Lapsen tapaturmainen kuolema. Kuinka

"tutkittu" juttu etta suurin menetys ja suru ihmiselle on taman oman lapsen kuolema, se on niin luonnonlakien vastaista, normaalistihan vanhempien "kuuluu" kuolla aikaisemmin.

kyllahan se pelottaa ja kun lukee lehdista ja uutisista juuri naista tapaturmaisesti kuolleista lapsista niin kylla kay mielessa etta kuinka vanhemmat jaksaa ja voimia haluaisi lahettaa.

ehka yksi pahimmista on sitten nama kidnappaukset tyyliin madeleine kun vanhemmat voi vaan kuvitella miten lapsi karsii ja muuta, aivan kauheaa.

kun miettii miten järjetöntä on yleensä myrkyttää kettuja. Eipä niistä haittaa ole ja lisääntyvät joka tapauksessa, etteivät ne muutamat myrkkyyn kuolleet tunnu missään. Ja menettää sitten vielä lapsi samaan kamaan.

syötyään strykniiniä (kettuja myrkytettiin aikanaan sillä). Kammottavan tuskallinen kuolema, eivät millään ehtineet ajoissa sairaalaan, jonne 50 km matkaa huonoja teitä pitkin.

Ei tuosta isovanhempani koskaan puhuneet, isäni siitä on kertonut.

Meidän kuopus on myös holahtanut 2-vuotiaana 1,5-metriseen veteen. Onko hän sinusta "melkein kuollut"?



Minusta ei, sillä mieheni hyppäsi heti hänen peräänsä ja nosti hänet ylös. Hän oli veden alla vain muutaman sekunnin. Totta kai säikähdimme, mutta eihän siinä ollut kuolema lähelläkään.

itselläni on vauva meinannut monesti tapaturmaisesti kuolla, tippui hoitopöydältä (korkealta kivilattialle) ihan pienenä kun yritin vaippaa avata eli en saanut pidettyä kiinni sillä sekunnilla, tippui myös portaat alas, vauvakeinusta, pinnasängystä (vaikka alimmalla tasolla) jne jne monen moista sattunut mut onneksi on vielä hengissä.

Vauvoja ja lapsiahan nyt tippuu yhtä mittaa, eikä siihen kuole.

koska ne olivat todellinen taloudellinen uhka, jos sattui esim. omistamaan kanalan.

Myös rottia myrkytetiin strykniinillä esim. viljavarastoissa. Nykyisin tuo myrkky on laiton.

kun miettii miten järjetöntä on yleensä myrkyttää kettuja. Eipä niistä haittaa ole ja lisääntyvät joka tapauksessa, etteivät ne muutamat myrkkyyn kuolleet tunnu missään. Ja menettää sitten vielä lapsi samaan kamaan.

syötyään strykniiniä (kettuja myrkytettiin aikanaan sillä). Kammottavan tuskallinen kuolema, eivät millään ehtineet ajoissa sairaalaan, jonne 50 km matkaa huonoja teitä pitkin. Ei tuosta isovanhempani koskaan puhuneet, isäni siitä on kertonut.

Oli kuollessaan alle kouluikäinen (en halua kertoa tarkemmin, koska en halua että tapaus tunnistetaan)



Selviääkö siitä? Mitä tuohon nyt sanoisi. Kyllähän siitä tavallaan selviää. Pakkohan se on. Meilläkin oli tytön kuollessa 2 muuta lasta ja olin raskaana. Kyllä oli pakko pystyä jatkamaan elämää, jo lastenkin vuoksi.

En enää edes itke päivittäin. Saattaa mennä monta päivää, etten ajattele asiaa kovin paljoa. Sydämessä se säilyy silti aina ja itku tai tuska voi tulla hyvin äkkiarvaamatta, jostain tietystä asiasta. Minusta on myös tullut ylisuojeleva siltä osin, missä yhteydessä tyttöni tapaturma sattui. Ehkä holhoan lapsiani liikaa, pitäisi antaa ehkä jo esikoisellekin enempi vapauksia. En uskalla. Pitäisi uskaltaa.



Tyttöni kuoleman jälkeen menetin usemmankin kaverin. Eivät kai osanneet tulla luokseni, eivät kai uskaltaneet soittaa. Ystävät ovat säilyneet ja auttavat jaksamaan. On ihanaa huomata aina haudalla käydessäni,että joku on tuonut ruusun, enkelin, kynttilän. Hekin surevat kanssamme.



Haudalla käynti on minulle pyhä asia. Siellä hiljennyn, siellä olen lähellä rakasta enkeliäni. Minulla on viikossa vakioillat, jolloin käyn haudalla. Aina illalla, myöhään, kun saan olla siellä yksin. Toki käymme välillä myös koko perheellä. Mutta useimmiten yksin, se on minulle tärkeä asia. Ei tarvitse puhua mitään, ei vastata kysymyksiin. Ei pyyhkiä pientä nuhanenää. Vain olla, siinä.



En osaa vastata ap:n kysymykseen. Tavallaan olen selvinnyt, toisaalta en. Mitä sillä selviämisellä siis tarkoitetaan?

Minusta ap:n kysymys on hieman kyseenalainen. Ei kai oman lapsen kuolemasta ikinä pääse yli? Pitäisikö siitä päästä?



No, toki voi sanoa, että siitä jollain lailla "selviää" siten että pystyy jatkamaan elämää, etenkin muiden lasten vuoksi. Mutta totta kai lapsen kuolema on läsnä jokaisena päivänä ihan aina eikä kai se suru ikinä häviä mihinkään. Niin kai se "pitääkin" olla.



On mielestäni ihan selvää, että oman lapsen kuolema on suurin kriisi mikä ihmisen elämässä voi tulla eteen, ihan ylivoimaisesti.



Voimia sinulle 49 ja kaikille muille lapsensa menettäneille!



T: Isä

hänen kuolemansa jäänyt mun mieleeni.



sitten tapaus, jossa isä ajoi vahingossa kuorma-autollaan pihalla leikkineiden kaksosten päälle ja toinen kuoli



viime vuonna, kun vauva vaunuineen pääsi valumaan järveen



ja muitakin tapauksia ajattelen lähes päivittäin. ajattelen heidän vanhempia, suren heidän ja elämättä jääneiden elämien puolesta



tunnen suurta surua ja myötätuntuoa. hakuaisin olla jotenkin tukena tai auttaa. mutta...

2 on enää elossa.

Yksi pojista kuoli 6 vuotiaana yleiseen verenmyrkytykseen (tapahtui joskus 40-luvulla). Poika muistaakseni kaatui pahasti pyörällä ja sai johonkin pahan haavan, joka pääsi sitten helteillä tulehtumaan pahasti :(

Toinen puolestaan kuoli puoli vuotiaana mahaportin ahtaumaan (30-luvulla).

Isoisä ei koskaan maininnut poikiaan (en kyllä muista isoisää niin tarkasti enää, koska olin 7 vuotias hänen kuollessaan). Mummi tais joskus mainita pojat, varsinkin tuon 6 vuotiaan, kuinka hän ja hänen kaksoisveljensä olivat niin samanlaisia jne.



Yhdessä tuttava perheessä on kaksi lasta kuollut vauvoina yhteen karmeaan ihotautiin, johon ei ole hoitoa. He saivat ensin yhden terveen lapsen ja sitten pam. Kaksi sairasta lasta peräjälkeen, vaikkei tauti taida edes olla perinnöllinen (en muista tuota tautia).

Isovanhempiemme naapurissa kuoli 3 lasta 6:sta aivokalvontulehdukseen.

Kysynkin:



Tietääkö kukaan oikeasti yhtään ainoata tapausta, että vauva olisi kuollut hoitopöydältä putoamiseen?

Kysynkin:

Tietääkö kukaan oikeasti yhtään ainoata tapausta, että vauva olisi kuollut hoitopöydältä putoamiseen?

perheen, jossa kolmivuotias kuoli päivähoidossa ollessaan, kun kaatui syöttötuolissa (tuoli siis kippasi ja lapsi löi takaraivonsa). Vastaa mielestäni korkeudeltaan aika hyvin hoitopöytää eli kyllä noita kuolleita, tippuneita vauvojakin varmaan on.

Naapurini rouva kyllä auliisti kertoo sukulaisvauvasta, joka tippui 8kk iässä parvekkeelta 3. kerroksesta (nurmikolle) ja säästyi täysin ehjänä! Lasta juoksutettiin vielä varhaisnuoruudessaan testeissä, mutta mitään päähän ei tullut (pelkäsivät, että puhkeaa myöhemmin epilepsia tai jotain sen suuntaista).

Putoamisissa on varmaan aika tavalla kiinni siitä, mikä kohta kolahtaa ekana lattiaan/maahan.

ihan karmein kuolema mikä mieleen tulee on se kun viime syksynä eräältä perhepäivähoitajalta putosi lapsi rappusissa sylistä. vietiin ambulanssilla sairaalaan jossa lapsen oma äiti oli sairaanhoitajan ominaisuudessa vastaanottamassa lasta. Lapsi kuoli nopeasti elvytyksestä huolimatta. Tämä siis ihan suomessa. Onneksi ei ole tullut julkista tästä tapauksesta. On jotenkin äärimmäisen kammottava.

ja pakkohan se oli lukea ihan viesti viestiltä :(



Pelkään enemmän kuin mitään, että lapsilleni sattuu jotakin. Minulla ei ole mitään muuta kuin heidät, eikä mitään syytä elää, jos heille sattuu jotakin. Ja ovat lähdössä pian viikoksi isälleen, joka on varsin vastuuton ja huoleton lasten turvallisuuden suhteen (vaikka siis ihan kelvollisesti lapset hoitaa)... Karmaisevia painajaisia olen nähnyt viime yöt, eikä tämä ketju ainakaan oloa helpottanut!



Miten pääsisi tästä järjettömästä lastensa menettämisen pelosta irti?

uskoa, että elmä kantaa. Joka kulman takana ei voi olla rakkaitaan vartioimassa. Sinä hetkenä, kun ensimmäinen lapsi syntyy, syntyy vanhemmalle myös loppuelämän kestävä menettämisen pelko. Tuo pelko ei saisi kuitenkaan hallita elämää.

ja tappamiensa tyttöjen äidit joutuvat tuon kamalan asian kanssa elämään joka päivä.



Entä ne kaaharit, jotka ajavat pienen lapsen yli?



Oksettaa tämä kaikki hirveys ja sille mitään et voi...



Entä ne pienet veljekset, jotka menivät järveen? En muista paikkaa...kamala olo heidän vanhempiensa vuoksi.

toissa keväänä. Oli kummipoikani. En koskaan unohda niitä hautajaisia...luokkakavereita laskemassa ruusujaan.



Äiti on selviytyjätyyppiä. Itsekin olen ihmetellyt.

kauhistuu, kun kuulee, miten hirvittävän vertauksen lapseton tekee verratessaan lapsettomuutta oman lapsen kuolemaan. Minä olisin ainakin kovin kiitollinen, jos edes joskus saisin lapsen, joka pysyisi elossa.

Jos sulla olis joko tai vaihtoehto, lapsettomuus tai lapsen kuolema, kummanko valitsisit? Sulla on nyt todella huono tsäkä käynyt, että olet kärsinyt molemmat, mutta jos pitäisi valita?

että voisin saada lapsia. Olisin yhä menettänyt täydellisen pienen rakkaan lapseni, mutta minulla olisi elossa oleva lapsi tai lapsia, jos pystyisin heitä saamaan. Te ette jostain syystä sitä koskaan käsitä. Ihan ihmettelen.

on koskettava hauta. Kaunis kivi, jossa pienen pellavapäisen tytön kuva.



Hauta on todella kaunis; kiviä, kukkia, lyhtyjä, esineitä...näiden vanhemmat kerran laittamassa hautaa, kun olin tuttuni haudalla käymässä. Aloin itkeä ja itkusta ei meinannut tulla loppua. Tuollainen tilanne, jossa kuka vain meistä voisi olla, laittamassa oman lapsensa hautaa, on aivan käsittämätön.



Ennen asiat olivat toisin. Lapsia syntyi paljon ja vanhemmat tekivät paljon töitä kotona ja maatiloillaan. Ei lapsia joudettu vahtimaan. Silti se ei ole pienempi suru menettää lapsi jäihin, aivokalvontulehdukseen, ripuliin tai muuhun. Suru vain piti haudata jonnekin sydämen sopukaan ja jatkaa askareita. Ei ollut kriisihoitoa ja terapiaa.

13-14-vuotiaat leikkivät venäläistä rulettia autotallissa yhden kaveruksen isältä pihistämällään pistoolilla. Huonosti kävi yhdelle ja henki pois heti.



Jäi pahat traumat vieressä katselleille kavereille ja pistoolin omistajalle. Ei minkäännäköisiä lelupyssyjä lapsille, ikinä.