Mitä ajattelette ihmisestä (äidistä), joka

kun lapsi oli pienempi. En ajattele yhtään mitään jos joku muu käy. Jokaisella on ongelmansa ja muiden ongelmat ei kuulu mulle ellei sitten halua vartavasten minulle niistä puhua.

jokainen ihminen on psykofyysinen kokonaisuus. Kenelläkään ei ole täydellinen psyyke. Psyyken terveydestä pitää huolehtia ihan samalla tavalla kuin fysiikasta. Ei siinä mitään sen ihmeellisempää ole. Ei nykyaikana enää sellaista leimaa saa jos psykiatrian polilla käy... tai jos joku ennakkoluuloinen mökin mummo jotain juoruaa, niin anna juoruta. Täytyy mummoillakin olla jotain puhuttavaa :) Itse olen melko avoimesti kertonut masennuksestani kaikille, jopa pomolle jne koska en kertakaikkiaan näe siinä mitään hävettävää.

Jos kyseessä on rikas, menestyvä ja kaunis ihminen joka käy terapeutille säännöllisesti - kaikki on tavattoman hyvin ja hienosti. Terapeuttihan on status symboli.



Jos kyseessä on elämästä syrjäytynyt, päihdeongelmainen, yksinhuoltaja tai naimaton ihminen, niin tulee olo että pitää karttaa. Luuseri se on ja se voi vaikka tarttua!



Näinhän se menee.



Joten jos käyt psykologilla viittaa aina terapeuttiisi, siihen kuinka pääset vähän tuulettamaan ajatuksiasi ja peilaamaan elämääsi terapeutin näkökulmasta.

Pehmeepäinä pidän niitä jotka ei hakeudu hoitoon. Epäsivistyneinä ja matalasti kouluttautuneina tai osaamattomina opiskelemaan itse. Minulle on ihan käsittämätön ajatus, että ihminen ei ole vaivautunut lukemaan missään elämänsä vaiheessa psykologiaa tai ole ole ollut kiinnostunut psykiatriasta.

Tosi hyvä juttu. Olen samaa itsekkin harkinnut koska mun on todella vaikea rasittaa läheisiäni omilla ongelmilla. Patoan kaikki sisälle ja murehdin itsekseni. Varsinkin eron aikaan olisi apu kyllä ollut tarpeen. Olisi hyvä jutella jollekkin täysin ulkopuoliselle jolla ei ole omaa kantaa asiaan.

Mulla ei ole mitään kamalaa historiaa, vaan itse olen kypsymätön ongelmiani käsittelemään ollut, joka lopulta ajoi umpikujaan. "Vahvalle", eli tunteensa patoavalle, se on kova isku todeta, että ilman ihmeempiä syitä sitä voi ihminen luhistua ja elämässä hyväksi koetut defenssimekanismit kääntyvät itseään vastaan.



Muiden mielipiteistä olen kokenut seuraavaa: Kerroin melko avoimesti, että käyn terapiassa. Se kuului mielestäni asiaan, koska moni tiesi kuinka heikossa kunnossa fyysisesti olin ja kun olo terapian myötä parani, halusin kertoa voivani hyvin.



Olen 26-vuotias lapseton korkeakouluopiskelija. Tämän avoimuuden jälkeen mulle on tullut 7 ihmistä kertomaan mielenterveysongelmistaan, terapioistaan jne. Nämä oli niitä ihmisiä, jotka omat asiansa olivat halunneet salata ja nyt kertoivat vain minulle. Noh, kaikki taplaa tyylillään.



Tottakai itsekin harkitsen kenelle kerron, mutta kaikki lähipiirissä tietävät. Puolitutuille en tietenkään kerro.



Mulle oli tärkeää kertoa siksikin, että voisin vihdoin astua läheisteni eteen todellisena ja kokonaisena ihmisenä. Kaikki turhat salailut ja patoutumat tässä leikissä, jossa täytyi näyttää "vahvalta" piti purkaa.



AP:ta olen sen verran edellä, että mua ei oikeasti kiinnosta mitä ihmiset tästä asiasta enää ajattelee. Mulle siitä on ollut niin paljon hyötyä, etten sitä häpeä missään seurassa.



Akateemisissa piireissä lisäksi ollaan sen verran valistuneita, että harvemmat kieroon katselisivatkaan!