Lue keskustelun säännöt.
Pettynyt äitiyteen
03.07.2009 |
Sain kolme lasta kohtalaisen peräkanaa. Olin aina haaveillut isosta perheestä, mistä itsekin olin kotoisin. Sisarusparveni vanhimpana olin jo kotona huolehtinut ja hoitanut nuorimpiani, joten oikein hyvin tiesin, millaista pienten lasten hoito on. Koulutuksenikin on lastenkasvatukseen liittyvä.
Nyt kun oma katraani alkaa olla kouluikäisiä kaikki, nuorimmainen menee eskariin, olen havahtunut huomaamaan, kuinka rankkaa elämäni on viimeiset 10 vuotta ollut. Olen antanut lapsilleni kaiken aikani, huomioni, parhaat taitoni ja silti tunnen olevani upottavassa suossa lasteni kanssa. Kukaan ei ole erityislapsi, mutta kaikki kolme vaativat ihan hirvittävästi voimia minulta. Harva asia sujuu ilman kauheaa vääntöä. Säännöt ja säännöllinen elämä ovat olleet meillä kunniassa, lasten kanssa on vietetty aikaa ja lapsiin on satsattu, mutta missä näkyy tulos? Olen saanut harvinaisen voimakastahtoiset, älykkäät ja rohkeat lapset, joiden äidiksi huomaan olevani liian poroporvarillinen ja tavanomainen. Iloitsin vauva-ajoista lasteni kanssa ja olin silloin onnellinen äiti, mutta nyt enää väsynyt ja hetkittäin hyväntuulinen. Uskoin ennen, että oma esimerkki, lasten neuvominen ja yhdessä hyvää elämää eläminen riittävät, nyt en enää usko. Ainoa lohtuni on, että siemen alkaa itää kuitenkin jossain vaiheessa, kun lapseni kasvavat, vaikka vielä ei tuloksia näykään.
Nämä kokemukset auttavat minua ainakin jatkossa ammatissani ymmärtämään vanhempia, joilla on rankkaa lastensa kanssa. Tiedän nyt tarkalleen, mistä he puhuvat. Ja vaikka kuinka yrittäisi parhaansa, sekään ei ole riittävästi. Onko ketään, joka kokenut samoin? Että äitiys ei olekaan täyttänyt sitä toivetta, mikä lapsiin liittyi?
Kommentit (28)
Meillä lapset 10-ja 13-v. Ensimmäiset 10 vuotta olen jotenkin jaksanut...kun olen ajatellut että tämä helpottuu. Nyt olen huomannut, että vielä pahempaa on tulossa kun esiteinit ovat näyttäneet "kyntensä". Näin se menee, iso lapsi isot murheet... Aivan erillaista oli ekaluokkalaisen kanssa vääntää asioita taikka 4-vuotiaan. Olen pettynyt itseeni, koska luulin että jotenkin olen "kasvanut" isoksi. Olen rähjäävä, kiukutteleva akka! En tiedä miten selviämme teiniajan yli..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
saa lisää lapsia! Toisille niitä ei tule, vaikka haluaisikin!!!
väännetään niitä ihkuja vauvoja liukuhihnalta, mutta ei muisteta, että ne pitäis kasvattaa murrosiänkin yli.
Kun se vauvantuoksu on niiiiiiin ihkuu ja odottaa on niin kiva kun kaikki huomioi ja vauvat on niin suloisia. Voi iik ja ääk kun mummot ei suotukaan ottaan niistä päävastuuta ja miksi ne ei 10 vuotiana viihdy jo kavereillaan, että sais olla rauhassa.
Ap.n mielipide pitäisi kyllä luetuttaa kaikille vauvakuumeisille, jotka vain haluaa vääntää vauvoja ja pistää toisesta päästä päiväkotiin kun "sen vauvan kans on niin ihana olla kotona ja vauvat on ihania, haluan näitä lisää"
Sinusta tuntuu, että olet yrittänyt parhaasi ja sekään ei ole riittänyt? Kaikki äidit kokevat joskus juuri noin.
Ja lapset ovat erilaisia jokainen, et sinä voi heistä tehdä mielesi mukaisia. Voit rakastaa ja antaa turvaa ja huolenpitoa, mutta et muokata heitä ihmisinä. Lapset eivät ole SINUN taidonnäytteesi, vaan omia persoonia. Ehkäpä tajuat sen pian...kun he itsenäistyvät
Ja on myös erittäin tärkeöää muistaa, jos kovin vanhana vielä lapsia tekee se, että vauva- ja pikkulapsivaihe ovat helppoja verrattuna teini- ikään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
esikoinen kohta 4v. ja kuopus vasta reilut 2kk - ja ihan samoja fiiliksiä löytyy kuin ap:ltä ja muiltakin kirjoittajilta. varsinaisesti äitiyteen en ole pettynyt, musta on kyllä ihanaa olla äiti ja rakastan lapsiani aivan älyttömästi - mutta mä olen pohjattoman pettynyt itseeni äitinä, koska en osaa enkä jaksa olla sellainen äiti kuin haluaisin.
tiedostan kyllä, että mun kuvani ideaalista äidistä on aivan mahdoton, ei sellaista ihmistä tai äitiä voi ollakaan. tämä kuva taas juontaa juurensa siitä, että oma äitini oli ja on edelleen äitinä sellainen, etten tahtoisi häntä edes äidiksi kutsua... välillä muistan pitkänkin aikaa olla armollinen itselleni ja muistutella, ettei mun oikeasti tarvitse olla täydellinen, kunhan riittävän hyvä olen ja hoidan lapset ja lasten tarpeet. väsyneenä taas en jaksa edes sitä muistaa, jolloin sätin itseäni ihan jatkuvasti.
tietysti tähän kaikkeen vaikuttaa sekin, että koska kuopus on vielä niin pieni, niin mulla ei käytännössä kovinkaan paljon mitään omaa aikaa ole. vaikka mieheni ja lasten isä onkin ihan superisä ja -mies, joka kyllä korvaa mun puutteeni ja väsymykseni, se tuntuu joskus vaan pahentavan mun oloani - kun itse en ehdi/jaksa/pysty kaikkeen yhtä aikaa, ja hän saa ne muutamat hetket mitä lasten kanssa viettää sujumaan niin leppoisasti ja samalla siivottua, pestyä pyykit, tiskattua, käytyä kaupassa ja niin edelleen (kun mä olen edelliset 8 tuntia imettänyt kuopusta joka toinen tunti, vaihtanut vaippoja, pessyt takapuolta ja yrittänyt samalla laittaa ruokaa ja vääntänyt esikoisen kanssa jokaisesta asiasta käsienpesusta ruokailuun ja päiväuniin), tuntuu että mun on oltava jotenkin tosi surkea,kun en pysty samaan.
no okei, rehellisyyden nimissä on kerrottava sekin, että mies lahjoo vanhemman lapsen pysymään rauhallisena ja kiltisti syöttämällä koko ajan karkkia, jätskiä ja muita herkkuja, jota mä taas en suostu enkä tahdo tehdä. tästäkin sitten on tietysti omat vääntönsä, kun tuo uhmailija karjuu mulle pitkin päivää miten tyhmä äiti on kun ei anna karkkia, koska isikin antaa ja hän kyllä olisi ihan kiltisti sitten jos saisi karkkia...
Vastasin jo kerran, mutta on pakko vielä kommentoida, kun 24:n tuntemuksiin pystyn niin hyvin samaistumaan. Mullakin on mies sellainen "superisä/mies", joka selviää tosi hienosti lasten kanssa hermostumatta ja hoitaa samalla kotia jne. Mutta toisaalta hän ei kuitenkaan imetä vauvaa ja joudu kärsimään kaikista hormonaalisista jutuista, niin kuin itse joudun. Mä kanssa tiedostan, että mun äiti-kuva on jotenkin tosi ideaali ja sitten kun en pysty läheskään siihen, mihin haluaisin, niin kärsin ihan hirveästi. Mulla on itsellä suht vaikea äitisuhde myös. Oma äidin malli siis ei mikään paras mahdollinen, vaikka toki hänkin on varmaan parhaansa yrittänyt...Nykyisin onneksi suhde parantunut, mutta liian monet huonot käyttäytymismallit kotoa kummittelevat yhä...Kaipa tämä tiedostaminen on yksi askel eteenpäin. Joskus sitä onneksi saa "lohdutuksen" sanoja omilta lapsiltaankin, vaikka kokeekin välillä olevansa kaikkea muuta kuin hyvä/ihana äiti. Mun 8v. tyttö sanoi tässä viikko sitten, että hänellä on maailman paras äiti. Itse tietty heti siihen, että ei sulla nyt maailman parasta ole, mutta riittävän hyvä...
Eli armahdetaan itsemme, äidit! (toki erikseen sitten ne jutut, jolloin äiti esim. käyttää liikaa alkoholia, pahoinpitelee tms. silloin pitääkin kokea syyllisyyttä ja hakea apua)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun mielestä ihmisillä on jotenkin ihan järjettömiä odotuksia. Ap kirjoittaa antaneensa kaikkensa lastensa eteen. Onko kyseessä vain kielikuva vai oikeasti totta? Luulisi, että jokainen joka antaa kaikkensa jonkun on eteen, on pakostakin pettynyt, koska silloin unohtaa itsensä. Kyllä sitä pitäisi itseänsäkin hiukan rakastaa.
Kyllä tämä hemmetin rankkaa on ollut. Meillä on TODELLA vaativa lapsi, ei kuitenkaan mikään käytöshäiriöinen..
Aina vaan vängätään, vaikka kielleetty on samasta asiasta jo pari vuotta. Ei vaan mene kaalin niin ei mene.. missä sitten vika, en tiedä!
Tästä syystä siirränkin osan kasvatusvastuusta päiväkodin tädeille ja vien lapseni hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on pettymys. Siitä ei vaan puhuta. Hehkutetaan vaan sitä, kuinka hienoa ja ylitsevertaista on olla äiti/vanhempi.
Lapset kun vaan harvemmin sattuvat olemaan sitä mitä kaivataan. Heillä on omat persoonansa ja geenit, joihin ei kasvatuksella pysty vaikuttamaan.
Äitiys on nykypäivänä suoritus, josta pitää selviytyä ja sen on surullista. Ollaan niin kaukana luonnosta ja historiasta.
En koskaan aiemmin uskonut, että legenda "pienet lapset pienet murheet, isot lapset isot murheet" pitäisi paikkaansa. Näin se vain on :).
Lapseni ovat vielä niinkin pieniä kuin 8v. ja 6v. mutta nyt jo on helppo huomata kuinka lastenleikkiä on hoitaa vauvoja tai taaperoita verrattuna vanhempiin lapsiin, jotka jo osaavat kyseenalaistaa sääntöjä, miettiä sitä miksi paras kaveri saakin käyttää tietokonetta enemmän kuin meillä tms. Elämä muuttuu ja ne "väännöt" lasten kanssa sen myötä.
Välillä kieltämättä tuntuu siltä, että meneeköhän tässä kasvatuksessa mikään oikein, mutta lohduttaudun sitten ajatuksella, että kodin ulkopuoella koulussa ja päiväkodissa lapsilla menee hyvin, heitä kehutaan hyvin kasvatetuiksi jne. Kaipa sitä vääntöä on sitten vain kotona, missä on turvallista testata rajoja.
Joskus mietin minäkin, että eihän tässä elämässä muuta ehdi kuin käydä töissä ja kasvattaa lapsia, mutta toisaalta - mitä sitä sitten pitäisi ehtiä tekemään? Ei kannata liikaa ajatella, ettei vaivu epätoivoon :).
Kaikkea hyvää muillekin äideille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai se niin vakavaa ole, jos joskus ruoka ei ole pöydässä just kello 16 tai välillä valvotaan vähän pidempään.
Tuosta ap:n kirjoituksesta sai sen kuvan, että olet kasvattanut lapset ohjekirjan kanssa tarkkoja sääntöjä ja rutiineja noudattaen.
En sanoisi olevani pettynyt äitiyteen, mutta nyt kotiäitinä vsäyttää ihan hirveästi se jatkuva vääntö ja lasten tyytymättömyys. Joskus on tosi vaikeaa pitää yllä omaa positiivisuutta, kun varsinkin esikoinen (eskari) vinkuu joka asiasta. On tylsää, kun ollaan kotona, mutta kiukutelaan myös kylään/retkelle/puistoon lähdöstä. Voi huhhuh näitä päiviä välillä!
Mä oon myöskin oppinut, miten paljon vaikutusta lapsen temperamentilla on. Vaikka miten oltaisiin johdonmukaisia, lapsi jaksaa vänkää. Myönnän, että ajattelin ennen, että jatkuvasti vänkäävä lapsi on saanut kaiken periksi, kun kerta jaksaa vanhemmilleen vängätä vastaan. No nyt tiedän että näin ei aina ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sinusta tuntuu, että homma on tuloksetonta rämpimistä, mutta tulokset alkavat kyllä pian näkyä. Mä olen aivan hämmästynyt, miten fiksuja ja aikaansaavia omista lapsista on kuoriutunut!
Hanki vaikka se kuntosali jäsenyys ja käy siellä hikoilemassa 4 krt vko,vaikka silloin yöllä kun on mies kotona ja oma aika. Ja kiinostu pakolla muodista ym. Minulla se auttoi, tosin lapset nuorempia - myös 6 ja 8v
Tosin nyt kesällä huomaan uuden ongelman, naapurienkin lapsille pitää pitää rajoja ja varmaan heidän vanhempansakin joutuvat rajoja ja sääntöjä meidän lapsille muistuttamaan. Siihen ei omat odotukset (oikein mitoitetut voimavaroihin), toiveet ja kekittyminen ole valmistanut.
tai ainakin viimeistään nyt, kun lapsesi ovat isompia. Lapsikin nauttii (vaikkei sitä näytäkään), kun äiti tyytyväisenä lähtee harrastamaan ja usein myös tyytyväisenä palaa sieltä kotiin. Marttyyrimainen uhrautuva vanhemmuus ei myöskään ole hyväksi lapselle. Älä unohda itseäsi!
On niin helppo haaveilla ihanasta vaalenapunaisesta perhe-elämästä, mutta sitähän se ei koskaan ole, tuntuu, ettei koskaan riitä, ettei koskaan osaa. En ole itse se äiti, joka kuvittelin olevani. Ennen niin superrauhallisena ja positiivisena ihmisenä näen itsessäni puolia, joita en uskonut (enkä halunnut) näkeväni.
Elämä on raadollista. Vielä enemmän kuin olen lapsiani kasvattunut, olen kasvanut ja muuttunut itse. Ymmärtämään elämää paljon laajemmin.
Ja kasvu jatkuu..
väännetään niitä ihkuja vauvoja liukuhihnalta, mutta ei muisteta, että ne pitäis kasvattaa murrosiänkin yli.
Kun se vauvantuoksu on niiiiiiin ihkuu ja odottaa on niin kiva kun kaikki huomioi ja vauvat on niin suloisia. Voi iik ja ääk kun mummot ei suotukaan ottaan niistä päävastuuta ja miksi ne ei 10 vuotiana viihdy jo kavereillaan, että sais olla rauhassa.
Ap.n mielipide pitäisi kyllä luetuttaa kaikille vauvakuumeisille, jotka vain haluaa vääntää vauvoja ja pistää toisesta päästä päiväkotiin kun "sen vauvan kans on niin ihana olla kotona ja vauvat on ihania, haluan näitä lisää"
karisee tosiaan viimeistään äitiyden myötä....
Se on ihan piipussa arkensa kanssa. Ja syy: koska passaa kaikkia ja pitää lapsia näytteenä siitä millainen on ITSE kasvattajana.
Lapset on kuitenkin lapsia vaikka niitä voissa paistaa!
Ei ne istu hiljaa kädet ristissä 5- vuotiaana.
Meille tulee 4.s lapsi kohta, vanhin täyttää 5.
Tää on ihan tietonen asia: lapset pitää meteliä, ne kiukuttelee ja hulinaa riittää -vuosiksi eteenpäin ja sitten alkaa teini-ikä! :)
Mitä jos vetäisit itsesi sielä öiti kuoren alta ja eläisit arkea niinkuin hyvältä tuntuu.
Tämä tuttu nainen huokailee miten joku hänen tuttu neuloo ja ompelee lapsille vaatteet. MIKSI KAIKKI TARTTEE TEHDÄ ITSE JA TUNTEA PISTO JOS EI NIIN TEE? En käsitä. Kai tässä tarttee vaununsakin kohta itse raudasta vääntää eikä vaan se oleminen ja eläminen riitä.
Tee käpylehmiä pentujesi kanssa, kaikki muu on jotakuinkin turhaa. Kohta ne ei sun seuraa kaipaa..