Suostuin 11v poikani kiireelliseen sijoituksee kun en enää pärjännyt tämän kanssa kotona. Kävi ilmi ettei sijoituspaikassakaan ole työkaluja

Vierailija kirjoitti:

"Saamistani alapeukuista huolimatta olen sitä mieltä, että Ap:n tapauksessa yhteys lapseen on katkennut jo vuosia sitten. Todennäköisesti poika on painellut koulupäivänsä jälkeen omaan huoneeseensa, ja ainoa hetki, jolloin hän on ollut läsnä, on ollut yhteisen ruokailun aikana. Jos siis sellaista on ollut. Puhelin on saattanut olla lapsen ainoa ystävä ja väkivaltaiset kiukun purkaukset tarve saada vanhemmalta edes jotain huomiota. Kun lapsen on hankkinut, häntä ei saa sysätä emotionaalisesti omilleen. Vanhemman on oltava lapsen kanssa tiimi, joka puhaltaa yhteen hiileen. Näin olen toiminut oman kymmenvuotiaan poikani kanssa. Toki hänellä on myös oma tahto ja sen ansiosta hän sai taannoin myös hymypatsaan. Koska osaa sosiaalisena ihmisenä ottaa läheisensä niin hienosti huomioon:)

 

N29"

 

Ite en ainakaan jaksa raskaan työpäivän jälkeen mitään lasten loruja. Omaa aikaa sen jälkeen kun ruoka on pöydässä. 

 

No onko se sitten mikään ihme, että lapsista kasvaa vaikka kuinka hankalia, kun niiden kanssa ei olla lainkaan. Aamulla kouluun tai tarhaan ja ilta on äipän omaa aikaa... 

Vierailija kirjoitti:

Selvennän että ennen tätä päätöstä koettiin muutakin mm. perhetyö kävi. Nuorempi lapsi ja lemmikit kokivat kuitenkin suoranaista väkivaltaa,ei mitään että kiskaisee kissaa hännästä ja heittää siskoa sohvatyynyllä vaan on tullut ihan lääkärireissujakin ja oli selvää,ettei mikään kerran viikossa sohvalla istuva perhetyöntekijä turvatonta tilannetta korjaa. Minullakin ollut silmäkulma mustana ja mustelmia. Samoin koulusta tullut paljon negatiivista palautetta ja viime syksystä asti käynyt sairaalakoulua. mikä sen verran helpottanut ettei  Wilma huuda enää koko  ajan,mutta positiivista edistystä ollut silti tuskin lainkaan.

Lasten isä.. erosimme 2 vuotta sitten ja muutti toiselle puolelle suomea, koettaa olla hyvä isä etänä ja osallistua minkä pystyy.

Ap

Jos lapsella on psykopatia, niin se on periytyvää. Joskus toki uusi. 

Onko teillä vanhemmilla kummallakaan? Ja mikä teillä on toiminut. 

Teidän ero kuormitti lasta ja nyt hän vihaa kaikkea ja kaikkia. 

Vierailija kirjoitti: Muutos tapahtuu hitaasti, et voi odottaa että poika heti uuteen kotiin päästyään muuttuisi kertaheitolla. Aivan varmasti aluksi on kipuilua ja oireilua. Ajan kanssa tilanne parantunee.

 

Sijaishuolto/perhekoti/lastenkoti ei ole nimestään huolimatta kenenkään koti.

Vierailija kirjoitti:

Annoit poikasi lapsikauppiaille ja nyt veronmaksajat joutuvat maksamaan niille :(

Lapsikauppiaille? Kuka tuolla tavalla käyttäytyvän lapsen haluausi? Saati maksaisi hänestä?

Olen järkyttyneenä lukenut miten nykyään sijoituksessa olevilta nuorilta EI SAA ottaa puhelinta pois, EI SAA pakottaa yhteiseen ruokapöytään, EI SAA  pakottaa siivomaan huonettaan.. Kun itse olin koulukodissa 1996-1998 niin laukut  ja huoneet ratsattiin, oma huone piti siivota,vieraita ei sallittu jne,

MITEN nuorta auttaa jos perhekodin tms työntekijöillä ei ole sen enempää oikeuksia kuin vanhemmillakaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti osassa sijoituspaikoista vallitsee vissiin se ajatus, että lapsi on käyttäytynyt huonosti, koska "vanhemmat ovat sallineet sen". Eli kotona ei ole kertaakaan edes yritetty kieltää, vaan vain annettu tilanteen eskaloitua sijoitukseen päätymiseen asti. Sitten kun siellä sijoituskohteessakaan ei kielto tehoa, ovat ihan hoomoilasena kun lapsen käytös onkin ihan oikea ongelma :O. Ei tietenkään kaikkialla näin, mutta varsinkin kaikista leipääntyneimmät "ammattilaiset" saattavat kokea, että lapsen huono käytös on ollut vain vanhemman laiskuutta.

Ihmisen ydin syntyy siellä lapsuudessa. Käyttäytymisestä perimä selittää noin puolet ja toisen puolen selittä se millaisissa olosuhteissa kolme ekaa vuottansa viettään. (ne joiden aikan aivojen kehitys on huimaa) Persoonallisuushäiriöt ovat kroonisia eikä niitä parenneta. 

Vanhentunutta tietoa. Persoonaölisuushäiriöstä voi parantua, ja lapsuus ei välttämättä ole keskeinen syy. 

Vierailija kirjoitti:

Järkyttää näiden vastausten syyllistävyys ja tunnekylmyys. Kyseessä on 11-v lapsi ja varmasti helvetin uupunut äiti.

 

Toki ymmärrän, että elämänkoululaiset siellä vaan helpottavat omaa oloaan syyllistämällä internetissä, mutta kuitenkin.

Mä väittäisin, että elämämkoululaisia ovat nimenomaan nämä, jotka kirkkain silmin väittävät, että osa lapsista syntyy pahoina, koska telkkarin roskaohjelmassa niin sanottiin. Sehän se vasta tunnekylmää ajattelua onkin.

Vierailija kirjoitti:

Useimmiten kasvatus on epäonnistunut, mutta nyt en syytä äitiä. Ei sitä ikinä tiedä minkälaisen paskapää kyrvänsyylän synnyttää. 

Kyllä sitä vähän voi päätellä geeneistä ja kasvatustaidoista, jos katsoo vaikka aikuisen ihmisen kielenkäyttöä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistä psyko/sosiopaateista on paljon dokkareita ja tyyliin murhaaja kotonani rikostarinoita HBO.lla.

Monasti selvitetty lapsuutta ja kerrottu että katseessa ja silmissä oli pelkkää pahuutta.

Ja selväksi tuli että kotioloissa ja vanhemmissa ei ollut syytä.

Jotkut vaan syntyy pahana. 

😢

 

Paljon lapsia jotka rakastavat kiduttaa mm lokinpoikasia, kiusata rankasti yms, silmissä loistaa pahantahtoisuus, näitä ei saa kuriin ek vanhemmat, ei toiset ihmiset ei edes viranomaiset sitten näiden annetaan mellastaa ja aiheuttaa vahinkoja jotka sitten veronmaksajat joutuu maksamaan. 

Enpä tiedä onko nykyään paljon lapsia, jotka rakastavat lokinpoikasten kiduttamista. Mutta huomautan vain, että suurten ikäluokkien lapsuudessa eläinten kiduttaminen oli poikien normaalia toimintaa ja varmasti osittain ylisukupolvisen sotatrauman käsittelyä, joten oudolta tuntuu, että se nykyäänkään merkitsisi absoluuttista pahuutta.

Vierailija kirjoitti:

"Saamistani alapeukuista huolimatta olen sitä mieltä, että Ap:n tapauksessa yhteys lapseen on katkennut jo vuosia sitten. Todennäköisesti poika on painellut koulupäivänsä jälkeen omaan huoneeseensa, ja ainoa hetki, jolloin hän on ollut läsnä, on ollut yhteisen ruokailun aikana. Jos siis sellaista on ollut. Puhelin on saattanut olla lapsen ainoa ystävä ja väkivaltaiset kiukun purkaukset tarve saada vanhemmalta edes jotain huomiota. Kun lapsen on hankkinut, häntä ei saa sysätä emotionaalisesti omilleen. Vanhemman on oltava lapsen kanssa tiimi, joka puhaltaa yhteen hiileen. Näin olen toiminut oman kymmenvuotiaan poikani kanssa. Toki hänellä on myös oma tahto ja sen ansiosta hän sai taannoin myös hymypatsaan. Koska osaa sosiaalisena ihmisenä ottaa läheisensä niin hienosti huomioon:)

 

N29"

 

Ite en ainakaan jaksa raskaan työpäivän jälkeen mitään lasten loruja. Omaa aikaa sen jälkeen kun ruoka on pöydässä. 

Tässähän se monen perheen ongelma on. Työlle annetaan kaikki energia, joten iltaisin ei jakseta enää mitään ja lapsi ei saa koskaan sitä tarvitsemaansa huomiota. Ap:n tapauksessa lemmikitkin menevät lapsen edelle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näistä psyko/sosiopaateista on paljon dokkareita ja tyyliin murhaaja kotonani rikostarinoita HBO.lla.

Monasti selvitetty lapsuutta ja kerrottu että katseessa ja silmissä oli pelkkää pahuutta.

Ja selväksi tuli että kotioloissa ja vanhemmissa ei ollut syytä.

Jotkut vaan syntyy pahana. 

😢

 

Paljon lapsia jotka rakastavat kiduttaa mm lokinpoikasia, kiusata rankasti yms, silmissä loistaa pahantahtoisuus, näitä ei saa kuriin ek vanhemmat, ei toiset ihmiset ei edes viranomaiset sitten näiden annetaan mellastaa ja aiheuttaa vahinkoja jotka sitten veronmaksajat joutuu maksamaan. 

Enpä tiedä onko nykyään paljon lapsia, jotka rakastavat lokinpoikasten kiduttamista. Mutta huomautan vain, että suurten ikäluokkien lapsuudessa eläinten kiduttaminen oli poikien normaalia toimint

Olematon empatiakyky, ei tunne myötätuntoa, ei pysty asettumaan toisen asemaan. Pieni poikanen herättää yleensä lähinnä halun suojella.

Se mikä toimii normaalin lapsen kanssa ei toimi ns. epänormaalin kanssa. Olkaa tyytyväisiä, jos teillä on normaali lapsi, mutta älkää syyllistäkö sellaisia, jotka eivät ole yhtä onnellisessa asemassa. Turha kehua omia kasvatustaitojaan, jos omat lapset ovat normaaleja, eikä itsellä ole mitään kokemusta ei-normaaleista lapsista.

Empatiakyky kehittyy varsinaisesti vasta murrosiässä. Sitä ennen hoivakäyttäytymisessä on kysymys enemmänkin jäljittelystä. Se, että pieni lapsi hoivaa tai ei hoivaa linnunpoikasta, kertoo enemmän kulttuurista, johon hän on kasvanut.

Sata vuotta sitten lapsi, joka toi eniten rotanhäntiä viranomaisille, sai Yhdysvalloissa isot kehut ja palkinnon. Nykyään rotat ovat lemmikeitä. Eli ei lapsi luonnostaan eläimiä suojele, vaan toimii täysin yhteisönsä normien mukaisesti tai ap:n lapsen tapauksessa oireilee rikkomalla noita normeja. 

Vierailija kirjoitti:

Olen järkyttyneenä lukenut miten nykyään sijoituksessa olevilta nuorilta EI SAA ottaa puhelinta pois, EI SAA pakottaa yhteiseen ruokapöytään, EI SAA  pakottaa siivomaan huonettaan.. Kun itse olin koulukodissa 1996-1998 niin laukut  ja huoneet ratsattiin, oma huone piti siivota,vieraita ei sallittu jne,

MITEN nuorta auttaa jos perhekodin tms työntekijöillä ei ole sen enempää oikeuksia kuin vanhemmillakaan?

No niinpä. Ne käyttäytymisen rajat syntyvät siitä, että toiminnalla on seurauksia. Ja rajoista pidetään kiinni. 

Esim. jos pitää saada se puhelin pois, kerrotaan, mitä seuraa, jos puhelinta ei anneta heti. Ja jos ei anneta, siitä seurauksesta pidetään kiinni. (Ei mitään (oikeaa*) väkivaltaa tietenkään, mutta jokin muu seuraus.) Muuten lapsi oppii, että ei sillä ole oikeasti mitään väliä, vaikka (vanhempien) määräyksiä ei noudatakaan. Että aina siitä seurauksesta jotenkin pystyy venkoilemaan itsensä ulos.

Tämä soveltuu myös aikuisten kasvattamiseen.

*Lapsi (ja joskus aikuinenkin) tietysti voi pitää väkivaltana, jos ei saa jotakin, mitä haluaa, esim. rahaa, ɐɐddɯᴉd, uutta iPhonea, tai jos täytyy mennä kouluun tai töihin, mutta se on eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyl mä sanon että vanha kunnon selkäsauna, aresti ja pelilaitteet pois auttaisi. Jos lyö niin kädet ilmastointi teipillä yhteen kunnes lakkaa lyömästä. Jos lyö sisarusta, niin kakara kiinni ja sisarus mäiskii. "Uhmakkuushäiriö"...siis mitä hemmettiä? Meillä yritti yksi lapsista töniä ja läpsiä 10v iässä. Pistin heti homman poikki, rajasin tiukasti ja tein selväksi että tässä talossa ei ketään kohtaan käytetä väkivaltaa. Pidin myös kerran väkisin kiinni. Vaihetta kesti 3kk, jonka jälkeen oli luulot pois ja nokkimisjärjestys ja talon säännöt selvät. Kukaan ei siis tarvi ilmastointi teippiä jos alusta asti pistetään todella tiukka raja. Tollaselle kakaralle joka on jo päässyt hyppimään silmille noin pahasti ja silitellään päätä "diagnoosin" varjossa ei valitettavasti taida enää toimia kevyemmät keinot.

Kuulepas ei noihin tapauksiin auta selkäsauna, olen oll

Onko tutkittu, miten aikoinaan tällaisiin tapauksiin toimi kunnolliset fyysiset rangaistukset? 

Eli sai sen takaisin, mitä toiselle teki. Auttoiko ne kaidalle tielle?

Väkivaltaisella lapsella ei ole hyvä tulevaisuus edessään. Nykyään ei ole keinoja tehdä mitään. 

Tällaisiin sekopäihin kuluu tukuittain yhteiskunnan resursseja. 

Tämä kuulostaa todella haastavalta tilanteelta, ja ymmärrän, miksi olet hämmentynyt ja turhautunut. Olet tehnyt sen, mitä voit, mutta tuntuu siltä, että asiat eivät ole edenneet odotetulla tavalla. Sijoituksessa olevan lapsen käytöksen muuttaminen voi olla todella vaikeaa, erityisesti kun mukana on ADHD ja uhmakkuushäiriö, ja jos säännöt ja rajat eivät ole tarpeeksi tiukkoja tai selkeitä sijoituspaikassa.

Tässä muutamia ajatuksia ja ehdotuksia, joita voisit harkita seuraavaksi:

1. Selkeä kommunikaatio sijoituspaikan henkilökunnan kanssa

Avaa keskustelua: Kerro huolesi ja kysy tarkasti, mitä toimenpiteitä siellä on tehty poikasi käytöksen muuttamiseksi. Mikä on ollut heidän toimintatapansa? Onko siellä käytössä tiukempia rajoja, ja kuinka he käsittelevät poikasi kaltaisia käytöshäiriöitä?

Yhteinen suunnitelma: Onko heillä tarkka toimintasuunnitelma poikasi kanssa? ADHD:lla ja uhmakkuushäiriöllä on erityistarpeensa, joten yhteinen, räätälöity suunnitelma saattaa auttaa. Voisiko olla tarpeen, että he tekevät yhteistyötä esimerkiksi psykologin tai muiden asiantuntijoiden kanssa?

2. Konsultoi asiantuntijoita

Psykologi tai terapeutti: ADHD:n ja uhmakkuushäiriön yhdistelmä voi vaatia yksilöllistä terapiaa. Voisitko saada lisää apua ulkopuolisilta asiantuntijoilta, kuten perheterapeutilta tai lasten psykologilta, joka voi tukea sekä poikasi että koko perheenne tilannetta?

Lääkärin konsultaatio: Jos poikasi käytös on edelleen hallitsematonta ja vaikeaa, saattaa olla tarpeen tarkistaa, onko lääkityksellä tai muilla hoitomuodoilla vaikutusta käytökseen. ADHD:ta hoidetaan joskus lääkityksellä, ja se voi vaikuttaa käytöksen hallintaan.

3. Sijoituspaikan säännöt ja rutiinit

Tiukempia sääntöjä ja rutiineja: Kysy, ovatko säännöt ja päivittäiset rutiinit selkeitä ja johdonmukaisia. ADHD:n kanssa eläminen voi olla vaikeaa, jos ympäristö ei tarjoa riittävästi ennakoitavuutta ja struktuuria. Pojallasi voi olla vaikeuksia sopeutua tilanteisiin, joissa ei ole selkeää rajaa tai sääntöjä.

Vastuu ja seuraukset: Onko sijoituspaikassa järjestetty konkreettisia seuraamuksia epäsosiaaliselle käytökselle? Poikasi voi tarvita tiukempaa rajanvetämistä, jossa hänen käytöksensä seuraukset ovat välittömiä ja johdonmukaisia.

4. Pojan tunteiden ja tarpeiden kuunteleminen

Empatia ja keskustelu: Vaikka poikasi käyttäytyy hankalasti, on tärkeää yrittää ymmärtää myös hänen tunteitaan. ADHD ja uhmakkuushäiriö voivat tehdä hänestä äärimmäisen impulsiivisen ja tunteikkaan. Yritä keskustella hänen kanssaan rauhallisesti ja myötätuntoisesti, jotta hän voi tuoda esiin tunteensa ja tarpeensa.

Positiivinen vahvistaminen: Kun poikasi tekee jotain hyvin tai noudattaa sääntöjä, muistakaa palkita se positiivisella vahvistuksella. Tärkeintä on, että hän kokee olevansa arvostettu, vaikka käytös ei aina olisi paras mahdollinen.

5. Tukiverkostot

Perheen tuki: Tämä tilanne on varmasti raskas myös perheelle, ja on tärkeää, että saat itsekin tukea. Olet itsekin kovan paineen alla, joten perhe ja ystävät voivat tarjota kaivattua tukea ja ymmärrystä.

Tukiryhmät: On olemassa tukiryhmiä, joissa voit keskustella muiden vanhempien kanssa, jotka käyvät läpi samanlaisia haasteita. Tällöin saat tukea ja mahdollisesti hyviä vinkkejä käytännön arkeen.

6. Älä syytä itseäsi

Olet tehnyt parhaasi: On tärkeää muistaa, ettet ole huono äiti. Jos ammattilaisetkin kokevat vaikeuksia, se ei tarkoita, että olisit epäonnistunut vanhempana. Lapset, joilla on ADHD ja uhmakkuushäiriö, voivat olla erittäin haastavia, eikä ongelman ratkaiseminen ole yksinkertaista. Olet tehnyt vastuullisen päätöksen, ja se ei ole helppoa.

Tämä prosessi voi viedä aikaa, mutta oikeanlaisen tuen ja suunnitelman kanssa tilanne voi vielä parantua. Poikasi käytös voi parantua, kunhan oikeat työkalut ja tukitoimet ovat käytettävissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap olet minun silmissäni sankari äiti. Teit vaikean ratkaisun ja pelastit muut lapsesi yhden lapsen terrorilta. Moni traumatisoituu sairaaksi kun vanhemmat eivät tee tuota ratkaisua vaan antavat yhden lapsen tuhota muiden lasten elämä.

 

Olet oikeassa. Voi tosin olla jännät paikat tuon pojan kanssa, tai ylipäätään mahdotonta rakentaa mitään järkevää suhdetta sijoituksen jälkeen.

 

Jos lapsi saa päänsä kuntoon niin ymmärtää kyllä itse viimeistään aikuisena miksi sijoitus oli välttämätön. Ei koe siitä katkeruutta. Sitten on ne psykot, narsissit ja sosiopaatit jotka ovat katkeria kaikesta eivätkä näe itsessään mitään vikaa. Sellaiseen on paras vaan laittaa välit poikki. Useinhan ne aikuisena tappavat vanhempansa

Joo. Siihen 11 ja 25 välimaastoon mahtuu aika paljon vuosia, jotka voivat olla jänniä. Veikkaan, että sijoituskierre, hatkakierre, päihdekierre ja vankilakierre on tämän pojan kohtalo.