Lapsi haaveissa, mutta jännittää liikaa!

Vierailija kirjoitti:

Ap jatkaa: olen jopa miettinyt eroa tämän vuoksi. Puolisoni suhtautuu lapsikysymykseen asiana, joka nyt vain kuului ihmisen elämään. En tiedä onko hän pysähtynyt lainkaan pohtimaan, haluaako lapsia oikeasti vai vain siksi, että niitä kuuluu olla. Minäkään en tiedä vastausta tuohon kysymykseen omalla kohdallani, ja olen kuitenkin miettinyt sitä viimeiset 10 vuotta.

Kuulostaa yliajattelulta. Avasit keskustelun antaen kuvaa että haluat lapsen. Ei voi tietää saatko tai miten kauan siinä menee.

Turha kuvitella olemattomia. Yrittäkää jos haluatte.

Jos eroaisit, luuletko ettet panikoisi löydätkö sopivan isän jos haluatkin lapsen?

Vierailija kirjoitti:

Olisi ap kiva kuulla onko tämä ketju vaikuttanut mielipiteisiisi? Saitko esimerkiksi vastauksia pohdintoihin?

Kyllä tämä tietenkin antaa ajattelemisen aihetta. Palaan varmasti lukemaan ketjua vielä useamman kerran. En vielä osaa sanoa mihin suuntaan kallistun, mutta siksi kaikenlaiset kokemukset ovat arvokkaita ja luen niistä jokaisen.

ap

Adoptoikaa kouluikäinen lapsi. Saatatte pelastaa pikku reppanan elämän ja toisaalta olette ihan hyvän ikäisiä koululaisen vanhemmiksi. 

Vierailija kirjoitti:

Adoptoikaa kouluikäinen lapsi. Saatatte pelastaa pikku reppanan elämän ja toisaalta olette ihan hyvän ikäisiä koululaisen vanhemmiksi. 

Adoptiolasta on erittäin vaikea saada. Vain hyvin harvat onnistuvat siinä.

Vierailija kirjoitti:

Adoptoikaa kouluikäinen lapsi. Saatatte pelastaa pikku reppanan elämän ja toisaalta olette ihan hyvän ikäisiä koululaisen vanhemmiksi. 

Adoptiolapsi on vaikea saada ja prosessi kestää vuosia.

En lukenut kaikkia vastauksia, joten toistan varmaan muiden sanomaa. Mutta omasta kokemuksesta. 

Se eka vuosi voi olla raskas, jos lapsi nukkuu huonosti. Aikaisessa vaiheessa lapsi omaan sänkyyn ja omaan huoneeseen, niin kaikki nukkuvat paremmin. Säännölliset aikataulut eivät ole nipottamista vaan strategia. Ekan vuoden aikana ja jälkeen kaikki koko ajan helpottaa.

Lapsen kanssa voi tehdä monia asioita mitä ennenkin, eritoten matkustella, käydä ulkona syömässä jne. Lisäksi tietysti niitä uusia asioita.

Sieltä massusta ei muuten putkahda lapsi tai vauva, vaan hyvin nuori henkilö, jolla on omat luonteenpiirteensä ja kotkotuksensa ihan ensi hetkestä lähtien. Hän on teidän lapsenne ja sen jälkeen olette erottamattomat, samaa tiimiä. Vaippaa vaihtaessasi teet siis kaverille palveluksen, etkä vaihda vauvalle vaippaa.

Tätä kaikkea kutsutaan elämäksi. Tekemällä oppii. Ja matka ihmettelemään Seychellien hiekkarantoja on kevyt läpsäisy poskelle verrattuna siihen potkuun nivusiin, joka lapsen saaminen on. Huomaat olevasi uudelle ihmiselle koko maailman velkaa.

Helpoin ja nopein tapa pilata elämänsä on lisääntyä.

Kerron omat kokemukseni rehellisesti. Itse toki halusin lapsen kovasti ja uskalsin ottaa hypyn kun minua pelotti enemmän ajatus lapsettomaksi jäämisestä.

Raskausaika: kaikki meni hyvin, ei pahoinvointia, painoa kertyi 13 kg ja 4kk synnytyksestä kaikki oli jo hävinnyt.

Synnytys: noh, ei niin hyvin, sillä en päässyt sairalassa edes kirjautumaan sisään ja ranneketta (koittivat laittaa kotiin, en suostunut) ja ensimmäisen kerran tapasin minua auttavan kätilön 15 min ennen synnytystä. Sitä ennen käytävillä itsekseen. Kivunlievitystä ei saanut enää joten luomuna meni (ei ollut toiveeni). Lapsi tosin terve, eli iso helpotus siinä.

Vauvavuosi: jälkikäteen ajateltuna varmaan aika työntäyteistä jne, mutta kaikki meni hyvin, onnellista aikaa. Yksi onnellisimmista vuosista elämässäni. Tein jopa maisterikursseja yliopistossa tuolloin. Kuukaudet 1-3 oli välillä itkuista, mutta rauhottui sitten.

Töihin paluu ja lapsen uhma, lapsen iät 2-3 v: oi joi! Tästä ei pelotella tarpeeksi! Aivan hirveää aikaa. Sanat ei riitä kuvaamaan. Lapsi raivosi pahimmillaan vartin välein jostain käsittämättömästä välittämättä yhtään missä oli. Raivarit raikui kerrostalossa ja pihoilla, kahviloissa pulla suussa ja kirjaston pihalla. Kesti 30-45min kerrallaan, sitten vähän happea ja kohta mentiin taas. Aivan hirveää aikaa. 0/5, en suosittele. Oma työstressi päälle ja lihoin vuodessa 8 kiloa.

Leikki-ikä, 4-6v: nyt ollaan tässä, lapsi kohta 6v ja aivan ihana tyyppi! Rakastan mahdottomasti, uhma meni ohi ja nyt on aika tasainen persoona. Upea huumori, mielikuvitus, kiinnostus ja kielellinen älykkyys. Oma stressi helpotti ja laihduin takaisin normaalipainooni.

Kerroin tässä nyt paitsi lapsen vaiheet myös niiden vaikutukset omaan jaksamiseeni ja hyvinvointiin, koska haluan antaa sinulle osviittaa siitä mitä se voi olla. Tosiasia on että mitään "hyvää tuuria", joka kantaa raskaudesta lapsen aikuisuuden alkuvuosille ei ole olemassakaan. Kaikki luulee että on. Minäkin luulin, että uhma - eli siis lapsen "huono käytös" ei koske minua ja minun täydellistä lastani -  hah ja pah! Sama koskee kaikkea: koulussa voi tulla ongelmia, kavereiden kanssa, alkoholin kanssa teini-iässä jne jne. Ja se kaikki tulee vaikuttamaan sinuun niin, että et voi niin hyvin sinä aikana kun lapsesi kriiseilee. Mieti tarkkaan. Samalla: en olisi jättänyt tekemättä, mutta vuosia olisin voinut vaihtaa pois.

Kysy itseltäsi, mitä lapsi toisi elämääsi ihan konkreettisesti. Siis mitä hyvää. Kirjoita vaikka ylös kaikki asiat, jotka tulevat mieleen. Älä mieti asiaa kenenkään muun kuin omasta näkökulmastasi.

Sitten teet toisen listan kaikista niistä negatiivisista asioista, joita lapsen mukana tulee. Kirjaa siihen kaikki, mistä joudut lapsen vuoksi luopumaan ja kaikki muu, minkä SINÄ koet negatiivisena lapsensaannissa ja vanhemmuudessa.

Älä mieti kumpaakaan listaa kirjoittaessasi vain vauva- ja taaperoaikaa, vaan myös sitä aikaa, kun lapsi päon teini ja aikuinen. Vanhemmuus ei nimittäin lopu siihen, kun lapsi muuttaa omaan asuntoon. Se on elämänmittainen sitoumus. 

Kun listat ovat valmiit, lue ne läpi ja pohdi jokaista kirjoittamaasi asiaa: onko se jotain, mitä haluat elämääsi, jopa jotain, mitä ilman et voi kuvitella olevasi, tai jotain, mitä et halua missään tapauksessa. Voit vaikka kirjata asiat uudelleen eri otsakkeiden alle (tyyliin  "en osaa kuvitella elämää ilman", "ennemmin tukehtuisin porkkanaan" jne.). Nyt sinulla pitäisi olla aika selkeä kuva siitä, kallistaisiko lapsi elämäsi vaa'an positiiviseen vai negatiiviseen suuntaan ja ovatko uhraukset, jotka joudut tekemään sellaisia, joihin olet valmis. 

Kaikki kammoskenaariot on myös ihan hyvä käydä läpi ja miettiä, haluatko vanhemmaksi siitä huolimatta, että lapsi on kehitysvammainen tai muuten erityinen, sairastuu vakavasti, sortuu teininä aineisiin jne. jne. Entä jos itse vaurioidut pahasti synnytyksessä, onko se riski, jonka olet valmis ottamaan, sitäkin kannattaa itseltään kysyä. Samoin sinun täytyy miettiä, olisitko valmis huolehtimaan lapsesta yksin, jos puoliso toteaakin, ettei vanhemmuus kuitenkaan ole häntä varten Sitä sattuu yllättävän usein. 

Puolisosi olisi varmasti hyvä miettiä läpi kaikki samat kysymykset, jollei hän ole ehdottoman varma, että HALUAA lapsen siksi, että haluaa vanhemmaksi, eikä siksi, kun kaikilla kavereillakin on. 

Vierailija kirjoitti:

Ekat 20 vuotta on uuvuttavia, sen jälkeen se vähän helpottaa.

Eikä aina senkään jälkeen helpota. Toki ei enää syöttää tarvi eikä takapuolta pyyhkiä.

Sain aikoinaan hyvän elämänohjeen; Jos epäilet ja epäröit jotakin tärkeää asiaa, älä tee sitä. Mun kohdalla on toiminut hyvin. 

Koskaan ei ole omasta mielestä hyvä aika - kaikki epäilee asiaa etukäteen. Sitten kun se oma lapsi on tullut maailmaan, kyllä biologia pitää lopusta huolen. Suomi tarvii lisää lapsia ja musta kuullostat yhdeltä hyvältä tulevalta vanhemmalta... huono ei koskaan miettisi/murehtisi asiaa. Mutta alkaa olla aika kiire alkaa yrittämään.

Vierailija kirjoitti:

Sain aikoinaan hyvän elämänohjeen; Jos epäilet ja epäröit jotakin tärkeää asiaa, älä tee sitä. Mun kohdalla on toiminut hyvin. 

 

Tuolla ohjeella kaikki mun elämän parhaat asiat olisi jäänyt toteutumatta. Lähes aina kun olen rohkaistunut tekemään jotain mitä epäilen, on seuraukset olleet valtavan postiivisia. 

Mun toimintaohje on täysin päinvastoin. En halua vanhainkodissa miettiä kaikkia niitä asioita, joita en uskaltanut tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei ole omasta mielestä hyvä aika - kaikki epäilee asiaa etukäteen. Sitten kun se oma lapsi on tullut maailmaan, kyllä biologia pitää lopusta huolen. Suomi tarvii lisää lapsia ja musta kuullostat yhdeltä hyvältä tulevalta vanhemmalta... huono ei koskaan miettisi/murehtisi asiaa. Mutta alkaa olla aika kiire alkaa yrittämään.

Tämä! Lisäksi vanhemmuuden mokaa tavalla tai toisella joka tapauksessa. Silti suurimmasta osasta ihmisiä kasvaa ihan täyspäisiä. Ymmärrän että moni kannustaa suunnitteluun ja onkin hyvä pohtia asiaa, mutta valitettavasti myös tuo liika jahkaus sekoittaa vaan entisestään. Teit sitten kuinka paljon listoja ja vaikka lukisit kaikki maailman vanhemmuuskirjat niin et silti ole valmis, koska sinun lapsesi on aivan oma yksilönsä johon tulet sekä pettymään että rakastumaan uudelleen tuhansia kertoja. 

Antakaa rohkeasti uudelle elämälle mahdollisuus. Vanhemmuuteen kasvaa pikkuhiljaa lasten kanssa. Olen tehnyt monia tyhmiä valintoja elämässäni, mutta vanhemmuudesta ja nykyisin myös isovanhemuudesta olen aidosti kiitollinen. 

Itse sain lapsen yllätyksenä vajaa pari vuotta sitten kolmekymppisenä. Kaikki on mennyt periaatteessa ihan ok. En kuitenkaan ole tästä uudesta elämästäni missään vaiheessa erityisemmin pitänyt. Kaikki on tuntunut alusta lähtien jotenkin väärältä, vieraalta, kiusalliselta. Noh, ehkä vielä joskus koen toisin.

Vierailija kirjoitti:

Koskaan ei ole omasta mielestä hyvä aika - kaikki epäilee asiaa etukäteen. Sitten kun se oma lapsi on tullut maailmaan, kyllä biologia pitää lopusta huolen. Suomi tarvii lisää lapsia ja musta kuullostat yhdeltä hyvältä tulevalta vanhemmalta... huono ei koskaan miettisi/murehtisi asiaa. Mutta alkaa olla aika kiire alkaa yrittämään.

Tämä oli kauniisti sanottu, kiitos!

Ap

Voi luottaa siihen ettei miehestä ole apua.

Ei tarvi jos jännittää

Vierailija kirjoitti:

Voi luottaa siihen ettei miehestä ole apua.

Uskon vahvasti että on! Miehestä tulee varmasti hyvä isä.

Ap