Ulkonäön muuttuminen ja parisuhteen onnellisuus

Vierailija kirjoitti:

Onnellisessa parisuhteessa toinen hyväksytään sellaisena kuin tämä on. Miesten pitäisi jo tällä vuosituhannella alkaa tiedostaa että he eivät omista kumppaninsa ruumista. Joillekin körmyille tuo kumppanin ulkonäköön puuttuminen on myös vallankäytön muoto, saavat kicksejä siitä kun saavat pakotettua toisen itselleen mieluiseen muottiin.

Ja valitettavasti miehet eivät näe sitä, miten heidän oma ulkonäkönsä myös muuttui mm iän myötä. Ja harvalla miehellä on edes alunperinkään realistista kuvaa ulkonäöstään- jokainen mies kuvittelee olevansa keskivertoa komeampi.

Kyllä voin myöntää, että miehen lihominen ja ulkonäön muuttuminen latisti tunteet ja seksielämän. Mies keräsi 20 kg vatsan ja kuutamonaaman vuodessa. Ei jaksanut mitään, puuskutti vähäisestäkin rasituksesta. Seksi ei enää onnistunut kuin hyvällä tuurilla kyljellään takaapäin siten, että minä jouduin pyllistämään 90 asteen kulmassa, että herra sai vehkeensä sisään. Munakin kutistui. En saanut siitä mitään enkä jaksanut katella kauaa ja lopetin suhteen.

Minulle parta on se asia, joka etäännyttää kumppanista. Ei mikään sänki, vaan sellainen tuhjo, joka tunkee suuhun pussatessakin. Oksetus!

On se vaikea tuo lihoa-verbi.

Vierailija kirjoitti:

No käsi sydämelle. Jos nyt puhutaan fyysisestä vetovoimasta:

Aloimme yhteen mieheni kanssa, kun hän oli (ja on) jumalaisen komea treenatulla kropallaan ja huolitellu ulkonäöllään. Minäkin panostan ulkonäkööni ja treenaan.

Jos kuvittelisin mieheni jostain syystä lihoavan (muun kun sairauden takia) ja vaikkapa kasvattavan pitkän parran, haluni häntä kohtaan luonnollisesti vähenisivät. Tod.näk. myös katoaisivat ajan mittaan. Olisi mielestäni itsekästä järkyttyä siitä, jos kumppani haluaisi erota lihavuuden takia tai muun shokeeraavan asian takia. En myöskään ikinä olettaisi mieheni jäävän suhteeseen kanssani, jos lihoisin ja menettäisin muotoni. En olisi lähelläkään sitä naista, johon hän koki fyysisesti vetovoimaa.

Olisi kaunis ajatus, jos näin ei olisi, mutta kyllä kumppanin tulee myös miellyttää silmää. Ikä ei ole tekosyy.

Tällaisissa tilanteissa ei kannata silloin hankkia lapsia. Ikinä ei voi tietää mitä tuhoja raskaus ja synnytys saa kropassa aikaiseksi. Siis sellaisia mitkä eivät liity painoon ja fyysiseen kuntoon mitenkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos välittää kumppanistaan niin ottaa ulkonäkömuutoksissaan huomioon myös hänen mielipiteensä eikä muuta sitä ainakaan sellaiseksi mistä toinen ei ollenkaan pidä.

 

Suhteessa on jotakin pahasti pielessä jos viehättävä kumppani muuttuu mörökölliksi jonkin erilaisen kampauksen takia. Jos toisen tunteet ovat todellisia, niin toinen huomaa totuteltuaan muutokseen että se sopiikin rakkaalle.

Eli mielestäni parisuhteessa ei tarvitse ottaa huomioon kumppaninsa mielipidettä?

Miehenä arvostan jos toinen ylipäätään huolehtii itsestään olipa tyyliltään millainen nyt haluaakaan olla. Iän myötä pieni painonnousukin on ihan luonnollista varsinkin lapsiperheen arjessa. 

Sitten jos sitä ylipainoa tulee 20-30 kiloa, on aina vuosia vanhat pieruverkkarit jalassa ja rasvainen tukka silmillä niin se voi kieliä jo masennuksestakin. Tulee myös olo että minä en ole sen arvoinen että kannattaa nähdä lainkaan ylimääräistä vaivaa. 

Armollinen täytyy kuitenkin olla, koska niitä vaikeita aikoja tulee itse kullekin joskus. Voi olla paljon sairasteluita, todella raskas jakso työelämässä jne. Haluan olla mieluummin rakastava ja kannustava kumppani kuin se joka lyö lyttyyn. 

Vierailija kirjoitti:

No käsi sydämelle. Jos nyt puhutaan fyysisestä vetovoimasta:

Aloimme yhteen mieheni kanssa, kun hän oli (ja on) jumalaisen komea treenatulla kropallaan ja huolitellu ulkonäöllään. Minäkin panostan ulkonäkööni ja treenaan.

Jos kuvittelisin mieheni jostain syystä lihoavan (muun kun sairauden takia) ja vaikkapa kasvattavan pitkän parran, haluni häntä kohtaan luonnollisesti vähenisivät. Tod.näk. myös katoaisivat ajan mittaan. Olisi mielestäni itsekästä järkyttyä siitä, jos kumppani haluaisi erota lihavuuden takia tai muun shokeeraavan asian takia. En myöskään ikinä olettaisi mieheni jäävän suhteeseen kanssani, jos lihoisin ja menettäisin muotoni. En olisi lähelläkään sitä naista, johon hän koki fyysisesti vetovoimaa.

Olisi kaunis ajatus, jos näin ei olisi, mutta kyllä kumppanin tulee myös miellyttää silmää. Ikä ei ole tekosyy.

 

 

Tässä on selvästi näkyvissä nykyajan ulkonäköön liittyvä yleisasenne.

Ennen ei koskaan ajateltu näin.  Ihmiset joka tapauksessa muuttuvat ulkonäöltään ajan myötä, ja se ymmärrettiin.  

Nyt pitäisi vaikka hampaat irvessä pysyä hoikkana , timminä, kauniina, reippaana jne.   Ulkonäkökö on se avioliiton koossa pitävä voima?  

Kirjoittaja muka ymmärtäväisesti suvaitsee sairauden, joka voi muuttaa ulkonäköä, mutta tosiasia on, että pelkästään aika ja luontohan sen tekee kuitenkin.  Kamalia vaatimuksia asetetaan toisilleen, jos rakkaus ja kiintymys riippuu siitä, minkä näköiseksi väkisinkin aika ihmistä muuttaa.  Naiset on itsekin menneet tähän typeryyteen mukaan ja antavat sillä tavalla ikään kuin miehille oikeuden jättää vaimonsa ja rikkoa perheensä, jos se vaimo ei pysykään ikuisesti houkuttelevan näköisenä.

Katsokaa vanhoja naisia.  Kuinka monesta itsensä "timminä ja hoikkana ja pitkätukkaisena" pitävästä naisesta voitte sanoa, että hän on houkuttelevan ja miestä kiihottavan näköinen, vaikka tekisi kaikkensa pitääkseen itsensä kuoseissa?

Ei yhdestäkään.  

Ja ihan samaa voidaan sanoa miehistä.  Ei ainutkaan vanha mies vedä vertoja nuoren miehen ulkonäölle, puhukoon mitä paskaa itsestään puhuukaan.  

Ikinä ennen näitä päiviä ei elämä ole asettanut näin järjettömiä vaatimuksia ulkonäön suhteen ihmisille.  Avioliiton on aina oletettu perustuvan rakkauteen, kiintymykseen, yhteisiin asioihin ja ajan on oletettu vain lisäävän kiintymystä.

Nuorena olin sairaalassa ja viereisessä sängyssä oli jo pitkään eläkkeellä ollut nainen, joka odotti aina illalla miestään katsomaan.  Ja kun mies sitten tuli, joka ilta, se syvä rakkaus näkyi heistä heti.  Ei siinä ollut missi ja Adonis toisiaan tapaamassa, vaan jo 60 vuotta naimisissa ollut pariskunta.  Nainen sanoi, että kun on näin kauan oltu yhdessä, niin siksi se kaipuu toiseen on niin suuri.

Naapurissa oli yhtä pitkään avioliitossa ollut pariskunta.  Vaimo on nyt kuollut, mutta mies puhuu hänestä edelleen niin kauniisti ja usein, että oikein näkee, mitä oikea rakkaus on.  Siihenkö muka nykyään pyritään?  Ei todellakaan.  Ei ihme, että on niin paljon erolapsia ja eroista johtuvia riitoja.  Aitoja tunteita ei enää ole.  Ulkonäöllään on pärjättävä, muusta ilmeisesti viis.  

Kummatkin sukupuolet on nykyään hirveän julmia toisilleen.  Ei riitä, että olet mukava, hyväluontoinen, kiltti kaikille, ahkera ja ystävällinen jne.  Niillä asioilla ei enää ole juurikaan merkitystä.

 

 

 

Jos toisessa kiinnostaa lähinnä ulkonäkö niin samalla vaivalla voi kaiketi ostaa itselleen vaikka tekoälyrobotin. Mihin sitä ihmistä tarvitaan, jos luonne, käytös ja äly ovat sivuseikkoja?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos välittää kumppanistaan niin ottaa ulkonäkömuutoksissaan huomioon myös hänen mielipiteensä eikä muuta sitä ainakaan sellaiseksi mistä toinen ei ollenkaan pidä.

 

Suhteessa on jotakin pahasti pielessä jos viehättävä kumppani muuttuu mörökölliksi jonkin erilaisen kampauksen takia. Jos toisen tunteet ovat todellisia, niin toinen huomaa totuteltuaan muutokseen että se sopiikin rakkaalle.

Ei huono kampaus muutu hyväksi. Vähän sama kun otan naamaan ruman tatuoinnin ja sinun pitää hyväksyä se koska kun totut siihen niin se näyttää sitten hyvältä. Ei vttu näytä, usko jo

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voin myöntää, että miehen lihominen ja ulkonäön muuttuminen latisti tunteet ja seksielämän. Mies keräsi 20 kg vatsan ja kuutamonaaman vuodessa. Ei jaksanut mitään, puuskutti vähäisestäkin rasituksesta. Seksi ei enää onnistunut kuin hyvällä tuurilla kyljellään takaapäin siten, että minä jouduin pyllistämään 90 asteen kulmassa, että herra sai vehkeensä sisään. Munakin kutistui. En saanut siitä mitään enkä jaksanut katella kauaa ja lopetin suhteen.

Mutta kun nainen sanoo niin saa tykkäyksiä ja ymmärrystä, mutta jos mies sanoo niin se haukutaan siaksi 😆

Vierailija kirjoitti:

 Minkä verran mielestänne vartalon karvoituksen ajeleinen tai ajelematta jättäminen voi vaikuttaa parisuhteen tilaan? Voitteko kuvitella, että  muuttuneet valinnat voisi olla negatiivinen asia? Itselläni on aina ollut kumppanin rinta-, maha-, ja kullikarvat sellainen eroottinen juttu ja kotoisa tunnelma kun niitä saa kosketella. Nyt kumppani on jostain syystä  halunnut alkaa ajelemaan kaiken pois. Koen tämän Jotenkin surulliseksi. Myöskin eroottinen lataus mielestäni vähenee, olenko pinnallinen vai normaali?

Hänellä on toinen nainen (tai mies) 

Pikkuveitikka ei valehtele. Se seisoo, jos tykkää, ja pysyy velttona, jos ei tykkää.