Lue keskustelun säännöt.
Pettynyt äitiyteen
03.07.2009 |
Sain kolme lasta kohtalaisen peräkanaa. Olin aina haaveillut isosta perheestä, mistä itsekin olin kotoisin. Sisarusparveni vanhimpana olin jo kotona huolehtinut ja hoitanut nuorimpiani, joten oikein hyvin tiesin, millaista pienten lasten hoito on. Koulutuksenikin on lastenkasvatukseen liittyvä.
Nyt kun oma katraani alkaa olla kouluikäisiä kaikki, nuorimmainen menee eskariin, olen havahtunut huomaamaan, kuinka rankkaa elämäni on viimeiset 10 vuotta ollut. Olen antanut lapsilleni kaiken aikani, huomioni, parhaat taitoni ja silti tunnen olevani upottavassa suossa lasteni kanssa. Kukaan ei ole erityislapsi, mutta kaikki kolme vaativat ihan hirvittävästi voimia minulta. Harva asia sujuu ilman kauheaa vääntöä. Säännöt ja säännöllinen elämä ovat olleet meillä kunniassa, lasten kanssa on vietetty aikaa ja lapsiin on satsattu, mutta missä näkyy tulos? Olen saanut harvinaisen voimakastahtoiset, älykkäät ja rohkeat lapset, joiden äidiksi huomaan olevani liian poroporvarillinen ja tavanomainen. Iloitsin vauva-ajoista lasteni kanssa ja olin silloin onnellinen äiti, mutta nyt enää väsynyt ja hetkittäin hyväntuulinen. Uskoin ennen, että oma esimerkki, lasten neuvominen ja yhdessä hyvää elämää eläminen riittävät, nyt en enää usko. Ainoa lohtuni on, että siemen alkaa itää kuitenkin jossain vaiheessa, kun lapseni kasvavat, vaikka vielä ei tuloksia näykään.
Nämä kokemukset auttavat minua ainakin jatkossa ammatissani ymmärtämään vanhempia, joilla on rankkaa lastensa kanssa. Tiedän nyt tarkalleen, mistä he puhuvat. Ja vaikka kuinka yrittäisi parhaansa, sekään ei ole riittävästi. Onko ketään, joka kokenut samoin? Että äitiys ei olekaan täyttänyt sitä toivetta, mikä lapsiin liittyi?
Kommentit (28)
tosiaan näkee tätä tyyliä, ei nyt ehkä ihan tässä viestissä niin pahasti.
Monelle vanhemmalle saattaa ihan oikeasti olla pettymys, että lapset ovatkin ihan omia persoonoitaan eikä mitää tyhjiä tauluja, joihin aikuiset voivat piirtää haluamansa luonteenpiirteet ja elämänkohtalot.
Tämä tuntuu olevan ap:n ongelma. Niin ja oman ajan puute, mutta luulisi sitä nyt jo löytyvän kun lapset ovat noin isoja, ei niitä enää tarvitse passata, tehköön itse ja ap nauttimaan harrastuksista, urasta yms. (vai eikö niitä ole?) kannattaa hankkia jotain muutakin elämänsisältöä kuin lapset, ei ole tervettä yrittää myöskään elää muiden ihmisten kautta.
i]väännetään niitä ihkuja vauvoja liukuhihnalta, mutta ei muisteta, että ne pitäis kasvattaa murrosiänkin yli. Kun se vauvantuoksu on niiiiiiin ihkuu ja odottaa on niin kiva kun kaikki huomioi ja vauvat on niin suloisia. Voi iik ja ääk kun mummot ei suotukaan ottaan niistä päävastuuta ja miksi ne ei 10 vuotiana viihdy jo kavereillaan, että sais olla rauhassa. Ap.n mielipide pitäisi kyllä luetuttaa kaikille vauvakuumeisille, jotka vain haluaa vääntää vauvoja ja pistää toisesta päästä päiväkotiin kun "sen vauvan kans on niin ihana olla kotona ja vauvat on ihania, haluan näitä lisää"
[/quote]
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikä tämä ole mitään hurskastelua. Siis olen huippuonnellinen ja iloinen äitiydestäni ja lapsistani ja tunne vain lisääntyy päivä päivältä. Perhe on minulle kaikki kaikessa, mutta ilman omaa tasapainoista hyvinvointiani en pystyisi tähän. (esim. hyvä parisuhde, mahtava asuinympäristö, hyvä turvaverkko, hyvä työ ym. ja mielekästä omaakin tekemistä)
Ihanaa olla äiti maailman ihanimmille lapsille, jotka eivät ole päästäneet meitä kasvattajina ja vanhempina helpolla, mutta ovat tietyllä tavalla ilmentymä siitä mitä rakkaus, aito läsnäolo, turvallinen jämäkkyys ja fiksut elämäntavat voivat saada aikaan.
Mä huomaan olevani lähinnä pettynyt itseeni. Mä luulin, että mä olisin hyvä äiti, mutta katinviikset. Mähän olen rähjäävä, räjähtelevä kiukkupussi. Väsymys vie voimat ja tenavien kiukkuilua ei meinaa jaksaa millään. Välillä samoja fiiliksiä kuin ap:lla - ei mikään riitä! Sehän se on, kun lapset eivät tunne luonnostaan sellaista termiä kuin "kohtuus" vaan se pitää heille opettaa.
Samoin meillä eskarissa kehutaan lasta huomioivaksi ja sosiaalisesti taitavaksi... kotona on hyvä kiukkuilla. Voimakastahtoisia ja fiksuja ovat meidänkin muksut ja olen heistä iloinen ja kiitollinen mutta joskus vaan "tää on niin tätä" vähän liikaakin.
Mulla on välillä samanlaisia fiiliksiä kuin mistä nro 15 puhuu eli olen pettynyt erityisesti itseeni äitinä/kasvattajana...Mullakin se, etten olekaan kärsivällinen äiti johtuu pääasiassa siitä, että ole ollut tosi väsynyt ja uupunut välillä. Myös hormonit (raskaudet, imetykset) ovat aiheuttaneet kaikenlaista oireilua (ärtyneisyys jne) vuosien varrella. Oma temperamenttini on sellainen, että kiivastun lapsille aika herkästkin, toisaalta osaan pyytää tarvittaessa anteeksikin. Aikamoisen kurin ja nuhteen alla he välillä ovat joutuneet olemaan, mutta kaikesta huolimalta vaikuttavat reippailta, elämänmyönteisiltä, rohkeilta ja fiksuilta lapsilta. Onneksi mies on rauhallisempi, tosin toisaalta jämäkämpi kuin minä. Kyllä minä löydän itsestäni hyviäkin puolia äitinä, kun oikein niitä etsii, mutta viime kuukausina on ollut oikeasti rankkaa tämän äitinäolemisen kanssa. Meillä neljä lasta (8v,6v,3v,½v).
Meillä molemmilla on paljon sisaruksia.
Ei välttämättä ole kiva, että on paljon sisaruksia. Nyt aikuisiällä monella heistä on mielenterveysongelmia ja enemmän heistä on huolta kuin iloa.
Haluamme myös elää kahdestaan hauskaa vanhuutta, emme halua kadottaa sitä. Viihdymme yhdessä. Rakastamme nyös suunnattomasti ainokaistamme ja haluamme tarjota hänelle hyvää.
Tämä on meidän ratkaisumme.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen pettynyt ja väsynyt, kyllä. Kaksi erityislasta, enempää ei tule, vaikka alunperin halusin suurperheen. En ole pettynyt siihen että lapsilla on omat luonteensa jne., vaan siihen, että heillä on noista sairauksista johtuvat huonot puolensa jotka koen äärimmäisen raskaina. Itsekeskeisiä, pahantuulisia pikkuihmisiä. Syyttävät etenkin minua ja myös muita ihmisiä kaikesta, eivät osaa ottaa vastuuta omista teoistaan. Mikään määrä toistoa tai ns. kantapään kautta oppimista ei auta tai riitä, koska kyky ymmärtää asiaa puuttuu.
Kaikesta valitetaan. Maanantaina kelpaa kaakao, tiistaina kelpaa kaakao, sitten ei enää kelpaakaan- ja jos erehdyt kysymään, sinulle vastataan "MÄHÄN SANOIN, etten tykkää siitä!!" nenä pystyssä. Joo just. Ajatustenlukija saisi olla, enkä tiedä riittäisikö sekään.
Heräsin tähän pettymyksen tunteeseen tänään, ja sain ekaa kertaa laitettua sen sanoiksi. Helpottaa kummasti. Jatkossa luulen että en enää mene niin täysillä mukaan henkisesti, ts. hoidan lapset automaatiolla mutten anna tunteiden tulla tielle. Jossen toimi näin, sekoan. Ja alan muuten myös ottamaan vapaapäiviä, lomaa vain itselleni.
Vierailija kirjoitti:
Hanki vaikka se kuntosali jäsenyys ja käy siellä hikoilemassa 4 krt vko,vaikka silloin yöllä kun on mies kotona ja oma aika. Ja kiinostu pakolla muodista ym. Minulla se auttoi, tosin lapset nuorempia - myös 6 ja 8v
Tosin nyt kesällä huomaan uuden ongelman, naapurienkin lapsille pitää pitää rajoja ja varmaan heidän vanhempansakin joutuvat rajoja ja sääntöjä meidän lapsille muistuttamaan. Siihen ei omat odotukset (oikein mitoitetut voimavaroihin), toiveet ja kekittyminen ole valmistanut.
Vai että sen lisäksi pitäisi viellä valvoa öisin ja kuntoilla kun on ensin koko päivän käyttänyt lapsiinsa? ei hele...
eri
Toisaalta, kirjoitat kauniisti lapsistasi: he ovat voimakastahtoisia, älykkäitä ja rohkeita. Minkä muun siemenen itämistä odotat? Kirjoitat vain itsestäsi - oletko yksin lasten kanssa, vai onko heillä samassa taloudessa isä? Miten hän suhtautuu?
Koska sain esikoiseni 3-kymppisenä luulin, että osaan olla tosirento huippuäiti, arjen taidot ja turvaverkot hanskassa ja ihana mies. Noista kaikki muut pitää paikkansa paitsi "tosirento huippuäiti". Ilman miestäni ja hänen sitoutumistaan en olisi varmasti pärjännyt viikkoakaan siinä vapaapainimatsissa mitä äitiys on.
Kolmen äiti