Kuuluuko 40 v kriisiin tyytymättömyys puolisoa kohtaan?

Periaatteessa tiedän että olet oikeassa. Mutta kun noita haluamiani ominaisuuksia ei ole koskaan miehestäni löytynyt, niin en mitenkään jaksa uskoa että niitä löytyisi sillä että ryhtyisin itse niitä viljelemään. Totta kai mies olisi tyytyväinen, mutta ei hän minua silti tekisi tyytyväiseksi. Tuntisin itseni vain näytteleväksi idiootiksi. Ja mitähän varten edes näyttelisin? En tunne mitään miestä kohtaan enkä koe halua yrittää...

Mieluummin sitten elän sitä kulissiavioliittoa. Olen muuten noin 60-vuotias kun nuorimmat lapset lähtevät kotoa. Ja varmaan valmis hautaan silloin...



t ap

Onko sellainenkin vielä odotettavissa? Vastahan tässä aletaan selvitä 30-kriisistä ja kuvittelin että vedetään näillä sinne 50-kriisiin asti.

Ei helvata..

Jos tilanne on tuo, ettei jäljellä ole mitään tunteita, niin on aika paha. Jos edes olisi vihaa, niin sekin olisi parempi. Välinpitämättömyys on paha.



Minä muuten opetan itsensä johtamista. Sanotaan, että tunteen saa muutettua muuttamalla omaa asennetta. Asenteen saa muutetta ajattelemalla toisin.

En tiedä, miten tämä toimii parisuhteessa, mutta ehkä kandeis kokeilla?



Eli ala tietoisesti ajattelemaan miehestäsi hyvää. Joka kerta, että hän tekee jotain kivasti, niin kehu häntä itsellesi. Kirjaa ylös kaikki hänen hyvät piirteensä, joka ikinen. Lue niitä päivittäin ja päätä ajatella, että hän oikeastaan ihan hyvä mies kaikkine puutteineen.



Väität tosin, että et ole koskaan löytänyt hyviä piirteitä hänestä - häh? Miksi olet hänet sitten ottanut?

Ap, millaisen muutoksen sinä haluaisit saada aikaan? Siis kuvaile se ihan konkreettisesti. Nyt sanot, että olet yksinäinen - mitä se tarkoittaa käytännössä: kuinka usein ja kuinka monta tuntia viikossa haluaisit viettää miehesi kanssa? Ja mitä silloin haluaisit tehdä?

Voisitko laatia ehdotuslistan ja ehdottaa toista toimintatapaa miehellesi? Miehet eivät osaa ottaa kantaa ruikutuksen, että "olen yksinäinen bu-hu-huu", mutta hän voi ottaa kantaa konkreettiseen ja käytännöntasoiseen ehdotukseen.

Että kyse ei ole suinkaan ajankäytöstä, vaan siitä minkälaatuista yhdessäolo on. Mieheni haluaa että olisin hänen tahdoton palvelijansa, joka hyppää hänen viittaustensa mukaan tekemään aina sitä ja juuri sillä tavalla kuin hän haluaa. Jos en tee, hän tuomitsee minut itsekkääksi. Myös kaikki omat, hänen tahdostaan poikkeavat mielipiteet hän lyttää välittömästi. Saan hänet tekemään omankin tahtoni mukaan (esim. siivoamaan tai viemään lapset harrastuksiin) saamalla aikaan kamalan kohtauksen, mutta sitten hän tekee kaiken niin kiukkuisena ja osoittaen kaikin keinoin että häntä on loukattu verisesti, että ei huvita käyttää sitä keinoa ellei ole ihan pakko. Mieluummin yritän tehdä kaiken itse. Hän sen sijaan ei voi tehdä mitään jos en minä auta, ei siis edes autonkorjausta tai kivien kantamista...

Mies on sitä mieltä että jos hän joskus tekee jotakin pientä minun pyynnöstäni, minun pitäisi palvoa maata hänen jalkojensa alla. Itse taas olen laiska paskiainen jos/kun en kokopäiväisesti palvele juuri häntä. Haluaisin että minulla olisi mies joka hyväksyisi minut omana persoonanani, arvostaisi sitä mitä teen ja haluan tehdä, osallistuisi vapaaehtoisesti ilman marttyyrinkruunua minun arkeni helpottamiseen, eikä esittäisi minulle kilometrin pituisia vaatimuslistoja ja olisi suoraan sanottuna vittumainen jos/kun en niitä jaksa tai halua täyttää.

Mutta tuota en pysty miehelleni selittämään. Hän ei vaan ymmärrä mitä muka tarkoitan. Hänhän "tekee enemmän puolestani kuin kukaan aviomies". Ei, en todellakaan jaksa yrittää muutosta. Mieluummin toivon että hän pysyy mahdollisimman paljon työpaikallaan, niin kuin onneksi pysyykin.

t. ap

kuin omasta suustani. Oma mieheni on hyvä isä, eikä meillä mitään suuria riitoja tms. ole. Jotenkin vain silloin nuorena ajauduimme yhteen ja tokihan silloin olen miehessä paljon hyvääkin nähnyt, mutta hän ei ole koko aikana juuri tunteitaan ilmaissut. Se olin aina minä, joka haki läheisyyttä, hänelle riitti ilmeisesti pelkkä seksi.



No, nyt on aikaa kulunut yli kymmenen vuotta ja olen todennut, että en pysty enää elämään tällaisessä välinpitämättömyydessä, kuten kuvittelin, tarpeet on meillä niin erilaiset. Mä olen jo lähes fyysisesti sairas, kun en saa kosketusta enkä mitään positiivista palautetta. Tosin enpä kyllä enää jaksa itsekään yrittää. Kyllä ainakin itse kaipaan huomioonottamista ja sellaista välittämisen ilmapiiriä.



Eroon on ihan valtava kynnys, koska ei nyt ole mitään varsinaista syytä kuin oma valtava onnettomuuden tunteeni. Puhuttu on asiasta kerta toisensa jälkeen, nyt en jaksa enää yrittää. Samaten painaa tuo, että "itsehän olen taakkani valinnut"...



Tilannetta ei tietysti paranna, että ihastuin täysillä keväällä toiseen mieheen ja vaikka mitään ei tapahtunutkaan, tuntuu elämä tuplasti kurjemmalta, kun tajusin että tosiaan, toisinkin voisi olla...

että meillä on myös tuo ongelma, että mies haluaa äidin, joka siivoaa hänen jälkensä ja mitään ei saa itse tehtyä vaan kaikessa tarvitaan minun apuani... Ja sitten kun ei sitä saa, niin jopa ollaan loukkaantuneita... Mistäköhän sitä löytäisi aikuisen, vastuuta ottavan MIEHEN?

Et myöskään halua ajatella miehestäsi mitään hyvää etkä halua kohdella häntä niin kuin haluaisit hänen kohtelevan itseäsi (koska tuntisit itsesi valheelliseksi). Et halua edes YRITTÄÄ mitään uutta, jossa joutuisit itse muuttumaan edes hetkeksi, vaikka palkintona olisi toimiva perhe.



Olet näköjään luonut itsellesi juuri sellaisen elämän jonka ansaitsetkin.

Et myöskään halua ajatella miehestäsi mitään hyvää etkä halua kohdella häntä niin kuin haluaisit hänen kohtelevan itseäsi (koska tuntisit itsesi valheelliseksi). Et halua edes YRITTÄÄ mitään uutta, jossa joutuisit itse muuttumaan edes hetkeksi, vaikka palkintona olisi toimiva perhe.

Olet näköjään luonut itsellesi juuri sellaisen elämän jonka ansaitsetkin.

Ja tiedän kyllä mitä siitä seuraa jos kohtaelen miestäni niin kuin haluan hänen kohtelevan minua. Voin kyllä sillä saavuttaa kiitellyn palvelijan aseman, mutta en koskaan itsenäisen, vakavasti otettavan ja arvostetun IHMISEN asemaa. Ja sitä kun minä juuri olen vailla ja kaipaisin. Totta, olen tietysti sen elämän itselleni luonut luulemalla silloin nuorena että pärjään ilman sitä asemaa. Nyt vaan tuntuu että se oli virhearvio. Mieheni hyvät puolet ovat edelleen voimassa, ne joitten vuoksi hänet valitsin. Eli paljon hyviä periaatteita, mm. raittius ja perheen arvostaminen. Mutta kun kaupan päälle tuli myös sovinismi ja täydellinen itsekkyys...

t. ap

En tiedä mitä tekemistä tällä on 40-kriisin kanssa, minulle tuollainen mies olisi punainen vaate ihan alusta loppuun. Tuollaista en katselisi, oli lapsia tai ei. Eikä tuollainen lapsillekaan mikään terveen liiton esimerkki ole.



Ja jos ap toivoo miehen kuolemaa, miten ihmeessä ero olisi jotenkin huonompi vaihtoehto? Ihan samalla tavalla joutuisit etsimään sitä alkoholia käyttämätöntä miestä. Tai tyytyä satunnaiseen seksiin ei-absolutistien kanssa.

Se järkyttää perusturvallisuuden tunnetta monilla koko loppuiäksi. Kuuden lapsen saaminen eroryhmään tai terapiaan ei ole ihan helppo juttu.

sanoisin jopa liian kunnollinen, mutta kun se rakkaus, huomaavaisuus, tunteiden näyttäminen (jos niitä siis enää 20v jälkeen on, olin 16 kun aloimme seurustella), kunnioitus, arvostus puuttuu!! Ja niinhän siinä kävi että työjutuissa rakastua retkahdin 15v vanhempaan mieheen ja nyt olen todella onneton....koen että en ole oikeutettu eroon koska mies on kunnollinen ja että lapsetkin kärsisivät...vaikka toisaalta tiedän että eism. kun mies työmatkalla niin lapset sanovat että äiti on aina paljon kiltimpi ja rennompi kun isä ei oo kotona. Eli nekin on huomanneet ettei kaikki ole ok. Mitä ihmettä tässä pitäs tehdä....elää elämänsä onnettomana vai ottaa suuri riski ja tehdä monta muutakin onnettomaksi....voi hyvänen aika!

ihan samoja mietteitä :(



Minäkin olen 55 v kun kuopus on täysikäinen, joten eipä paljon lohduta lasten kodista lähdön odottaminenkaan. Nyt olen siis tasan 40 v.



Eipä muuta sanottavaa, mutta tiedätpähän ettet ole ainoa.

Jos mies lyttää ihmisarvon ja itsetunnon alamaihin, ei hän voi millään olla hyvää seuraa. Miten sellainen asennoituminen vaimoon vaikuttaa lapsiin? Vaikka olisi kuinka hyvä mies (raitis), vaikuttaa tuollainen varmasti perheen tunneilmastoon ja lapsiin sitä kautta negatiivisesti. Ero on ikävä asia kaikille osapuolille sekin - kumpi nyt sitten on parempi ja kumpi pahempi vaihtoehto. Huonoja molemmat.

ja mäkin joskus ajattelin samoin joistain asioista. On kamalaa toivoa toisen kuolemaa, ihan välinpitämättömästi, eikä mulla edes ollut mitenkään sietämätön mies. Sellanen A-tyyppi kanssa vaan.



Mutta miehellepä se tuli se 40-kriisi ja heitti mut ja lapset pihalle.



Nyt kun mietin ennen/jälkeen eron, nyt on parempi. Tavallaan onni että mies teki sen ratkaisun, ite olin alistunut juuri tuolla mentaliteetilla että "itsepä olen taakkani valinnut".



Eli, elo on nyt ihan yhtä parisuhteetonta ja arvostuksen puutetta, mutta nyt on toivoa ja potentiaali että sellaista joskus tulevaisuudessa kehittyy. Tuossa avioliitossa oli toivo kaukana. Sitä sieti, mutta tämä tilanne on nyt parempi.

Valitsit tieten tahtoen miehen, joka ei ota sinua huomioon, ja nyt kaduttaa. Eipä tuossa tilanteessa auta kuin niellä mielipahansa ja tehdä elmästä niin mukavaa kuin noilla raja-arvoilla pystyy. Sinuna eroaisin heti, kun lapset ovat omillaan, mutta en ennen sitä. Koska olet tahallasi hankkinut noinkin monta lasta tuohon avioliittoon, olisi lapsia kohtaan väärin tehdä heistä vielä avioerolapsiakin. Tiedän kokemuksesta, miten rankka ero on lapsille ja sanoit itsekin, että et halua erota.



Erosi jälkeen tulet kyllä todennäköisesti löytämään uuden miehen.

Minulla ei ole kokemusta avioerosta, mutta olen itse 40 v, joten ehkä olen jollain tasolla kykenevä vastamaan.



Meille tämän ikäisille tulee halu muutokseen. Tiedämme, että tämä on viimeinen tilaisuus tehdä muutos: vaihtaa työpaikkaa tai miestä.



Ja tämän ikäisenä sitä alkaa miettimään itseään: mitä MINÄ haluan tehdä. Minua ainakin alkoi nyppimään tosi pahasti se, kun tajusin aina kuunnelleeni muiden mielipiteitä. Että aina minua viedään kuin pässiä narussa.



Se on sitten hankalampi juttu, miten muutat itseäsi ja omaa elämääsi - jos se toinen osapuoli ei ole halukas muuttumaan.



Ap, millaisen muutoksen sinä haluaisit saada aikaan? Siis kuvaile se ihan konkreettisesti. Nyt sanot, että olet yksinäinen - mitä se tarkoittaa käytännössä: kuinka usein ja kuinka monta tuntia viikossa haluaisit viettää miehesi kanssa? Ja mitä silloin haluaisit tehdä?



Voisitko laatia ehdotuslistan ja ehdottaa toista toimintatapaa miehellesi? Miehet eivät osaa ottaa kantaa ruikutuksen, että "olen yksinäinen bu-hu-huu", mutta hän voi ottaa kantaa konkreettiseen ja käytännöntasoiseen ehdotukseen.



ps. Sivusta seuranneena kyllä kuulen, että uuden miehen löytäminen ei ole helppoa... Hyvän miehen siis.

Nyt vasta luin viestisi nro 8.



Jos vielä haluat yrittää yhteiseloa, niin sinulla on yksi ainoa tapa lähteä liikkeelle: aloittaa antamalla miehelle arvostusta, ihailua ja kunnioitusta.

Sitten katsot, herättääkö se vastakaikua.



Negatiiviset asiat synnytävät negatiivisen noidankehän, positiiviset asiat positiivisen noidankehän. Suurin ongelma tässä on se, miten saat ensin itsesi liikkeelle - toista ihmistä et voi saada liikkeelle, vain itsesi.



Muista myös, että muutokseen menee vähintään puoli vuotta.

Mutta ohitin tuon vaiheen jossa en halunnut mitään parannusta tilanteeseen. Tilalle tuli täysi välinpitämättömyys. En tunne yhtään mitään vaikka tälläkin hetkellä ukko runkkaa webkameralle toisessa huoneessa. Ihan hullua...olen luonteeltani mustasukkainen ja omistava, joten tulkitsen asian niin että rakkauteni on loppunut.

itse myös.



En olisi halunnut eroa mutta mies haki toisen, tyyliin Sarasvuo eli yhtäkkiä asuikin toisen naisen kanssa.



Erosta on nyt 5-vuotta ja jos olisin puheväleissä miehen kanssa kiitäisin niin paljon raikkaammaksi, iloisemmaksi, itsenäisemmäksi jne elämäni on muuttunut.



Entisenä "edustusvaimona" välillä, siis todella harvoin, suren rahan vähyyttä, jota en ollut tuntenut sitten opiskeluaikojen, mutta samassa muistan mitä tunkkaista, hapantunutta, ahdistavaa, alistuvaa elämäni oli hyväpalkkaisen pisnismiehen sh-vaimona.

Tätä harrastavat sekä miehet että naiset. Kun tuntuu ikäkriisin kourissa siltä, että elämää pitäisi laittaa uusiksi, aloitetaan vaihtamalla puolisoa, kun ei tajuta, että muullakin tavalla voi elämäänsä muuttaa. Se ei ole yksi eikä kaksi ystävää kun ovat ikäkriiseissään etsineet vikaa miehestään sen sijasta että katsoisivat peiliin kuten kehitystehtävään kuuluu. Elämästään pitää tehdä onnellinen ihan itse, ei se ole miehen homma. Ja se miten tulee onnelliseksi vaihtelee kausittain. Se pitää vaan kekata, mitä oikeasti nyt tämän ikäisenä tarvitsee.