Miten hyvinvointiyhteiskunta voi hylätä palveluksessa vammautuneet nuorensa?

Olemme ylpeitä pohjoismaisesta hyvinvointivaltiostamme ja maanpuolustustahdostamme. Valtio velvoittaa nuoret miehet rangaistuksen uhalla suorittamaan varusmiespalveluksen, ja suurin osa tekee sen mukisematta.

Mutta viime aikoina olen joutunut lukemaan lisääntyvissä määrin tapahtuvista tapaturmista ja onnettomuuksista, joissa joku jopa saattaa menettää henkensä. Mitä hyvinvointiyhteiskunnassa tapahtuu niille, joiden terveys murtuu valtion pakkopalveluksessa?

Vastaus on aina yhtä järkyttävä. Kun nuoren keho jätetään tutkimatta tapaturman jälkeen ja se hajoaa fyysisen pakkorasituksen alla, valtio ei suinkaan riennä apuun. Sen sijaan käynnistyy Valtiokonttorin ja vakuutusbyrokratian armoton väsytystaistelu.

Kuolleen varusmiehen vanhemmat tai pysyvästi vammautunut, kipujen kanssa kamppaileva parikymppinen jätetään täysin yksin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan tilanteessa, jossa voimavaroja ei ole edes normaaliin arkeen.

Tehdään yksi asia selväksi: eihän mikään rahasumma maailmassa tuo takaisin menetettyä elämää. Ei se korjaa hajonnutta perhettä tai poista jatkuvaa kipua, eikä palauta niitä menetettyjä urahaaveita ja ihmissuhteita, jotka sulivat jaksamisen alle. Elämää ei voi ostaa takaisin. Se, että valtio pesee kätensä ja kieltäytyy maksamasta edes niitä lain vaatimia taloudellisia korvauksia, on yksinkertaisesti julmaa.

Jos valtio pakottaa kansalaisensa palvelukseen ja ottaa näiden terveyden pantiksi, valtion on myös kannettava siitä sataprosenttinen vastuu, jos jotain menee pieleen. Miten ihmeessä me yhteiskuntana olemme sulkeneet silmämme tältä?

Helsingin Sanomat on taas uutisoinut yhdestä menetetystä nuoruudesta.

Armeija | Elias loukkaantui armeijassa viisi vuotta sitten, ja sen jälkeen hänen elämänsä on ollut kipuhelvettiä

https://www.hs.fi/suomi/art-2000011663492.html