Lue keskustelun säännöt.
Miksi haaveilen että asuisimme miehen kanssa erillään mutta silti puolisoina?
05.06.2009 |
Huomaan iltaisin meneväni hymy huulilla nukkumaan kun mies on ulkomailla työmatkoilla. Kuvailisin päiviäkin oikein kivoiksi. Ikävä ei ole yhtään mutta kiva että mies on olemassa ja vielä kivempi ettei ole kotona.
Olisin tosi onnellinen jos asuisimme eri osoitteissa mutta olisimme kuitenkin naimisissa ja välimme olisi lämpimät. Kerran miehelle ehdotinkin et mitä jos hankittais miehelle oma kämppä mut se piti mun ajatusta ihan käsittämättömänä. Onhan se tietty aika hullu ajatus mutta mielestäni vain taloudellisesti. Mä oikeesti haaveilen että kyläiltäis toistemme luona, vietettäis vaikka viikonloput yhdessä mutta niin että tämä on minun koti, miehen koti on hänen ja määräämme omista kodeistamme. Pesisin kyllä hänen pyykit ja syömässäkin voisi käydä kun sovitaan. Halisimme ja suukottelisimme, viettäisimme elokuvailtoja ja kiihkeitä öitä. Mutta mä en vaan halua asua sen kanssa! Mikä mun on?
Kommentit (30)
Pelottaako että jos muutatte yhteen niin taika ja tuoreus katoaa? Kiva kuulla että tuollainen "etäsuhde" toimii vaikka kuvioissa on lapsiakin. Jos muutatte yhteen niin ulkopuoliset saattavat sanoa vihdoinkin. Mutta jos asuu yhdessä ja muuttaa erilleen niin ympäristön paineet on varmaan valtavat.
Luin muuten juuri hauskan vitsin (oisko avusta) jossa vaimo kertoi miehen olevan töissä EU:ssa ja olevan kotona Suomessa yhden kuukauden vuodessa. Kun ystävätär sitä päivitteli että kuinka sinä oikein jaksat niin vaimo sanoi että kyllä se kuukausi loppujen lopuksi nopeasti menee. :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
24 vastaa:
Suhde tuntuu toimivan tässä vaiheessa kun jälkikasvu on vielä pientä. Emme kuitenkaan välttämättä halua opettaa lapsille pidemmällä juoksulla tällaista arvomaailmaa, joten virallinen samaan osoitteeseen muuttaminen tullee tapahtumaan lähivuosina.
Meillä on monia käytännön syitä järjestelyllemme.
Suhde kieltämättä pysyy ihanan raikkaana, kun toinen ei ole näköpiirissä koko ajan. Kyllähän se pelottaa, että suhteen taika ja tuoreus katoaisi siinä vaiheessa kun pyykkikori ihan oikeasti olisi yhteinen. On sellainen tunne, että yhä vuosien jälkeen vain "seurustelisimme" ja tapaamiset tuntuvat yhä treffeiltä, jos joku ymmärtää mitä tarkoitan. "Vapaailtoina" on ihanaa puuhastella lasten ja ystävien kanssa, värjätä hiuksia, hoitaa kynsiä, siivoilla ja kaikkea sen sellaista. Sitten kun olemme yhdessä, on helppo "omistautua" toisillemme. Urheilemme yhdessä, seurustellaan lasten kanssa yhdessä jne. Pääsääntöinen hoitovastuu lapsista on mulla, mutta luulen, että tilanne olisi näin, vaikka asuisimme yhdessä.
Mistään sosiaalitukien keräämisestä ei ole siis kysymys. Itseasiassa taloudellisestihan tämä järjestely on aika rankka. Lyhennämme kumpikin asuntolainaamme ja tietysti kumpikin meistä maksaa kaikki omaan asumiseensa ja elämäänsä liittyvät kulut. Jälkikasvun kulut ja menot sitten tietty yhdessä. Meillä on kummallakin edellinen liitto takana ja lapset siitä edellisestä liitosta myös.
Viranomaisten kanssa on tullut hullunkurisia tilanteita vastaan. Esimerkiksi isyyden tunnustamisen yhteydessä aikanaan lastenvalvojaa oli hyvin vaikea saada ymmärtämään, että suhteemme on ihan aito :) Eipä silti, eipähän asia hänelle kuulukaan.
Olet aivan oikeassa vastauksessasi. Todennäköisesti jos muutamme yhteen, tulee reaktio olemaan se, etä vihdoinkin teitte sen.
En välttämättä lähde suosittelemaan tätä järjestelyä kenelläkään, mutta meillä se on toiminut. Parasta tässä on se itsenäisyys ja että oma aika on tosiaan omaa aikaa, huonointa se, että joskus tiukan paikan tullen sitä kaipaisi toista kokoajan vierelleen.
Loppujen lopuksi tämä järjestely ei taida ollakaan ihan niin tavaton. Tiedän joitakin perheitä, joissa myös eletään näin.
Pelottaako että jos muutatte yhteen niin taika ja tuoreus katoaa? Kiva kuulla että tuollainen "etäsuhde" toimii vaikka kuvioissa on lapsiakin. Jos muutatte yhteen niin ulkopuoliset saattavat sanoa vihdoinkin. Mutta jos asuu yhdessä ja muuttaa erilleen niin ympäristön paineet on varmaan valtavat. Luin muuten juuri hauskan vitsin (oisko avusta) jossa vaimo kertoi miehen olevan töissä EU:ssa ja olevan kotona Suomessa yhden kuukauden vuodessa. Kun ystävätär sitä päivitteli että kuinka sinä oikein jaksat niin vaimo sanoi että kyllä se kuukausi loppujen lopuksi nopeasti menee. :D
Olen siis se, joka kirjoitti saavansa lähes psykoottisia raivareita miehen käytöksen takia. Se että miehen pitäisi ymmärtää ja tukea, ei mene mieheni päähän sitten millään. :( Väittää toki että yrittää tukea ja siinä mielessä tukeekin että saan tehdä mitä haluan milloin vaan (olin eilen päiväreissulla eri paikkakunnalla ja lapsi miehen kanssa, noin esimerkkinä), mutta sitten sellainen toisenlainen tukeminen puuttuu kokonaan...eli ei tee mitä pyydän vaan minun pitää ensin "seota" eikä aina senkään jälkeen tapahdu mitään. Tuo tietokonepöytä oli muuten viimeksikin minun siivoama sillä miehen logiikka kulki silloinkin rataa "se on minun, ei tarvitse siivota vaikka se onkin olkkarissa kaikkien nähtävänä täynnä paskaa"...kertoo ehkä jotain?
Meillä on erilliset makuuhuoneet ja siitä huolimatta seksi toimii jotenkin. Mutta silloin kun mies on saanut seksiä ja kehtaa silti samana päivänä kiukutella esim. siivoamisesta, huomasin että oloni on kuin raiskatulla. Sanoinkin siitä miehelle, tämä totesi että sitten ei kannata varmaan harrastaa seksiä enää. Just, sillähän ne ongelmat kaikkoaa...mies ei pysty ottamaan vastaan minkäänlaista kritiikkiä itseään koskien vaan joka kerta joko rupeaa marttyyriksi 6-0 tai sitten loukkaantuu verisesti.
erilllään asumisen?
Miten lapsenne ovat sopeutuneet siihen, että toinen vanhemmista asuu muualla, kun kuitenkaan vanhemmat eivät ole eronneet.
Itsekin olen joskus haaveillut eri asunnoista, mutta lapsia säälittää, kun eivät sitten saisi sitä kunnon malliperhettä, joka asuu yhdessä ja tekee kaikkea kivaa.
Varmaan erot vähenisivät, jos kaikilla olisi varaa kahteen asuntoon.
Munkin lapset ovat huomanneet, että olen iloinen ja rento, kun mies on pois. Ja me tehdään lasten kanssa kaikkea kivaa yhdessä, ei tarvitse ottaa miehen menemisiä ja tulemisia ja tekemisiä mitenkään huomioon. Mulla on jo isot lapset, paitsi nuorin on vasta 6-vuotias, mutta ei hänkään tunnu isäänsä kaipaavan, kun tämä on matkoilla. Nyt on taas ihanaa ollut viikko ja vielä toinen edessä. - 3
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lasten tunteet ovatkin pääsyy sille miksi pohdimme yhteenmuuttamista. Rehellisesti sanoen voin todeta, että jollei meillä olisi yhteisiä lapsia, emme varmasti muuttaisi koskaan yhteen. Sen sijaan joku yhteinen projekti (kuten vaikkapa yhteinen kesämökki) varmasti tulisi kysymykseen.
On hyvä muistaa, että yhteiselle jälkikasvullemmehan tilanne on ollut kokoajan tämä, joten en usko, että sinänsä osaavat kaivata sellaista ydinperhettä. Toisaalta taas tämä on ollut täysin meidän oma valintamme, emmekä kenties kuitenkaan halua opettaa lapsille tällaista perheen mallia.
Vietämme nytkin hyvin suuren osan ajasta yhdessä ja tehdään totta kai kaikkia perhejuttuja yhdessä ja lomaillaan yhdessä tietysti.
Joskus olen itse miettinyt sitä, että todella tiukan kriisin tullen tämä erikseen asuminen saattaisi nopeuttaa eroa, kun sitä jo valmiiksi asutaan eri asunnoissakin. Toisaalta taas suhteemme aikana on tapahtunut niin rankkoja asioita, että uskon suhteemme kestävän, jos vain sitä kuuluisaa tahtoa riittää ;) Toisaalta taas "omaan pesään pakeneminen" on saattanut hillitä joidenkin konfliktien syntyä.
Meidän valintaamme varmasti vaikuttaa myös se, että olemme tottuneet olemaan itsenäisiä (itsekkäitä ;)). Olemme kumpikin eronneet jo vuosia sitten edellisistä liitoistamme ja olemme ns. aikuisiän pari.
erilllään asumisen? Miten lapsenne ovat sopeutuneet siihen, että toinen vanhemmista asuu muualla, kun kuitenkaan vanhemmat eivät ole eronneet. Itsekin olen joskus haaveillut eri asunnoista, mutta lapsia säälittää, kun eivät sitten saisi sitä kunnon malliperhettä, joka asuu yhdessä ja tekee kaikkea kivaa. Varmaan erot vähenisivät, jos kaikilla olisi varaa kahteen asuntoon.
ole lapsia, emmekä taida halutakaan niitä joten erillään asuminen ei olisi niin iso ongelma. Olemme seurustelleet nyt 1,5 vuotta, ja vietämme lähes kaikki illat sekä yöt yhdessä. Monen mielestä yhteen muuttaminen olisi varmasti järkevää tässä vaiheessa, kun toinen asunto on aina tyhjän panttina. Mutta minä tykkään siitä että minulla on omakin paikka missä viettää aikaa, missä saan sisustaa vapaasti niin kuin haluan, jättää kaikki levälleen jos haluan, harrastustarvikkeet voin jättää vaikka keskelle lattiaa jos en saa kaikkea valmiiksi kerralla.
Miehen luona taas minun ei tarvitse välittää sotkusta eikä siivoamisesta kun en "asu" siellä, vaikka melkein joka ilta siellä olenkin. Jotenkin on alkanut tuntua siltä, etten halua luopua omasta asunnosta. Voisimme miehen kanssa ehkä hankkia yhteisen isomman asunnon, ja minä pitäisi oman kämppäni "työtilana" johon voisin mennä puuhailemaan omiani tai vain rentoutumaan. Mikä pakko sitä on samassa asunnossa asua jos näinkin sujuu ihan hyvin, ainakin tällä hetkellä tämä ratkaisu sopii meille paremmin kuin mikään muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meilläkään lapset ei kysele reissuisänsä perään. He luulivat pitkään että kaikkien isät reissaa. Päiväkodissa niille selvisi ettei niin olekaan, mutta eivät silti kysele että eikö meidänkin isi voisi tulla joka päivä kotiin. Eivät meinaa tulla edes puhelimeen jos isi soittaa jos on muuta puuhaa.
Luulen että hekin ovat huomanneet että kotona on rennompi ilmapiiri kun isä ei ole kotona. Minulle itselle rento ilmapiiri olisi se jonka minä valitsisin jos toisessa vaakakupissa olisi ydinperhe saman katon alla kireine tunnelmineen (itse vietin lapsuuden ahdistaan kireässä ilmapiirissä). Osaan myös kuvitella että jos meillä olisi erilliset asunnot niin perhe toimisi paremmin ja erityisesti parisuhde saisi ihan uusia mausteita.
Olen myös pyöritellyt ajatusta talviasuttavasta vapaa-ajan asunnosta jossain suht lähellä kotia jossa voisimme asua miehen kanssa vaikka vuoroviikoin kun siltä tuntuu. Vapaa-ajan asunnossa meillä olisi omat huoneet joihin toisella ei olisi asiaa ja yhteiset tilat pitäisimme kunnossa niin että toisen tullessa oli siistiä ja mukavaa.. Tämä vaihtoehto ei olisi niin pöyristyttävä eikä ulkopuolisistakaan tuntuisi niin kummalliselta. Mutta mistä rahat siihen vapaa-ajan asuntoonkaan. Siinäkin menee heti sukset ristiin kun mies haluaisi sellaisen olevan järvenrannalla (johon ainakaan ei ole varaa) kun minulle riittäisi kunnostettava mummonmökki vaikka peltomaisemassa. Taloudellisesti lienee olisi järkevintä erota paperilla ja saada yh-avustukset tukineen niin silloin voisi elo olla mahdollista kahdessa osoitteessa. Eihän siitä paperierostakaan tarvitsisi kenellekään kertoa, kaikkihan jatkuu entisellään.
ei huvittaisi edes mennä tuonne samaan lemmenpesään nukkumaan. kummallista, että se ketä rakastaa ei voi kuitenkaan edes sietää.
itse olen suhteessa, jossa asumme mieheni kanssa erikseen, vaikka yhteistä jälkikasvuakin on.
Olemme siis liitossa ja sitoutuneita toisiimme. Käytännössä vietämme viikossa noin 4-5 päivää (tai siis paremminkin iltaa) yhdessä. Suhde toimii tässä tilanteessa hyvin näin, mutta olemme keskustelleet toki yhteen muuttamisesta.