Ajatukset ja tunnekokemukset depressiossa

Mulla masis persreiässä 🐖

Vierailija kirjoitti:

Mulla masis persreiässä 🐖

Sepäs ikävää, sillä lamaantunut ja pyyhkeen kehään heittänyt persreikä se vasta melkonen asshole osaa ollakin. 

Minä luulin myös vuosien aikana kokeneeni kaikki tunnetilat ja tunteettomuuden. Nyt ihan kohta nelikymppisenä yllättää että olen alkanut henkisesti valmistautua kuolemaan. Elämä tuntuu olevan taputeltu ja ohjautunut syviin uomiinsa eikä mitään enää tapahdu. Monille alkaa tulla kroonisia ja vakaviakin sairauksia ja sitä pelkään. Ei ole mitään odotettavaa. Mikään ympärillä ei enää kiinnosta. Katson tavaroitani ja mietin mitä niille teen. Mietin olisiko jotain missä minusta voisi vielä olla hyöytyä, nyt kun kuolema ei enää pelota vaan tuntuu tervetulleelta. Voiko 40v armeijaa käymätön nainen vaikka lähteä sotimaan jonnekin? 

Sen että vaikka en itse ole olosuhteitani valinnut, on niitä kuitenkin helppo käyttää verukkeena pysyäkseen paikallaan. Kun aloin ymmärtää mitä oikeastaan välttelen, aloin löytää ratkaisuja sänkyyn jäämisen sijaan.

Kohtalotoveri! Itse olen ehtinyt myös ajatella yhtä ja toista, kuten että voisin lähteä raivaamaan miinakenttää, jos sillä saataisiin pelastettua ihmishenkiä. Kun joku läheinen tai tuttu kuolee, mua suututtaa hlvtisti, kun tiedän miten toinen olisi halunnut jatkaa elämistä, ja miten minä stanan torakka täällä vaan jatkan surkeaa olemassaoloani vuosikymmenestä toiseen. Ja masennus on aiheuttanut minulle mm. Takotsubo-sydänkohtauksen kaksi kertaa. Ja saiko  silloinkaan masennukseen? Sallikaa mun nauraa.

Vierailija kirjoitti:

Minä luulin myös vuosien aikana kokeneeni kaikki tunnetilat ja tunteettomuuden. Nyt ihan kohta nelikymppisenä yllättää että olen alkanut henkisesti valmistautua kuolemaan. Elämä tuntuu olevan taputeltu ja ohjautunut syviin uomiinsa eikä mitään enää tapahdu. Monille alkaa tulla kroonisia ja vakaviakin sairauksia ja sitä pelkään. Ei ole mitään odotettavaa. Mikään ympärillä ei enää kiinnosta. Katson tavaroitani ja mietin mitä niille teen. Mietin olisiko jotain missä minusta voisi vielä olla hyöytyä, nyt kun kuolema ei enää pelota vaan tuntuu tervetulleelta. Voiko 40v armeijaa käymätön nainen vaikka lähteä sotimaan jonnekin? 

Kuvailit aika hyvin omankin tilanteeni. Tässä sitä nyt vaan seurataan kun omat vanhemmatkin kuihtuu pikavauhtia 60v täytettyään pois ja varmaan hautajaisia vietetään seuraavan 10v sisällä. Aika menee nopeaan, tuntuu ettei tässä kannata mitään edes yrittääkään enää ja sama kun odottelee itsekin sitä loppua vaan. Ymmärrän nyt sen vanhempienikin huokailun, varmaan samat olot heilläkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä luulin myös vuosien aikana kokeneeni kaikki tunnetilat ja tunteettomuuden. Nyt ihan kohta nelikymppisenä yllättää että olen alkanut henkisesti valmistautua kuolemaan. Elämä tuntuu olevan taputeltu ja ohjautunut syviin uomiinsa eikä mitään enää tapahdu. Monille alkaa tulla kroonisia ja vakaviakin sairauksia ja sitä pelkään. Ei ole mitään odotettavaa. Mikään ympärillä ei enää kiinnosta. Katson tavaroitani ja mietin mitä niille teen. Mietin olisiko jotain missä minusta voisi vielä olla hyöytyä, nyt kun kuolema ei enää pelota vaan tuntuu tervetulleelta. Voiko 40v armeijaa käymätön nainen vaikka lähteä sotimaan jonnekin? 

Kuvailit aika hyvin omankin tilanteeni. Tässä sitä nyt vaan seurataan kun omat vanhemmatkin kuihtuu pikavauhtia 60v täytettyään pois ja varmaan hautajaisia vietetään seuraavan 10v sisällä. Aika menee nopeaan, tuntuu ettei tässä kannata mitään edes yrittääkään enää ja sama kun odottelee itsekin sitä loppua vaan. Ymmärrän nyt sen vanhempienikin huokailun, varmaan samat olot heilläkin.

En tahtoisi maalailla piruja seinille, mutta Vanhemmat eivät välttämättä vain kuole Saattavat ensin käydä kauhean syöpäkärsimyksen läpi. Ja/tai muuttua täysin toiseksi ihmiseksi raadollisen muistisairauden myötä. Kun vanhempasi on jossain hoitopaikassa, mietit, miten hän siellä pärjää. Luet hoivapaikkojen huonosta tilanteesta, kuolintapauksista.

Mutta siinäkin olet onnekas, jos ylipäänsä saat vanhempasi jonnekin hoivapaikkaan. Todennäköisempää on, että vanhempasi elää kotonaan kituen epäinhimillistä elämää hengenvaarassa. Liassa ja kaaoksessa. Koet syyllisyyttä siitä kun et voi tehdä tarpeeksi. Jos annat kaikkesi, todennäköisesti läkähdyt taakkasi alle, koska sinulle kuormataan vain lisää huolehdittavia asioita ja velvotteita. Mikään ei ikinä riitä mihinkään.

Lapsuudenkotisi ehkä jää maatumaan jonnekin metsittyvälle tontille. Kukaan ei osta edes sitä tonttia. Siellä ränsistyvät kaikki lapsuudenmuistosi. Saat voimattomana seurata sivusta kaiken lahoamista, hajoamista, vandaalien tekemää hävitystä. Juuri siihen takennukseen ja pihaan jonka haluaisit muistoissasi säilyttää ihan tietynlaisena. 

Entäs sitten kun ikätovereitasi alkaa kuolla. Sitten vasta tunnetkin itsesi yksinäiseksi ja haavoittuvaksi. Maailma muuttuu koko aika, ja kohta olet ihan yksin ihan vieraiden ihmisten keskellä maailmassa, joka ei tunnu enää tutulta.

Kyllä elämä on ihanaa.