Miten kohottaa olematonta itsetuntoa?

5 askelta parempaan itsetuntoon

1. Korosta mielessäsi omia onnistumisiasi.

2. Etsi määrätietoisesti positiivisia ja arvokkaita asioita elämässäsi.

3. Ole rohkea ja ota vastaan vaativampia tehtäviä kuin tunnet uskaltavasi.

4. Muista, että “menestyjien supermaailmassa” sinulla on lupa olla epävarma ja vähän huolissasi selviämisestäsi.

5. Muista, että hyvä itsetunto ei ole tyytyväisyyden ja hyvän elämän tae, eikä sen puute huonon elämän ennuste.



Hyvän itsetunnon kanssa elämä on helpompaa, mutta huono itsetunto ei ole katastrofi.



Lähde: Liisa Keltikangas-Järvinen (1994), Hyvä itsetunto. WSOY.

Aidillani on ikivanha "Hyväksy itsesi, uskalla elää", jonka nyt lainasin. Olen sen joskus teinina lukenut viimeksi, ihan kiva lukea taas.



Vakavat sairastumiset varmasti antavat perspektiivia. Itsekin sairastan, ja viela sellaista sairautta, jota stressi pahentaa. Mutta eipa ole stressaaminen ja murehtiminen silti vahentynyt :( Mutta nyt lahtee sivuraiteille, kun aiheena on itsetunto.



Ja sitten muita vinkkeja taas kiitos :)

Loysin vanhan aloittamani ketjun ja ajattelin, etta jospa tulisi lisaa neuvoja ja kokemuksia asiaan liittyen :)

Opettele hyväksymään itsesi, mutta se ei tarkoita pinnallista itsesi hyväksymistä mitä sillä yleensä tarkoitetaan. Että kehuisi tosi paljon itseään. Tai sitäkin toki, mutta tärkeämpää on opetella kestämään itsensä hyväksymisen KIPU. Joka kerta kun sen suostuu tekemään, kipu pienenee ja itsetunto paranee oikeasti, syvältä.



Perinteisestihän itsetuntoa kehotetaan parantamaan niin, että kehuu itseään. Tunnen itseni tyhmäksi, joten minun on heti kehuttava itseääni - en ole tyhmä vaan olen oikein viisas ja hyvä! Mutta tämän systeemin sudenkuoppa on siinä, että siihen on salakavalasti sisäänrakennettu ei-hyväksyvä lähtöoletus "minun on oltava hyvä, muuten en kelpaa".



Oikea itsetunnon paraneminen syntyy siitä, että ottaa käteensä ajatuksen kyllä, minä koen itseni tyhmäksi (oli se totta tai ei, sillä ei ole mitään merkitystä). Sitten kestää ajatuksen aiheuttaman kivun. Miltä tuntuu ajatus, että minä olen tyhmä. Hyväksyy itsensä tuntemassa kipua. Tuntee myötätuntoa itseään kohtaan, koska joutuu kohtaaman tällaisen kivun. Itkee ajatuksen aiheuttamat itkut. Ja kas, kipu häviää ja samalla on tullut annettua itselle aimo annos AITOA hyväksyntää. "Minä kelpaan itselleni vaikka olen tyhmä!" Samalla ajatuksen voima häviää, se ei kykene satuttamaan. Miksi kykenisi, koska kelpaan, ihan tyhmänäkin.

Tuossa tulikin ajattelemista. Kuulostaa jarkevalta, tosin aika vaikealta toteuttaa. Helppoahan en tietenkaan taman prosessin oleta olevankaan.

Kuulostaa jarkevalta, tosin aika vaikealta toteuttaa.

syventyä asiaan, itkeä. Ylipäänsä ihmisillä on niin vahvat defenssit että niistä on vaikea päästä läpi. Pitää vaan olla rauhassa, sitten ajatella jotain TODELLA satuttavaa asiaa jonka ajattelemista yleensä välttää kuin ruttoa. Pitää kuulostella minkälaisia tunteita ja ajatuksia asia herättää yrittämättä päästä pois tai helpottaa oloa. Ei oikeasti ole yksinkertaista ja voi sattua aivan järjettömän paljon, miten jokin ei-fyysinen voikin niin sattua! Mutta toisaalta sitten taas kun sen pahimman kivun suostuu kestämään, tulee mielettömän hyvä olo ja asia menettää voimansa joko kokonaan tai suurimmaksi osaksi. Ja tuo tekee oikeasti itsetunnolle ihmeitä. Enemmän kuin mikään väittely itsensä kanssa siitä, olenko hyvä vai en, voisi koskaan tehdä.

Ap, olet varmasti aivan yhtä hyvä kuin muutkin ihmiset ja riität juuri sellaisena kuin olet. Usko itseesi. Jos tuntuu, että omat minuus on hukassa, kokeile erilaisia juttuja ja mieti, mistä tykkäät, mistä et. Kokeilemalla löydät! Tsemppiä. Jo tämä keskustelunaloitus kertoi, että olet rohkea :)

Mulla(kin) on aika huono itsetunto, ja pakko sanoa, että tavallaan lasten saaminen on vaikuttanut siihen, huonompaan suuntaan. Kellään ikäisistäni kavereistani, tai monella vanhemmistakaan kavereistani, ei ole vielä lapsia - eikä imetyksen jäljiltä riippuvia raskausarpisia maitoa suihkuavia rintoja, raskausarpien raidottamia reisiä ja vatsaa, tukkoina putoilevia hiuksia, huutavien lasten kanssa valvottujen öiden jälkeisiä sinimustia silmänalusia, maidon ja puklun hajuisia vaatteita ja jatkuvan veden kanssa lutraamisen vuoksi kuivuuttaan kirkkaanpunaisena helottavia käsiä. Usein vertaan itseäni heihin, kavereihini, ja koen, että kaikesta huolimatta mun pitäisi olla vähintään yhtä upea ilmestys kuin valtaosa heistä, ja kun en ole, tunnen itseni ihan mitättömäksi.



No, joka tapauksessa, olen ottanut käyttöön uudestaan teini-iässä käyttämäni keinon - eli pidän "plussa-päiväkirjaa". Ideana on kirjoittaa vähintään kolme hyvää asiaa jokaisessa päivässä. Alkuun nämä asiat olivat itselläni poikkeuksetta itseni ulkopuolisia, luokkaa "1. aurinko paistoi, 2. linnut lauloi, 3. Marja moikkasi kaupan pihassa". Sitten sinne sekaan alkoi ilmestyä asioita, jotka olivat hyviä ihan omasta ansiostani, tyyliin "tuli töistä hyvää palautetta, olen tehnyt työni hyvin", ja väliin jopa sellaisia asioita, jotka ovat mun suht pysyviä ominaisuuksiani ("olen aloitekykyinen").



Minulla se on toiminut, ja nytkin, vaikka olen sitä pitänyt vasta pari viikkoa, alan jo huomata, etten enää vertaa itseäni kavereihin (niin paljon kuin ennen), vaan useammin kavereita itseeni :D

Ap tassa... Mina uskon kanssa, etta lasten saanti on huonontanut asiaa. Oma minuuteni on TAYSIN hukassa. Hukassa se on varmasti ollut aina, mutta kun minusta tuli aiti, se vahakin "mina" kai hukkui siina matkalla. En tieda arvojani, en mieltymyksiani, minulla harvoin on mielipiteita asioista, ei harrastuksia ollenkaan jne. Kaikki pyorii lasten ymparilla. Sen olen ajatellut tehda, etta ensi vuoden alettua heti aloitan jonkun harrastuksen kodin lahella, mita se sitten olisikaan! Ei ole hajuakaan, etta mika kiinnostaisi, pitaisi tutustua tarjontaan. Mutta ehka se siita lahtisi sitten, itseen tutustuminen.

Miksi ajattelet että minuutesi ja arvosi ovat hukassa ja on negatiivista että elämä pyörii lasten ympärillä? Moni muu tuossa tilanteessa ajattelisi että elämänarvoihin on tullut tärkeä muutos ja lapset ovat pieniä ollessaan etusijalla ja ovat ylpeitä siitä että panostavat lapsiinsa. Toki voit harrastaa mutta älä nyt hyvä nainen näe lapsiin laittamaasi aikaa ja energiaa negatiivisesti!

Ap tassa... Mina uskon kanssa, etta lasten saanti on huonontanut asiaa. Oma minuuteni on TAYSIN hukassa. Hukassa se on varmasti ollut aina, mutta kun minusta tuli aiti, se vahakin "mina" kai hukkui siina matkalla. En tieda arvojani, en mieltymyksiani, minulla harvoin on mielipiteita asioista, ei harrastuksia ollenkaan jne. Kaikki pyorii lasten ymparilla. Sen olen ajatellut tehda, etta ensi vuoden alettua heti aloitan jonkun harrastuksen kodin lahella, mita se sitten olisikaan! Ei ole hajuakaan, etta mika kiinnostaisi, pitaisi tutustua tarjontaan. Mutta ehka se siita lahtisi sitten, itseen tutustuminen.

älä nyt hyvä nainen näe lapsiin laittamaasi aikaa ja energiaa negatiivisesti!

Kommentoit mielestani hieman tylysti ja vedit turhia johtopaatoksia. En mina kadukaan lapsilleni antamaa aikaa, olenhan itse valinnut hoitovapaan. Tarkoitan sita, etta olisi kuitenkin minulle(kin) suotuisaa ja jopa tervetta hoitaa myos omaa itseani ja omia tarpeitani, eika olla vain 100% "aiti", vaikka kuinka lapset ovatkin etusijallani. Voisin kayda jossain harrastuksessa, ystavan kanssa kaupoilla tms pienta. En tarkoitakaan riehakkaita juhlimisia, vaan pienia irtiottoja samoista rutiineista. Varmasti olisi eduksi lapsillekin.

Aidiksi tulemisen jalkeen monen naisen oma minuus jaa varjoon ja jopa unohtuu, niinkuin minulle on kaynyt. (Minuuteni ja arvoni yksinkertaisesti ovat ihan hukassa, muuta en voi vastata.) Nain kertoi minulle terapeuttinikin, joten se on ihan tosiasia. Kaipaan siis neuvoja ja vinkkeja.

Ystävälliseksi rohkaisuksi tarkoitettu kommentti joka pyrki muistuttamaan sinua siitä että tuossa elämäntilanteessa on ihan normaalia ja jopa hyväkin asia että lapset ovat keskipiste. Saahan silti muutakin elämää olla mutta kannattaa taputtaa itseään arvostavasti selkään siitä että antaa lapsilleen paljon, ei voivotella sitä että kaikki pyörii lasten ympärillä.

Vaikea sitä on myöhemmin rakentaa. Monesti myöhemmin rakennettu itsetunto on valheellinen ja voi muuttua pahaksi narsismiksi.

Jos itsetuntoa ei ole vauvana tarpeeksi rakentunut niin valheellinen itsetunto on valitettavasti ainut keino hankkia sitä.



Tämän takia olisi tärkeää viettää aikaa vauvan kanssa.

Veljeni kärsi samasta hän hankki oman valheellisen itsetuntonsa punttisalilta. Ehkä sinunkin pitäsii hankkia joku taito jossa olet hyvä ja päteä sen kautta?

Ystävälliseksi rohkaisuksi tarkoitettu kommentti joka pyrki muistuttamaan sinua siitä että tuossa elämäntilanteessa on ihan normaalia ja jopa hyväkin asia että lapset ovat keskipiste. Saahan silti muutakin elämää olla mutta kannattaa taputtaa itseään arvostavasti selkään siitä että antaa lapsilleen paljon, ei voivotella sitä että kaikki pyörii lasten ympärillä.

Miettiä miten jonkun hankalan, itsetunnolle haitallisen asian voisikin käsitteellistää toisella tavalla niin että antaa sille positiivisemman merkityksen. Niin kuin nyt tässä.

Huonoitsetuntoinen äiti "Elämäni pyörii lasten ympärillä, minuuteni on hukassa, olen mitätön, pelkkä äiti vaan, epänaisellinen, minäkuvani on hukassa"

Hyväitsetuntoinen äiti: "Elämäni pyörii lasten ympärillä, olen hyvä äiti koska päätin tässä elämäntilanteessa asettaa lasten tarpeet etusijalle. Äitiys on iso ja tärkeä lisäys minäkuvaani nyt ja kasvan varmasti ihmisenä tässä äitinä ollessani. Olen myös upea nainen ja pätevä työntekijä ja hyvä ystävä."

mutta sita en niele, etteiko itsetuntoa voisi parantaa vanhempanakin. Minulla on masennus, jolle myos tekisi hyvaa, jos hoitaisin itseani paremmin. Mutta nyt nukkumaan, mika sekin on hyvaksi minulle.



-Ap

Minulla ei ole diagnoosia tai lääkitystä eikä yhtään mitään sinne päinkään (psyko-pläähplääh on kyllä kokeiltu), mutta kyllä sitä silti välillä miettii väkisin itseään aika kriittisesti...



Minulla oli todella ihana lapsuus; kannustettiin ja rakastettiin, enkä koskaan nähnyt mitään ns. maailman pahuutta. Silti jo alle kouluikäisenä jotenkin mielestäni en ollut niin tyttömäinen kuin jotkut toiset tai niin sosiaalinen kuin jotkut toiset. Ja niinpä minä pieni ihmettelin tietysti, että mikä niistä toisista teki sellaisia mahtavia tyyppejä, mikä ihmeen SE niillä oli mikä minusta puuttui? Ja vanhempani koko ajan vakuuttivat minulle ihanuuttani ja omaa rakkauttaan minua kohtaan ja ohjasivat ns. oikeisiin harrastuksiin ym.



Jostain syystä olen vain aina kokenut itseni jotenkin arki-inhorealismi-epätäydelliseksi, vaikka toisaalta olen ihan varma, että minä olen oikealla tavalla ihana ja juuri hyvä tällaisena. Mutta siis jotenkin silti salaa itse ajattelen itsestäni, että eihän se nyt riitä. Riippuu siis ihan kysyjästä ja ajoituksesta, että vastaanko omaavani hyvän vai huonon itsetunnon.



Kaipa pitäisi alkaa minunkin pikkuhiljaa purkaa tätä solmuani, voisi avautua elämästä ihan uusia ulottuvuuksia. Voisin ehkä huomata, ettei ketään oikeasti kiinnosta minun itsetuntoni ja saisin ihan vapaasti olla justiin niin tyhmä tai nolo tai ihanan mahtava kuin milloinkin satun olemaan.



Tsemppiä kaikille!



:)