Olen nyt käynyt puoli vuotta terapiassa eikä terapeutti ole vieläkään ehdottanut että äitini olisi narsisti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti laittoi minut kirjoittamaan kirjeen äidilleni. Siis sellaisen jota ei lähetetä vaan jonka luin terapeutille.

 

Kyllä tämä terapeutti jo ensimmäisellä tai toisella käynnillä sanoi että äitini väkivaltaisuus, tunteettomuus, ilkeys, kateus, epärehellisyys ja minun rajojani rikkova käytös EI johdu mistään sota-ajan lapsuudesta vaan että äidilläni on yksinkertaisesti persoonallisuushäiriö. Todennäköisesti jonkinlainen narsistinen persoonallisuushäiriö.

 

On kuulemma hyvin tavallista että aikuiset lapset puolustelevat vanhempiaan vaikka nämä olisivat minkälaisia paskiaisia ja selittävät itselleen loputtomasti että varmaan sillä oli se oma lapsuus ihan kauhea. 

 

Ja sitten toinen asia jonka terapeutti teki selväksi, oli että äitini persoonallisuushäiriö on varsin pysyvä. Sitä on vaikea mitenkään parantaa. 

On todennäköistä että äitini ei koskaan tule muuttumaan normaaliksi empaattiseksi rakastavaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Minun vihdoinkin lakattava odottamasta jonkinlaista anteeksipyyntöä tai sitä että hän joskus myöntäisi tehneensä jotain väärin. Millään omalla käytökselläni ja loputtomalla kiltteydelläni ei ole tähän vaikutusta. 

 

Kolmas asia jonka terapeuttini sanoi, oli että minun on vedettävä rajani suojeltava itseäni äidiltäni.

Jos kanssakäyminen äitini kanssa tuottaa minulle  lähes yksinomaan pahaa mieltä ja vaarantaa mielenterveyteni ja työkykyni, on parempi etten tapaa äitiäni lainkaan.

Aika erikoista, jos terapeutti suosittelee katkaisemaan välit omaan äitiin. Oletko varma, että ymmärsit asian ihan oikein? Luulisi, että terapeutti opettaa sinua suhtautumaan äitisi puuhasteluun niin, että osaat jättää sen omaan arvoonsa ja suojata itseäsi. Se on eri asia, kuin välien katkaiseminen. 

Äitini oli yrittänyt törkeää petosta isäni kuoleman jälkeen perinnönjaon yhteydessä. 

Ja kun asiaa tarkemmin ajattelin tajusin, että päälimmäiset muistot äidistäni lapsuudesta liittyivät lähinnä tilanteisiin josta vanhemmille annetaan nykyisin rikostuomioita. 

 

Kaikki tapaamiset äitini kanssa isän kuoleman jälkeen olivat äitini puolelta pelkkää valehtelua, ilkeilyä, syyttelyä ja omien rötösten kiistämistä vaikka päivänselvät todisteet oli viety juristeille saakka. Äitini yritti myös rikkoa avioliittoni. Äitini sai minut joka tapaamisella raivostumaan ja niin sekaisin etten pystynyt seuraavalla viikolla tekemään töitä.

 

Onko mielestäsi huono neuvo terapeutilta  välttää tällaisen äidin tapaamista ? Jos toinen tuottaa läpi elämän pettymyksiä ja huonoa oloa ja oma avioliittokin on vielä uhattuna ?

Ihmisten on yleensä todella vaikea ymmärtää että kaikki äidit eivät ole hyviä ihmisiä. 

Sukuvika olla sekaisin? Äidiltä periytyy lapsille.

Kokemusasiantuntijan puhetta.

Niin, jos äiti on sekaisin ja tytär niin sekaisin ettei pysty mihinkään ihan nykytiedon varassa kyseessä perinnöllisyys. Sitä ei terapia paranna.8

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti laittoi minut kirjoittamaan kirjeen äidilleni. Siis sellaisen jota ei lähetetä vaan jonka luin terapeutille.

 

Kyllä tämä terapeutti jo ensimmäisellä tai toisella käynnillä sanoi että äitini väkivaltaisuus, tunteettomuus, ilkeys, kateus, epärehellisyys ja minun rajojani rikkova käytös EI johdu mistään sota-ajan lapsuudesta vaan että äidilläni on yksinkertaisesti persoonallisuushäiriö. Todennäköisesti jonkinlainen narsistinen persoonallisuushäiriö.

 

On kuulemma hyvin tavallista että aikuiset lapset puolustelevat vanhempiaan vaikka nämä olisivat minkälaisia paskiaisia ja selittävät itselleen loputtomasti että varmaan sillä oli se oma lapsuus ihan kauhea. 

 

Ja sitten toinen asia jonka terapeutti teki selväksi, oli että äitini persoonallisuushäiriö on varsin pysyvä. Sitä on vaikea mitenkään parantaa. 

On todennäköistä että äitini ei koskaan tule muuttumaan normaaliksi empaattiseksi rakastavaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Minun vihdoinkin lakattava odottamasta jonkinlaista anteeksipyyntöä tai sitä että hän joskus myöntäisi tehneensä jotain väärin. Millään omalla käytökselläni ja loputtomalla kiltteydelläni ei ole tähän vaikutusta. 

 

Kolmas asia jonka terapeuttini sanoi, oli että minun on vedettävä rajani suojeltava itseäni äidiltäni.

Jos kanssakäyminen äitini kanssa tuottaa minulle  lähes yksinomaan pahaa mieltä ja vaarantaa mielenterveyteni ja työkykyni, on parempi etten tapaa äitiäni lainkaan.

Aika erikoista, jos terapeutti suosittelee katkaisemaan välit omaan äitiin. Oletko varma, että ymmärsit asian ihan oikein? Luulisi, että terapeutti opettaa sinua suhtautumaan äitisi puuhasteluun niin, että osaat jättää sen omaan arvoonsa ja suojata itseäsi. Se on eri asia, kuin välien katkaiseminen. 

Äitini oli yrittänyt törkeää petosta isäni kuoleman jälkeen perinnönjaon yhteydessä. 

Ja kun asiaa tarkemmin ajattelin tajusin, että päälimmäiset muistot äidistäni lapsuudesta liittyivät lähinnä tilanteisiin josta vanhemmille annetaan nykyisin rikostuomioita. 

 

Kaikki tapaamiset äitini kanssa isän kuoleman jälkeen olivat äitini puolelta pelkkää valehtelua, ilkeilyä, syyttelyä ja omien rötösten kiistämistä vaikka päivänselvät todisteet oli viety juristeille saakka. Äitini yritti myös rikkoa avioliittoni. Äitini sai minut joka tapaamisella raivostumaan ja niin sekaisin etten pystynyt seuraavalla viikolla tekemään töitä.

 

Onko mielestäsi huono neuvo terapeutilta  välttää tällaisen äidin tapaamista ? Jos toinen tuottaa läpi elämän pettymyksiä ja huonoa oloa ja oma avioliittokin on vielä uhattuna ?

Ihmisten on yleensä todella vaikea ymmärtää että kaikki äidit eivät ole hyviä ihmisiä. 

En nyt tätä tarinaa ihan purematta niele. Varsinkin, kun puhut pahaa vain äidistäsi, mutta et tunnista mitään vikoja itsessäsi, vaan pidät itseäsi marttyyrinä.

Ap kysyi milloin terapeutti sanoi äitiäni narsistiksi. Ja vastasin koska sattumalta asiasta ihan oikeaa kokemusta rikollisesta narsistiäidistä  oli. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti laittoi minut kirjoittamaan kirjeen äidilleni. Siis sellaisen jota ei lähetetä vaan jonka luin terapeutille.

 

Kyllä tämä terapeutti jo ensimmäisellä tai toisella käynnillä sanoi että äitini väkivaltaisuus, tunteettomuus, ilkeys, kateus, epärehellisyys ja minun rajojani rikkova käytös EI johdu mistään sota-ajan lapsuudesta vaan että äidilläni on yksinkertaisesti persoonallisuushäiriö. Todennäköisesti jonkinlainen narsistinen persoonallisuushäiriö.

 

On kuulemma hyvin tavallista että aikuiset lapset puolustelevat vanhempiaan vaikka nämä olisivat minkälaisia paskiaisia ja selittävät itselleen loputtomasti että varmaan sillä oli se oma lapsuus ihan kauhea. 

 

Ja sitten toinen asia jonka terapeutti teki selväksi, oli että äitini persoonallisuushäiriö on varsin pysyvä. Sitä on vaikea mitenkään parantaa. 

On todennäköistä että äitini ei koskaan tule muuttumaan normaaliksi empaattiseksi rakastavaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Minun vihdoinkin lakattava odottamasta jonkinlaista anteeksipyyntöä tai sitä että hän joskus myöntäisi tehneensä jotain väärin. Millään omalla käytökselläni ja loputtomalla kiltteydelläni ei ole tähän vaikutusta. 

 

Kolmas asia jonka terapeuttini sanoi, oli että minun on vedettävä rajani suojeltava itseäni äidiltäni.

Jos kanssakäyminen äitini kanssa tuottaa minulle  lähes yksinomaan pahaa mieltä ja vaarantaa mielenterveyteni ja työkykyni, on parempi etten tapaa äitiäni lainkaan.

Aika erikoista, jos terapeutti suosittelee katkaisemaan välit omaan äitiin. Oletko varma, että ymmärsit asian ihan oikein? Luulisi, että terapeutti opettaa sinua suhtautumaan äitisi puuhasteluun niin, että osaat jättää sen omaan arvoonsa ja suojata itseäsi. Se on eri asia, kuin välien katkaiseminen. 

Äitini oli yrittänyt törkeää petosta isäni kuoleman jälkeen perinnönjaon yhteydessä. 

Ja kun asiaa tarkemmin ajattelin tajusin, että päälimmäiset muistot äidistäni lapsuudesta liittyivät lähinnä tilanteisiin josta vanhemmille annetaan nykyisin rikostuomioita. 

 

Kaikki tapaamiset äitini kanssa isän kuoleman jälkeen olivat äitini puolelta pelkkää valehtelua, ilkeilyä, syyttelyä ja omien rötösten kiistämistä vaikka päivänselvät todisteet oli viety juristeille saakka. Äitini yritti myös rikkoa avioliittoni. Äitini sai minut joka tapaamisella raivostumaan ja niin sekaisin etten pystynyt seuraavalla viikolla tekemään töitä.

 

Onko mielestäsi huono neuvo terapeutilta  välttää tällaisen äidin tapaamista ? Jos toinen tuottaa läpi elämän pettymyksiä ja huonoa oloa ja oma avioliittokin on vielä uhattuna ?

Ihmisten on yleensä todella vaikea ymmärtää että kaikki äidit eivät ole hyviä ihmisiä. 

Sukuvika olla sekaisin? Äidiltä periytyy lapsille.

Kokemusasiantuntijan puhetta.

Niin, jos äiti on sekaisin ja tytär niin sekaisin ettei pysty mihinkään ihan nykytiedon varassa kyseessä perinnöllisyys. Sitä ei terapia paranna.8

G.eenit vaikuttaa temperamenttiin, elämänkokemus luonteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti laittoi minut kirjoittamaan kirjeen äidilleni. Siis sellaisen jota ei lähetetä vaan jonka luin terapeutille.

 

Kyllä tämä terapeutti jo ensimmäisellä tai toisella käynnillä sanoi että äitini väkivaltaisuus, tunteettomuus, ilkeys, kateus, epärehellisyys ja minun rajojani rikkova käytös EI johdu mistään sota-ajan lapsuudesta vaan että äidilläni on yksinkertaisesti persoonallisuushäiriö. Todennäköisesti jonkinlainen narsistinen persoonallisuushäiriö.

 

On kuulemma hyvin tavallista että aikuiset lapset puolustelevat vanhempiaan vaikka nämä olisivat minkälaisia paskiaisia ja selittävät itselleen loputtomasti että varmaan sillä oli se oma lapsuus ihan kauhea. 

 

Ja sitten toinen asia jonka terapeutti teki selväksi, oli että äitini persoonallisuushäiriö on varsin pysyvä. Sitä on vaikea mitenkään parantaa. 

On todennäköistä että äitini ei koskaan tule muuttumaan normaaliksi empaattiseksi rakastavaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Minun vihdoinkin lakattava odottamasta jonkinlaista anteeksipyyntöä tai sitä että hän joskus myöntäisi tehneensä jotain väärin. Millään omalla käytökselläni ja loputtomalla kiltteydelläni ei ole tähän vaikutusta. 

 

Kolmas asia jonka terapeuttini sanoi, oli että minun on vedettävä rajani suojeltava itseäni äidiltäni.

Jos kanssakäyminen äitini kanssa tuottaa minulle  lähes yksinomaan pahaa mieltä ja vaarantaa mielenterveyteni ja työkykyni, on parempi etten tapaa äitiäni lainkaan.

Aika erikoista, jos terapeutti suosittelee katkaisemaan välit omaan äitiin. Oletko varma, että ymmärsit asian ihan oikein? Luulisi, että terapeutti opettaa sinua suhtautumaan äitisi puuhasteluun niin, että osaat jättää sen omaan arvoonsa ja suojata itseäsi. Se on eri asia, kuin välien katkaiseminen. 

Äitini oli yrittänyt törkeää petosta isäni kuoleman jälkeen perinnönjaon yhteydessä. 

Ja kun asiaa tarkemmin ajattelin tajusin, että päälimmäiset muistot äidistäni lapsuudesta liittyivät lähinnä tilanteisiin josta vanhemmille annetaan nykyisin rikostuomioita. 

 

Kaikki tapaamiset äitini kanssa isän kuoleman jälkeen olivat äitini puolelta pelkkää valehtelua, ilkeilyä, syyttelyä ja omien rötösten kiistämistä vaikka päivänselvät todisteet oli viety juristeille saakka. Äitini yritti myös rikkoa avioliittoni. Äitini sai minut joka tapaamisella raivostumaan ja niin sekaisin etten pystynyt seuraavalla viikolla tekemään töitä.

 

Onko mielestäsi huono neuvo terapeutilta  välttää tällaisen äidin tapaamista ? Jos toinen tuottaa läpi elämän pettymyksiä ja huonoa oloa ja oma avioliittokin on vielä uhattuna ?

Ihmisten on yleensä todella vaikea ymmärtää että kaikki äidit eivät ole hyviä ihmisiä. 

Sukuvika olla sekaisin? Äidiltä periytyy lapsille.

Kokemusasiantuntijan puhetta.

Niin, jos äiti on sekaisin ja tytär niin sekaisin ettei pysty mihinkään ihan nykytiedon varassa kyseessä perinnöllisyys. Sitä ei terapia paranna.8

No hyvä. Kerro, miten sinä olet selviytynyt oman persoonallisuushäiriösi kanssa? 
 

Miten olet jaksanut kantaa sen häpeän, joka teikäläisillä on?

 Nykyään, valitettavasti, monet tuovat teidän tekonne päivänvaloon, koska nykyään tiedetään, että häpeä kuuluu aina tekijälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti laittoi minut kirjoittamaan kirjeen äidilleni. Siis sellaisen jota ei lähetetä vaan jonka luin terapeutille.

 

Kyllä tämä terapeutti jo ensimmäisellä tai toisella käynnillä sanoi että äitini väkivaltaisuus, tunteettomuus, ilkeys, kateus, epärehellisyys ja minun rajojani rikkova käytös EI johdu mistään sota-ajan lapsuudesta vaan että äidilläni on yksinkertaisesti persoonallisuushäiriö. Todennäköisesti jonkinlainen narsistinen persoonallisuushäiriö.

 

On kuulemma hyvin tavallista että aikuiset lapset puolustelevat vanhempiaan vaikka nämä olisivat minkälaisia paskiaisia ja selittävät itselleen loputtomasti että varmaan sillä oli se oma lapsuus ihan kauhea. 

 

Ja sitten toinen asia jonka terapeutti teki selväksi, oli että äitini persoonallisuushäiriö on varsin pysyvä. Sitä on vaikea mitenkään parantaa. 

On todennäköistä että äitini ei koskaan tule muuttumaan normaaliksi empaattiseksi rakastavaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Minun vihdoinkin lakattava odottamasta jonkinlaista anteeksipyyntöä tai sitä että hän joskus myöntäisi tehneensä jotain väärin. Millään omalla käytökselläni ja loputtomalla kiltteydelläni ei ole tähän vaikutusta. 

 

Kolmas asia jonka terapeuttini sanoi, oli että minun on vedettävä rajani suojeltava itseäni äidiltäni.

Jos kanssakäyminen äitini kanssa tuottaa minulle  lähes yksinomaan pahaa mieltä ja vaarantaa mielenterveyteni ja työkykyni, on parempi etten tapaa äitiäni lainkaan.

Aika erikoista, jos terapeutti suosittelee katkaisemaan välit omaan äitiin. Oletko varma, että ymmärsit asian ihan oikein? Luulisi, että terapeutti opettaa sinua suhtautumaan äitisi puuhasteluun niin, että osaat jättää sen omaan arvoonsa ja suojata itseäsi. Se on eri asia, kuin välien katkaiseminen. 

Terapeutillani oli tapana sanoa asiakkailleen, että jos jonkun ihmisen  tapaaminen tuottaa yksinomaan pahaa oloa, on parempi pitää etäisyyttä.

Ei tarvitse pitää elämässään itselleen vahingollisia ihmisiä.

On opittava vetämään rajat ja lopetettava ainainen alistuminen huonoon kohteluun.

Olen käynyt vuosia psykoterapiassa ja eri terapeuteilla. Kukaan ei ole koskaan ehdottanut että äitini tai isänikään olisi narsisti tai psykopaatti. 

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt vuosia psykoterapiassa ja eri terapeuteilla. Kukaan ei ole koskaan ehdottanut että äitini tai isänikään olisi narsisti tai psykopaatti. 

Ehkä vanhempasi eivät ole tehneet sinulle vaivasta aikuisuuteen sellaisia asioita, joita narsistit ja psykopaatit tekevät?

Vierailija kirjoitti:

Olen käynyt vuosia psykoterapiassa ja eri terapeuteilla. Kukaan ei ole koskaan ehdottanut että äitini tai isänikään olisi narsisti tai psykopaatti. 

Onhan niitä varmaan muitakin syitä.

Vierailija kirjoitti:

0/5

Keksi parempia

Tämä oli todellakin nolo 😳

0/5

Eihän psykka näkemättä voi tehdä päätöksiään.Kasvatus onko koettu jotenkin kovaksi??vanhempi on aina vanhempi.Monet lapset haluu kasvaa itse,ei niitä komennella,sanota mitään.Vanhempi on se joka sanelee kaiken kunnes oot 18v.

Minun sarjassa toinen terapeutti auttoi minut näkemään, että ei äitini ollut paha, vaan isäni musertama. Isäni oli vieraannuttaja, sairaalloisen pahantahtoinen äitiäni kohtaan. Menetin ison osan elämästäni, erityisesti suhteen äitiini, uskoessani isääni.

Maksa vielä muutama satanen lisää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti laittoi minut kirjoittamaan kirjeen äidilleni. Siis sellaisen jota ei lähetetä vaan jonka luin terapeutille.

 

Kyllä tämä terapeutti jo ensimmäisellä tai toisella käynnillä sanoi että äitini väkivaltaisuus, tunteettomuus, ilkeys, kateus, epärehellisyys ja minun rajojani rikkova käytös EI johdu mistään sota-ajan lapsuudesta vaan että äidilläni on yksinkertaisesti persoonallisuushäiriö. Todennäköisesti jonkinlainen narsistinen persoonallisuushäiriö.

 

On kuulemma hyvin tavallista että aikuiset lapset puolustelevat vanhempiaan vaikka nämä olisivat minkälaisia paskiaisia ja selittävät itselleen loputtomasti että varmaan sillä oli se oma lapsuus ihan kauhea. 

 

Ja sitten toinen asia jonka terapeutti teki selväksi, oli että äitini persoonallisuushäiriö on varsin pysyvä. Sitä on vaikea mitenkään parantaa. 

On todennäköistä että äitini ei koskaan tule muuttumaan normaaliksi empaattiseksi rakastavaksi ja lämpimäksi ihmiseksi. Minun vihdoinkin lakattava odottamasta jonkinlaista anteeksipyyntöä tai sitä että hän joskus myöntäisi tehneensä jotain väärin. Millään omalla käytökselläni ja loputtomalla kiltteydelläni ei ole tähän vaikutusta. 

 

Kolmas asia jonka terapeuttini sanoi, oli että minun on vedettävä rajani suojeltava itseäni äidiltäni.

Jos kanssakäyminen äitini kanssa tuottaa minulle  lähes yksinomaan pahaa mieltä ja vaarantaa mielenterveyteni ja työkykyni, on parempi etten tapaa äitiäni lainkaan.

Aika erikoista, jos terapeutti suosittelee katkaisemaan välit omaan äitiin. Oletko varma, että ymmärsit asian ihan oikein? Luulisi, että terapeutti opettaa sinua suhtautumaan äitisi puuhasteluun niin, että osaat jättää sen omaan arvoonsa ja suojata itseäsi. Se on eri asia, kuin välien katkaiseminen. 

Terapeutillani oli tapana sanoa asiakkailleen, että jos jonkun ihmisen  tapaaminen tuottaa yksinomaan pahaa oloa, on parempi pitää etäisyyttä.

 

Ei tarvitse pitää elämässään itselleen vahingollisia ihmisiä.

On opittava vetämään rajat ja lopetettava ainainen alistuminen huonoon kohteluun.

Tuohon terapia juuri opettaa. Että jos tulee jokin ristiriitatilanne, niin välttämiskäyttäytyminen on paras keino päästä tilanteesta. Ei kohdata asioita, ei selvitetä ristiriitoja, vaan vältellään. Ja sitten esitetään, että kaikki on hyvin.

Minun terapeutti vihjasi siihen suuntaan jo muistaakseni toisella kerralla, että äiti on narsisti. Itsehän sen olin tiennyt jo pitkään, mutta en ollut koskaan aiemmin uskaltanut puhua asiasta kenellekään ääneen. Psykiatrian lääkäri taisi sen ensimmäisenä tajuta, kun näki ihan suoraan itsekin millaisia keinoja äitini käytti kiusantekoon viranomaisten kautta. Edelleenkään en kyllä koe, että tulisin kuulluksi. Narsistin syntipukkina oleminen on helvetillinen kokemus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitää maksaa siitä, että terapeutti sanoo vanhempiesi olleen narsisteja, jos itse koet  ja tiedät, että he olivat? 

Minä olin yli 50 vuotias ennen kuin tajusin että äidilläni on pysyvä persoonallisuushäiriö, joka ei koskaan tule paranemaan. Lapsihan ei yleensä paremmasta tiedä kun on koko ikänsä hullun kanssa joutunut elämään. Ja on kuulemma hyvin tavallista että lapsi puolustaa vanhempiaan loputtomasti. Niin minäkin.

 

Ajattelin pitkään että äidillä itsellään on vaan ollut vaikea sota-ajan lapsuus ja siksi hän on epäempaattinen, ilkeä, väkivaltainen, huutaa, raivoaa, on itsekeskeinen,  on jatkuvasti hakemassa avioeroa, pettää, huijaa, sotkeutuu toisten yksityiselämään, pitää muiden rahoja ja omaisuutta ominaan,  puhuu koko ajan vain itsestään ja hakee koko ajan pakonomaisesti työelämässä tunnustusta ja hyväksyntää. 

Isälleni yritin kyllä joskus puhua. Sanoin että mielestäni äiti ei ole normaali ihminen, mutta isäni ei suostunut minulle arvostelemaan äitiäni.

Koko lähipiirini ja myös veljeni piti äitiäni hyvin vaikeana ihmisenä. Hän oli riidoissa anoppinsa kanssa ja halusi isän katkaisevan välit sukunsa kanssa. 

Itse heräsin vasta kun äitini yritti veljeni kanssa petosta isän kuoleman jälkeen perinnönjaon yhteydessä. Jouduin turvautumaan juristeihin ja koko prosessi oli niin raskas että päädyin soittamaan terapeutillekin. 

Narsismi periytyy. Taipumus periytyy ja sitä täydentää narsistiiävanhemmalta opittu käytös.

Itse olen antanut jo ajat sitten anteeksi vanhemmilleni. Se ei tarkoita, että heihin tarvitsisi pitää yhteyttä, jos he tuottavat pahaa mieltä. En odota vanhemmiltani turhaan anteeksipyyntöä, koska anteeksiantaminen vapauttaa tästä odotuksesta ja katkeruudesta. Katkeruudella vain tuhoaa itsensä.