhempieni kanssa erinäisistä syistä.

Nuorimpana olin mutkaton ja helppo tapaus paitsi viimeisen 3vuoden aikana.

Tein aina kuten käskettiin ja vaikka asuin omillani niin esimerkiksi äiti patisti minua vielä opiskelemaan (vaikka minulle olisi riittänyt yksikin koulutus) - enkä sitä sen kummemmin koskaan ajatellutkaan.

Mulla jyräsi isoveli (velipoika keskimmäinen ja isosisko vanhin) siihen asti henkisen väkivaltansa kanssa kunnes muutti omilleen. Tosin vieläkin osaa sitä käyttää - ainakin käytti siihen asti, kun olin yhteydessä.

Ikuisesti olen katkera siitä miten vanhempani ovat minua kohdelleet silloin, kun aloin mieheni kanssa esikoista odottamaan.

Hokivat kuinka tärkeä olen ja vielä rakkain lapsista - ja sitähän sanotaan, ettei lapsia saa eriarvoiseen asemaan laittaa ja kaikkia pitäisi tasapuolisesti kohdella.

Väkisin olen tässä vuosien varrella huomannut, että vaikka minuakin on aikuisikäni aikana aikuisena kohdeltu - niin silti minuun suhtaudutaan, kuin olisin se sama 5vuotias pikkutyttö, joka ei tajua tuon taivaallista yhtään mistään.

Aina olen saanut viimeisenä kuulla asioista (niin, että asioista on kulunut aikaa lie mitenkä paljon), jotka olisin kokenut itselleni tärkeäksi tietää.

Sanoin kyllä asiasta vanhemmilleni, jonka he kuitenkin käsittivät ihan täysin väärin.

Eli sitten kun kertovat tärkeän asian niin tokaisevat loppuun - 'et sitten pääse sanomaan ettet tiennyt asiasta'.

Mua ei olisi haitannut, vaikka senkin ko asian olisin kuullut viimeisenä - kunhan olisin sen kuullut samaan aikaan muiden sisarusten kanssa.

Eräänä juhlapyhänä sain velipoikaan liittyvän asian kuulla ja sisko vaan tuumasi, että aijaa, luulin sun tietävän asiasta ja velipoika ei ollut kertonut mitään - eikä mun vanhempani ja olivat tienneet jo monta kuukautta.

Tuollainen suoraan sanottuna vituttaa.

Eli kyseessä on jotain suojelujuttua, että yrittävät suojella mua tjtn, mutta eivät tajua, että olen jo aikuinen. Miksi ja mitä varten mua pitäisi suojella, vaikka kuinka olen porukan nuorin - kun olen jo aikuinen ja tajuan vaikka mitä - aivan siinä missä mun sisaruksetkin.

Velipoika on 3,5v vanhempi ja sisko 11vuotta vanhempi. Miksi heille puhutaan asioista niin kuin ne on ja mulle ei?

Ja huvittavinta on, että veljeni sanoi, että kaikkien meidän sisarusten asiat kerrotaan toisille sisaruksille. Eli käytännössä olen huomannut, että mun asiat kerrotaan siskolle ja veljelle, muttei heidän asioitaan mulle.

Mikä on oikeus ja mikä kohtuus?

Veli kehtasi väittää, että kyllä hänenkin asiat on mulle kerrottu. No jos yksi tai kaksi asiaa vuodessa käsittää kaikki mahdolliset asiat niin eipä mun sisaruksille paljon tapahdu heidän elämässään.

Vi**uvi*unvi**u..

kiitos että sain avautua. Kummasti helpottaa. :)

kun menin kerran yksille synttäreille vääränä päivänä, kun kukaan ei ollut muistanut mulle kertoa, että niitä vieteäänkin kaksi päivää oikeaa päivää myöhemmin. Kummasti kaikki muut sisarukset osasi paikalle oikeana päivänä.



Kyllä siinä itsensä hylätyksi saa tuntea, joten ainakin jossain määrin ymmärrän mitä edellinen kirjoittaja tarkoittaa.

Hän ilman muuta suosii veljeäni kaikin tavoin. Mutta siitä on vaikea syyttääkään häntä, sillä hänellä nyt yksinkertaisesti on paljon parempi suhde veljeeni kuin minuun, ja on aina ollut.



Veljen suosiminen ei siis ole syy siihen että minulla ja isälläni on hankalat välit, se on pikemminkin seurausta.

Eli minä oon keskimmäinen. Lapsena en kokenut mitään eriarvoista kohtelua, ja pitkään sanoin minäkin, ettei meillä oo mitään sisaruskateutta.



Mutta nyt vanhemmalla iällä meidän vanhemmat ei oo enää kyenneet säilyttämään sitä tasapuolista kohtelua, jossa nuorempana onnistuivat hyvinkin. Eli nyt niillä on suosikkilapset ja -lapsenlapset selkeesti, ja minä oon se keskimmäinen pärjääjä, jonka on pärjättävä ilman apua. Ja äiti on tän mulle ihan suoraan sanonutkin, mikä kyllä aiheutti katkerat itkut sille illalle.



Tottahan toki on niin, että esim. pikkuveljen perheellä oli aikanaan ongelmia, ja he tarvitsivat apua, enkä tietenkään olisi ikinä kieltänyt vanhempiani auttamasta heitä silloin. Mutta tuosta on aikaa jo vuosia, ja silti edelleen pikkuveljeen perheelle tarjotaan päivittäisia lastenhoitopalveluja.



Ja entäs isosisko sitten. Hänellä on vanhimmat lapset, ja suvun ensimmäiset lapsenlapset tietysti saivat paljon huomiota ja hoitoa koko suvulta. Ja sisko tottui siihen, että joku joutaa hoitamaan hänen lapsiaan usein, ja kesällä viikkokausia. Ja nyt vaikka vanhemmillamme on lapsenlapsia jo toista kymmentä, niin edelleen sisko olettaa, että hänen lapsensa voivat viettää kesällä kymmenen viikkoa mummolassa.



Joten nyt tilanne on se, että meidän lapset pääsee vanhemmillemme hoitoon vain, jos tungen ne sinne väkisin. Yleensä pyyntöön tulee vastaus, että on täällä kyllä siskon lapset ja veljen lapsikin varmaan tulee, mutta tietenkin meidänkin lapset saa sinne tulla. Ja kun illemmalla haen omani pois, niin pienemmältä on vaippa vaihtamatta, ja päiväunille ei ole nukutettu, jne. Meidän lapset kun ovat vielä sen verran pieniä, että niiden hoito ei mene vain siinä sivussa vasemmalla kädellä, vaan vaatisi vähän enemmän huomiota. Mutta sellaista aikaa ei tunnu löytyvän, jolloin meidän lapset saisivat vierailla vanhemmillani ilman laumaa muita sukulaislapsia. Eikä puhettakaan, että meidän lapset olisivat siellä viikkokausia, kuten siskon lapset.



Itse kuitenkin olen toisinaan todella väsynyt ja kaipaisin vähän apuja ja tukea. Ja olen sitten pettynyt, kun en sitä saa. Katkeruuttahan siitä seuraa.

En jaksanut lukea muiden kirjoituksia, joten vastaan vain ap:n pohjalta. Meillä on ollut tätä eriarvoista kohtelua ja paljon muutakin. Päälle parikymppisenä ymmärsin että veljeni on narsisti ja samoin äitini. En tiedä voiko sinun perheessä olla kyse psyykkisestä ongelmasta, mutta meillä ainakin oli ja on.

Miten olet selittänyt asiaa itsellesi tai antanut anteeksi tai yleensä pärjännyt tilanteen kanssa?

Olen sisarusparveni vanhin. Olen hoitanut aina asiani esimerkillisesti, ollut taloudellisesti itsenäinen jo 16-vuotiaasta, auttanut kotona asuessani vanhempiani sekä taloudellisesti että muutenkin paljon ja vielä sen jälkeenkin.

Sisarukseni puolestaan ovat olleet jonkinsortin ongelmia aina: on yli varojensa elämistä, alkoholismia, lääkkeidenväärinkäyttöä, sosiaalituella elämistä, kun mikään muu ei huvita jne. Vanhempani ovat olleet heitä auttamassa koko ajan ja yrittävät ymmärtää. Minä kannan kuitenkin kaunaa joistain rumista lauseista, joita joskus olen saanut lähinnä isältäni. Minun aiheuttamani murheet vanhemmilleni ovat minimaalisia muihin verrattuna ja silti sain kuulla kunniani ihan mitättömissä asioissa. Nyt kun vanhempani ihmettelevät, miksi pidän huonosti yhteyttä, en saa sanottua suoraan, että en pysty unohtamaan vanhoja asioita. Miten te muut? Minun on vaikea antaa anteeksi.

Myös minä olen lähtenyt aikaisin kotoa ja itsenäistynyt. Nuoremmat tuo vieläkin huolia kotiin. Silti mulle ei vieläkään esim. lainata autoo, mutta sisarukset saa lainailla mielin määrin. En tiä... jotenkin silti tuntuu, että kyllä ne yrittää tasapuolisesti kohdella, mutta ehkä se vaan on erilaista jokaisen lapsen kohdalla. Jos isällä tulee ruuanlaitossa ongelmia (äiti dementoitunut), se soittaa mulle ensinmäisenä. Ehkä ne vaan luottaa eri asioissa eri lapsiinsa erilailla =D Tulipa huonosti selostettua, mutta toivottavasti ymmärsit mitä tarkoitin.

Eli minäkin oon miettinyt, että kun vanhemmat pakottavat minut siihen pärjääjän muottiin, niin ehkä he haluavat sillä saada myös itselleen kunniaa, että ovat saaneet kasvatettua noin hyvin pärjäävän lapsen. Ja varmaan ovat myös ylpeitä minusta, mutta eivät kyllä sitä ole ikinä sanoneet.



Eli itse asiassa mun teoriani ei ollut yhtään sama kuin 15:n, mutta se tuli mulle mieleen, kun minäkin yritän asiaa selittää itselleni jollain inhimillisellä tavalla, että täytyyhän täsää epätasa-arvossa olla jotain järkeä, että eihän ne vanhemmat ilkeyttään sitä tee... Ja tosiaan se oma näkökulma on aina subjektiivinen, niin sitä yrittää löytää siinä jotain objektiivisuutta ja tarkastella myös kokonaisuutta.



Eli tätä objektiivisuutta olin huomaavinani että 15 etsi, ja sitä oon yrittänyt löytää itsekin.

mutta musta tuntuu, että esikoiselta vaaditaan useimmiten eniten ja nuoremmat pääsee helpommalla... Luulisi, että se joka on ensin syntyny, se olisi se hemmotelluin...

yhtä veljeäni äiti on lellinyt aina, huomioinut ja ylpeillyt hänellä.

Uskonut ja luottanut ihan sinisilmäisesti veljeen, joka on kaikkien muiden mielestä vähän kiero ja epäluotettava.

Meitä muita on kohdeltu aina samalla tavalla.

Se suosikkipoika vain ylitse muiden...

että olen jäänyt aika paljon esikoisen ja iltatähden varjoon. En ole katkera mutta totean vain tosiasian :)

että olen jäänyt aika paljon esikoisen ja iltatähden varjoon. En ole katkera mutta totean vain tosiasian :)

yrität tässäkin viestissä olla mieliksi kaikille? "en ole katkera" just joo. Mäkin olen keskimmäinen ja OLEN katkera! Siitä, että mä nyt vaan menin aina siinä sivussa! Ja menen vieläkin. Kukaan ei ole kiinnostunut siitä mitä teen ja jos teen jotakin niin teen sen aina väärin :I

kuinka siskoa kehuttiin, kun se oli kaikessa niin hyvä. Pikkuveljeltä taas vaadittiin vähemmän, kun se oli nuorempi tai poika tai mitä milloinkin. Minä taas olin siinä välissä se mitättömyys.



Ja jonkunkin kerran yritin kerjätä kehuja myös itselleni, että enkö ollutkin tuossa hyvä tai enkö tehnytkin tuon hyvin. Niin mitäpä sain osakseni muuta kuin vähättelyä, että mitäs tuossa nyt on. Ja isä taas muisti aina mainita, jos sain todistukseen keskiarvoksi vaikka 9,4, kuinka siskolla oli yläasteella 9,6. Ja kyllähän sitä silloin uskoinkin, että en ole kovin hyvä, kun en siskolle pärjää.



Ja nythän sen näkee siitä, että mulla on selkeesti huono itsetunto ja siskolla on vähän liiankin hyvä (menee mun mielestä myös röyhkeyden puolelle).



Keskimmäisen taitaa olla vaikea päästä lempilapseksi. Oonpa sitten mieheksikin ottanut keskimmäisen lapsen, joka itse asiassa alituiseen manaa sitä, kuinka hänen harteilleen jää kaikki vanhemmista huolehtiminen, kyytiminen, auttaminen, jne, kun toiset sisarukset käy piipahtamassa silloin tällöin ja heille leivotaan lämpimät pullat ja siivotaan huoneet.

Pikkuveljen kanssa oltiin koko ajan, paijailtiin , pussailtiin ja pidettiin yölläkin vieressä. Minä taas koin itseni hylätyksi ja yksinäiseksi, minua vaan komenneltiin ja pakotettiin nukkumaan yksin talon toisessa päässä vaikka pelkäsin valtavasti. Onneksi hyvät kaverit päivällä tekivät kuitenkin elämästäni suht. mukavan.



Myöhemmin asia ei oo pahemmin kiinnostanut. Luulisin että vanhempani pyrkivät tasapuolisuuteen, mutta en kaipaa oikeastaan mitään heiltä, joten ihan sama vaikka hyysäisivät veljeni perhettä enemmänkin. Ei mitään hajua esim. siitä kuka maksoi veljeni ajokortin. Itse maksoin sen itse, samaoin kuin kaikki autoni.

- jokainen sai onnenmarkan taskuun eli ei mitään ennakkoperintöä 1980-luvulla, kun kotoa piti muuttaa,

- kenelläkään ei päihdeongelmaa,

- ollaan 40 + risat vuotiaita kaikki