En ole koskaan jaksanut elää. Pienestä lähtien olen ihmetellyt elämää.

Pitää löytää omat arvot, silloin tekemisellä on aina merkitys. Ensin pitää tutustua itseensä ja pohtia kuka on.

Ja esim. hyvästä elokuvasta voi saada jonkin uuden oivalluksen tai näkökannan, jos sellaisten löytäminen on juuri sulle tärkeää.

Vierailija kirjoitti:

Suosittelen hankkimaan jonkun harrastuksen johon voi syventyä. On vaikka kuinka paljon asioita joita voi tehdä rahattakin. Internet on ehtymätön tiedonlähde. Voi kirjoittaa kirjan, rakentaa romuista käyttö ja taide-esineitä, puhelimissa on nykyään niin hyviä kameroita että niillä voi aivan hyvin aloittaa valokuvaamisen. Jos ei itse halua olla tuottavassa osassa niin harrastuksena voi toimia myös aiheista lukeminen, astronomia, fysiikka, historia, kaunokirjallisuus. Youtubesta voi oppia vaikka mitä. MIT:n luentojakin löytyy ihan ilmaiseksi.

Eräänä päivänä olin suurehkossa sairaalassa ja kyllä näin paljon surullisen ja taloudellusesti huonossa jamassa oloisia ihmisiä. Paljon nuoria ja nuoria aikuisia & vähän iäkkäämpiä ihmisiä. 

Ei työtä, ei rahaa. Tuet sekä suojaosuus poistettu, ja sadoista hakemuksista huolimatta töitä ei saa, ei edes haastatteluun tule kutsua.

Ihan muutamassa vuodessa on sellkeästi Suomi kurjistunut. Syitä on monia. Ja näyttää siltä, ettei parempaa ole tiedossa kun seuraa Suomen ja koko maailman tilannetta.

Minullakin on kaveri, joka on saanut vain osa- aika työtä, sillä palkalla ei juuri hurrata, kun suojaosuus poistettiin. Palkka menee suurimmaksi osaksi vuokraan ja pakollisiin laskuihin, ruokaan ei juuri jää rahaa. 

Opiskelijat ovat ehkä vielä huonommassa asemassa.

Hyvivointi Suomesta ei ole enää tietoakaan.

Minä en koe itseäni enää lainkaan ihmiseksi. Olen vain jokin, joka asustaa ihmisen kehossa. En ymmärrä muita ihmisiä, olen liian herkkä kaikkeen ja kaikelle jne. Jouduin lähes kaikkialla kiusatuksi tai saan huonoa kohtelua, vaikka olen itse asiallinen. Viimeksi eilen päivystyksessä lääkäri melkein huusi minulle, että kokemani fyysiset vaivat (lääkehaitasta adrenaliinipiikki, vapina, jalkojen heikotus, verenpaine melkein 200 useammalla mittauksella, kutina jne.) eivät ole syy hakeutua päivystykseen jossei ole vakavia oireita. Mitä nuo sitten olivat..? 

En vaan osaa tätä elämistä. Kehoni ja mieleni ovat liian herkkiä ja reaktiivisia; kerran sain kokea ns. kahvikuppineuroosin ja luulin kuolevani...

Minulla taas on niin, etten ymmärrä aikaa. Se on askarruttanut minua lapsesta asti: miten voi olla mahdollista, ettei eiliseen voi palata, vaikka muistan sen niin hyvin? En ole mikään fyysikko kuitenkaan, älyni ei riitä siihen, joten en voi tutkia asiaa. En vaan ymmärrä, miten aika, joka meillä kerran oli, on lopullisesti ohi. Vai onko?

Vierailija kirjoitti:

Minä en koe itseäni enää lainkaan ihmiseksi. Olen vain jokin, joka asustaa ihmisen kehossa. En ymmärrä muita ihmisiä, olen liian herkkä kaikkeen ja kaikelle jne. Jouduin lähes kaikkialla kiusatuksi tai saan huonoa kohtelua, vaikka olen itse asiallinen. Viimeksi eilen päivystyksessä lääkäri melkein huusi minulle, että kokemani fyysiset vaivat (lääkehaitasta adrenaliinipiikki, vapina, jalkojen heikotus, verenpaine melkein 200 useammalla mittauksella, kutina jne.) eivät ole syy hakeutua päivystykseen jossei ole vakavia oireita. Mitä nuo sitten olivat..? 

En vaan osaa tätä elämistä. Kehoni ja mieleni ovat liian herkkiä ja reaktiivisia; kerran sain kokea ns. kahvikuppineuroosin ja luulin kuolevani...

Niin ja koska joku sitä kuitenkin ehdottaa: ei, en ole autisti. Minua on testattu isolla rahalla nuorempana (vanhempani eivät ymmärtäneet minua myöskään), minussa ei ole mitään sellaista vikaa, jonka voisi kirjata koneelle. Olen keskivertoa vähän älykkäämpi, ajattelutapana on kuulemma "outo ja ristiriitainen", ylianalysoin ja olen jatkuvasti huolissani kaikesta. Lääkkeet eivät auta, kehoni ei siedä niitä (nykyään jopa särkylääkkeestä tulee reaktio). Olen vaan...vääränlainen tähän kaikkeen. 

Joskus mietin että synnyin ehkä väärään maahan. Ehkä jossain muussa maassa tämäntason herkkyys olisikin lahja ja voimavara? Suomessa siitä ei ole kuin haittaa. Olen pettymys perheelleni ja yhteiskunnallekin. Mielestäni osaan keskustella normaalisti, eikä siinä ole vaikeuksia tietyissä tilanteissa lainkaan, mutta 90% arkipäivän sosialisoinnista silti menee jotenkin mönkään. En myöskään ns. tunnusta väriä, eli en allekirjoita oikein mitään politiikkaa tms., koska näen kaikessa loputtomasti harmaan sävyjä. Haluaisin vaan asua jossain maaseudulla omassa pienessä tönössäni ja olla rauhassa...

Nuoruuden vietin aika kiinnostuneissa merkeissä videopelien maailmassa, mutta sitten aikuistuttua kun on enemmän pitänyt yrittää sopeutua tähän oikeaan maailmaan niin vaikeaahan se on tehnyt. Eikä samaan malliin enää ne videopelitkään tuota iloa kuin nuorena.

Minulta puuttuu usein jonkinlainen yhteys ihmisiin ja maailmaan. Kaikki tuntuu merkityksettömältä ilman sitä. 
elän jossain omassa todellisuudessani ja kun juttelen ihmisten kanssa, niin jossain vaiheessa tajuan ettei yhteyttä ole. Tuntuu että ihmiset ovat niin ohjelmoituja tiettyyn suuntaan ja itseltä puuttuu se. En osaa olla ihmisten kanssa mutta yksinkin on vaikeaa. 
Eläimet ovat aina olleet minulle tärkeitä. 
Olisi vaan ihanaa joskus löytää toinen erakko jonka kanssa vaihtaa ajatuksiaan. Sellaisia ihmisiä joille luonto, autenttisuus ja rakkaus on tärkeämpää kuin raha, seksi, päihteet, materia, sosiaalinen asema jne. 
En tiedä… en vaan sovi yhteiskuntaan mutta en pääse poiskaan. 

Elämänmakuinen ketju. 

Kiitos. E

Vain #28.