Miltä työuupumus tuntuu?

Minulla työt eivät vain onnistuneet, vaikka urheasti kuljin työpaikalla. Työnantaja työntämässä sairauslomalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kvg.

Ihmisten kokemuksia on kivempi kuulla.

🤦🏻 Niitähän just on netti pullollaan! Tämäkin palsta, kun vaan haet ja luet!

Ei pysty töihin, koska ei enää tajua mistään mitään. Tuntuu, että on ihan "tyhjä". Ei osaa enää tehdä työhön liittyviä päätöksiä, ei muista työasioita eikä osaa eikä jaksa enää vastata mihinkään työkysymyksiin. Jos on asiakaspalvelussa, niin haluaisi vaan kävellä pois. Asiat unohtuvat eivätkä uudet asiat jää mieleen. Ärtyisyys ja pahimmillaan vihan tunne.

Vierailija kirjoitti:

Ei pysty töihin, koska ei enää tajua mistään mitään. Tuntuu, että on ihan "tyhjä". Ei osaa enää tehdä työhön liittyviä päätöksiä, ei muista työasioita eikä osaa eikä jaksa enää vastata mihinkään työkysymyksiin. Jos on asiakaspalvelussa, niin haluaisi vaan kävellä pois. Asiat unohtuvat eivätkä uudet asiat jää mieleen. Ärtyisyys ja pahimmillaan vihan tunne.

Ja tämä sellaisen henkilön kohdalla, joka on aiemmin ollut hyvä ja tunnollinen työntekijä.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa hakea apua ennen kuin pahenee. Minä päädyin lopuksi psykoosiin ja sairastuin skitsofreniaan.

Minulla oireita oli ennen skitsofreniaan sairastumista oli aivosumu, muisti ei toiminut, en pystynyt nukkumaan, itkeminen, tuntui että jaksan mitä vain, harhaluulot ja lopuksi kävin keskusteluja ihmisten kanssa ajatusten voimalla.

Univaikeudet.

Unohtelu. 

Ärtymys.

Välinpitämättömyys.

Hirveä kyynisyys työpaikkaa ja asiakkaita kohtaan. 

Epämääräinen paha olo, välillä kuolemantoiveitakin. Ei itsetuhoisuutta, mutta halua päästä vaan eroon ihan kaikesta. 

Mulla ei virallisesti diagnosoitu työuupumusta, mutta tuntui että olen ihan loppu. Iltaisin työpäivän jälkeen lähinnä tuijotin seinää. Nukkumaan en pystynyt, kun olin niin ylivirittynyt. Tein välillä 12-tuntisia työpäiviä ja laitoin kelloa aina vaan aikaisemmin soimaan, kun tiesin että en muuten ehdi tekemään töitäni. Lopulta irtisanouduin hyväpalkkaisesta tehtävästäni.

 

Nykyään tuntuu oudolta, kun ei ole jatkuvaa stressiä. Pystyn nukkumaan, eikä ole enää ajatuksia, että pitäskö ajaa päin rekkaa. En olisi sitä tehnyt, mutta en oikein tiennyt mitään ulospääsyä siitä tilanteesta. Onneksi sain toisen työpaikan. Palkka laski, mutta on sen väärti, että sain elämäniloni takaisin.

Ensioireita olivat pieni jatkuva väsymys ja aattelin et menee ohi. Sit rupesin käymään jotenki ylikierroksilla ja oli vähä jotain manian kaltasta. Sit sairastuin influenssaan ja yleensä en sairastele. Nyt muutamien kuukausien aikana ahdistus ja stressi on muuttunut jokapäiväiseksi ja en jaksa jutella ihmisille. Tekee mieli olla yksin. Ahdistun joka ikisestä pienestäkin tilanteesta jopa siitä jos joku tulee jutteleen. Saatan lamaantua. On sellainen aivosumu enkä pysty keskittymään. En jaksa enää edes liikuntaa harrastaa ja rakastin sitä ennen. Ajattelen negatiivisia asioita ja työt ei vaan kiinnosta. Olen menossa työterveyteen ja toivon saavani apua.

Siitä, että töihin lähtö ei aamulla tunnu kivalta, vaan jopa ahdistaa.

Näitä lukiessa on vähän ristiriitaiset tunnelmat. Oirehtiminen täsmää teidän muiden esimerkkeihin osittain, mutta samalla toi huijarisyndrooma kertoo minulle, että ei minulla mitään burnista ole, kuvittelen vaan, olen vaan niin tyhmä ja huono. Sitä paitsi tein just isomman puoleisen virheen töissä, joten pomo ei todellakaan tykkää, jos alan sluibailemaan työtehtävistä ja valittamaan johonkin työterveyteen.

Jossain on ollut hyvä lause että tilapäinen väsymys tai kuormittuminen menee ohi nukkumalla ja lepäämällä, tällöin varmaan oletus että uni on aidosti palauttavaa. Tähän ketjuun on tullut tosi paljon eri oireita joten on varmaan yksilöllistä miten uupumukseen reagoi. Oman kokemuksen mukaan sitä uupumusta ja pahaa oloa voi juosta karkuun melko pitkäänkin, kun ei koskaan pysähdy niin jaksaa vielä seuraavan päivän ja viikon ja kuukauden. Toisaalta jos työ on hyvin paikallaan olevaa (toimistotyö tai etätyö) niin palautumiseen tarvitaan vähän kehon aktivointia: kevyt liikunta, ulkoilu, pihatyöt, vaikka auton kanssa touhuaminen (siis ihan normaali toiminta). 

Näitä klassisia makaan sohvalla, ei jaksa mitään, negatiivinen suhtautuminen työhön ja kollegoihin -juttuja ei ollut minulla. En vain uskaltanut pysähtyä, iltaisin romahdin lähes päivittäin ja paniikki ja itkeminen menivät lähes psykoottisiksi ja sain itsetuhoisia ajatuksia. Liike ei todellakaan ollut lääke vaikka useampi lääkäri ja sukulainen tätä toisteli, urheilin itseni lähes liikuntakyvyttömäksi, 15 km päivittäiset lenkit eivät olleet poikkeuksellisia. Käskettiin vaan ottaa sauvat mukaan niin hartiat eivät kuulemma jumitu niin pahasti. Terkkuja vaan tällekin lääkärille, tänä keväänä olenkin saanut yhden palapelin teinin avustuksella kasaan vuosien tauon jälkeen :)

Vierailija kirjoitti:

Ensioireita olivat pieni jatkuva väsymys ja aattelin et menee ohi. Sit rupesin käymään jotenki ylikierroksilla ja oli vähä jotain manian kaltasta. Sit sairastuin influenssaan ja yleensä en sairastele. Nyt muutamien kuukausien aikana ahdistus ja stressi on muuttunut jokapäiväiseksi ja en jaksa jutella ihmisille. Tekee mieli olla yksin. Ahdistun joka ikisestä pienestäkin tilanteesta jopa siitä jos joku tulee jutteleen. Saatan lamaantua. On sellainen aivosumu enkä pysty keskittymään. En jaksa enää edes liikuntaa harrastaa ja rakastin sitä ennen. Ajattelen negatiivisia asioita ja työt ei vaan kiinnosta. Olen menossa työterveyteen ja toivon saavani apua.

Mulla oli ihan samankaltaisia kokemuksia aikoinaan vuosia sitten, kun olin mun exän kanssa. Tajusin lopulta, että se oli se mies joka oli ajanut mut niin ahtaalle henkisesti ja fyysisesti.

Ei miltään. Takaisin töihin siitä, että setä käärii fyffee.

Töissä kiire, kellokortti raksutti. Viikonloppuisin aloin vetämään 2x 6-päkkiä. Univelka vaan paheni. Kotihommat sain kyllä hoidettua (kämppä harvinaisen siisti, poikamiehelle).

Lopulta töissä aloin svid. työkavereille, ei kaikille vaan niille, jotka alkoi aukomaan mulle päätään: sellasista asioista, mille en vaan voinut mitään.

Onneksi sain paremman tarjouksen :) .... Kiitin ryhmäsähköpostissa kaikkia työkavereita, "sain paremman tarjouksen; tämä on nyt se, mitä haluan tehdä. Toivon kaikille onnea ja menestystä!"

....

Tuo "onnea ja menestystä" oli kyllä ääretön vttl. Meidän suvussa sitä sanontaa joskus käytetään. "karjalaan ....."

Lähimuisti menee, et edes muista normaaleja sanoja, univaikeuksia, hampaat ja hiukset jää pesemättä, töihin meno ahdistaa

Se on sitä, kun tulee vähän oksennusta suuhun kun ajattelee kun töitä.

Tämä stressi alkoi kesällä tai silloin lomien jälkeen ensimmäisen kerran huomasin etten ollut yhtään palautunut loman aikana. Syksyllä sain hoidettua stressiä liikunnalla kunnes sain rasitusvamman liian kovasta harjoittelusta.

Heräilen öisin, aina neljän aikaan. Saan torpattua valvomisen kun kuuntelen jotain rauhoittavaa kuulokkeista. 

Teen ajatustyötä ja tuntuu että aivoni ovat vain jotenkin menneet rikki. En vain käsitä välillä edes lukemaani. Aloitan lauseen ja unohdan mitä olin sanomassa. Puen takin päälleni mutten enää muista mitä varten olin menossa. Otan kynän käteen mutta unohdan saman tien mitä olin kirjoittamassa. Vähän aikaa sitten stressaavaan työtapaamiseen mennessä ajoin melkein ihmisen päälle suojatiellä, en jotenkin nähnyt enkä kuullut mitään. 
 

Työpaikan vessassa oli ponnekaasupullo ja siinä tekstissä varoitettiin hengenvaarasta - se kuulosti pikemminkin vapautukselta.

Näen välillä inhottavasti virnistäviä pelottavia naamoja, sellaisia pirun- tai paholaisen naamoja, välillä puissa ja työpaikkani ikkunasta tai kun suljen silmäni, sellaisina välähdyksenomaisina. Kerran näin punatakkisen naisen kadulla ja hän vain katosi kesken kaiken.

Pari työkaveria kyselee usein mielipiteitäni jonkin suhteen, ja ensisijaisesti kuvittelen että heidät on määrätty pitämään minua ja mielipiteitäni jotenkin silmällä. Tämä tuli kun esimies kertoi keskustelleensa erään toisen kanssa ja oli huolestunut jaksamisestani, mutta olen vain närkästynyt että minusta on puhuttu selkäni takana eikä suoraan minulle.

Tuntematon mies tuli iskemään minua keskellä päivää ja hänen tilanteensa liippasi läheltä työtehtäviäni - ajattelin jotenkin heti että minua vakoillaan. 

Käsitän kyllä jotenkin että alan kokemaan ehkä harhoja mutta ehkä vain draamailen ja haen huomiota ja suurentelen asioita.

Työterveyteen en ole menossa, muutama vuosi aiemmin koetin hakea apua niin kysyttiin vain vttuilevalla/väsyneellä äänellä että haluutko saikkua. Se keskustelu loppui siihen.  Minä en siis ansaitse sairaslomaa. Mitäpä se muuttaisikaan.