Miten lapseen vaikuttaa se että oma vanhempi ei halua olla hänen kanssaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten liukuva työaika lisää aikuisen mahdollisuutta olla lapsen kanssa? Liukuminen tarkoittaa sitä, että ne tunnit tehdään myöhemmin takaisin. Voin hakea lapsen tarhasta toki jo kahdelta neljän sijasta, mutta ei se mitään laatu aikaa ole, jos istutan sitten lapsen telkkarin eteen parin tunnin ajaksi, että saan ne työt tehtyä.

 

Tämä. Ei siellä etätöitä tekevällä vanhemmallakaan ole mitään supervoimia, joilla tekisi sekä etätöitä, että kaitsisi lastaan. Kyllä se lapsi istuu ruudun edessä tiukkaan. Päiväkodissa sentään leikitään muiden kanssa ja vaikka ulkoillaan. Paljon parempi ratkaisu se, kuin olla töitä tekevän vanhemman kanssa kotona. 

Oletko yksinhuoltaja?

Jos on kaksi vanhempaa, toinen tekee työnsä 7-15 ja toinen 9-17, niin johan siinä on mahdollisuus olla huomattavan p

Siis mistä sinä tiedät milloin kenenkin työvuoro loppuu? Mistä te näitä revitte ja tiedätte muka niin tarkkaan? Kannattaisi keskittyä siihen omaan surkeaan elämään ja parantaa sitä mahdollisuuksien mukaan, niin ei tarvitsisi nähdä vaivaa muiden asioista.

 

Tuossa oli esimerkki siitä, miten liukuvaa työaikaa voi käyttää. Oletko vähän va-jakki?

Ei varmaan ole hyväksi, kuten ei sekään että ollaan lähes aikuisikään vanhempien kanssa kuin paita ja peppu. Lapsen pitäisi oppia selviämään omin avuin elämästä aikuisena. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten liukuva työaika lisää aikuisen mahdollisuutta olla lapsen kanssa? Liukuminen tarkoittaa sitä, että ne tunnit tehdään myöhemmin takaisin. Voin hakea lapsen tarhasta toki jo kahdelta neljän sijasta, mutta ei se mitään laatu aikaa ole, jos istutan sitten lapsen telkkarin eteen parin tunnin ajaksi, että saan ne työt tehtyä.

 

Tämä. Ei siellä etätöitä tekevällä vanhemmallakaan ole mitään supervoimia, joilla tekisi sekä etätöitä, että kaitsisi lastaan. Kyllä se lapsi istuu ruudun edessä tiukkaan. Päiväkodissa sentään leikitään muiden kanssa ja vaikka ulkoillaan. Paljon parempi ratkaisu se, kuin olla töitä tekevän vanhemman kanssa kotona. 

Oletko yksinhuoltaja?

Jos on kaksi vanhempaa, toinen tekee työnsä 7-15 ja toinen 9-17, niin johan siinä on mahdollisuus olla huomattavan p

 

Höpöhöpö ei ketään haittaa jos haetaan aiemmin. Tietty ei kesken päikkäri- tai ruoka-aikaa kannata hakea. Järki käteen. Ja ihan hyvä tapa on ilmoittaa että kohta tulee! T. Päikyn täti

Vierailija kirjoitti:

Ei varmaan ole hyväksi, kuten ei sekään että ollaan lähes aikuisikään vanhempien kanssa kuin paita ja peppu. Lapsen pitäisi oppia selviämään omin avuin elämästä aikuisena. 

Joo ei tosiaan mitään välimuotoa ole olemassakaan, hohhoijaa 🥱

Ylös

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika monista tulee narsisteja. Varsinkin adoptiolapset ja pojat jotka kasvavat ilman isää.

No ei se narsistinen häiriö siitä tule. Pitää olla monenlaista ikävää jotta kehitys häiriintyy lapsella.

Enemmänkin narsismi kehittyy sellaisesta että lapsi saa kaiken haluamansa, mitä tänä päivänä näkee todella paljon kun vanhemmat liian "heikkoja".

Ja tämä ihan todella yleistä tänä päivänä. Vanhemmat eivät uskalla sanoa ei lapselle. Jo 2-3v iässä ovat aivan kammottavia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä jos toinen vanhempi haluaa ja toinen ei?

Jo vuosikymmeniä äidillään olevat lapset ovat olleet ne mystisesti ongelmaiset.

Entä ero- ja etäisät, jotka luistavat vastuustaan? Mitä vaurioita lapsiin tulee tilanteessa jossa heitä ei haluta luokse? Ajattelin automaattisesti että aloitus koskee enemmän tilannetta, jossa lasta ei haluat nähdä ollenkaan. Kai nyt tukiverkostoja saa olla....

Rakenteellinen trauma ainakin, dissosisaatiota. Pitää vain toivoa, että löytää rakkautta edes aikuisena.

Vierailija kirjoitti:

No aika huono esimerkki tuo. Ihan saman torjumiskokemuksen se vanhempi lapsi saisi kotonakin, kun äidin kaikki huomio menisi vauvaan. Päikyssä on kumminkin muita kavereita, ulkoillaan ja leikitään. 

Ei todellakaan saa. Toki esikoinen oppii odottamaan vuoroaan, kun äidillä on vauvan imetys tai muu hoitotoimenpide kesken. Samalla äiti voi kuitenkin toki jutella esikoisen kanssa, ottaa mukaan hoitamaan vauvaa ja antaa tämän kokea olevansa merkityksellinen paitsi vanhemmilleen myös vauvasisarukselle. Kun vauva nukkuu, on äidin huomio esikoisessa. Meillä vauva nukkui vaunuissa pihalla esikoisen piha- ja puistoleikkien aikana, käytiin yhdessä kaupassa niin että reilu parivuotias isosisko kulki ylpeänä vaunuihin kiinnitetyllä seisomalaudalla kasvot vauvaan päin. Pienikin isosisarus osaa ottaa kontaktia vauvaan, näyttää tälle innoissaan leluja ja temppuja. Vauva tapittaa onnessaan sisarustaan, josta tulee hänelle nopeasti tärkeä. Isosisaruksen esimerkistä oppii monta asiaa.

Tuntuu hurjalta, että ajattelet, ettei kotihoidetut lapset tapaisi kavereita, ulkoilisi ja leikkisi, vaikka perheessä on vauvakin. Tai että äidin kaikki huomio menisi vauvaan. Me äidit osataan kyllä yleensä jakaa tarkkaavaisuuttamme ja olla vastavuoroisia moneen suuntaan rinnakkain. Päiväkotiin ehtii oppimaan ryhmässä olemisen taitoja 3-5 -vuotiaanakin. Lapsiryhmiä on sitä ennen monilla myös päiväkerhoissa, puistoissa, muskareissa, suvussa ja kaveripiirissä.

Vierailija kirjoitti:

Lapselle ei muodostu tervettä tunnesidettä vanhempaansa ja voi vanhempana hakeutua tietämättään parisuhteeseen jossa kumppani on yhtä tunnekylmä kuin vanhempansa.

Mä kuulun tuohon porukkaan. Olin omien vanhempien vahinkolapsi, ja se kyllä kävi hyvin selväksi. Eivät suostuneet ottamaan syliin, vaikka pyysin, ei halauksia, käskettiin aina mennä pois nyhväämästä. Ei koskaan jutelleet kanssani, vaan kommunikointi heidän suunnaltaan oli aina huutamista tai kyllästynyttä tiuskimista. Isäni haukkui minua naudaksi ja muutaman kerran jopa käski minua ampumaan itseni. Kuka puhuu lapselleen tuollaisia?!! Tuon kaiken päälle vielä fyysinen kuritusväkivalta. Hassua oli se, että muille lapsille olivat kyllä hymyileviä ja ystävällisiä. Joskus surullisena katselin vierestä kaivaten niitä samoja ystävällisiä katseita joita äitini antoi muille lapsille.

Olen aina ajautunut parisuhteisiin, joissa olen saanut kylmää, ilkeää ja välinpitämätöntä kohtelua. Joissain suhteissa olen jopa kokenut fyysistä väkivaltaa. Kumppanini ovat olleet hyvin itsekeskeisiä ja empatiakyvyttömiä persoonia.

Koska en osannut rikkoa tuota kaavaa vaan päädyin aina kärsimystä aiheuttaviin parisuhteisiin, niin päätin alkaa yksineläjäksi. Helpompaa näin. Niin ja lapsia en ole koskaan halunnut. Olen nyt ollut kymmenen vuotta yksin. Jos joku hiemankin yrittää lähestyä minua, koen ahdistusta ja haluaisin vain juosta karkuun. En pysty enää päästämään ketään lähelleni. Monta kertaa miettinyt, että synnyin aivan väärään perheeseen. Toki ymmärrän, että huonomminkin olisi kohtalo voinut mennä. En sentään syntynyt esimerkiksi minnekään Intian slummiin.

Itse en tunne yhtään tällaista lasta, jossa lapsi viedään viikonloppuisin hoitajalle. Ensinnäkin se on niin kallista, että vain hyvin harvalla on siihen mahdollisuus.

Turvallisuussyistä voi olla väkttämätöntä viedä isompi lapsi päiväkotiin, jos kotona on vauva. Paljon olen nähnyt näitä vauvoja, joita isompi lapsi raapii ja tökkii heti kun vanhempi katsoo sekunniksi muualle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No aika huono esimerkki tuo. Ihan saman torjumiskokemuksen se vanhempi lapsi saisi kotonakin, kun äidin kaikki huomio menisi vauvaan. Päikyssä on kumminkin muita kavereita, ulkoillaan ja leikitään. 

Ei todellakaan saa. Toki esikoinen oppii odottamaan vuoroaan, kun äidillä on vauvan imetys tai muu hoitotoimenpide kesken. Samalla äiti voi kuitenkin toki jutella esikoisen kanssa, ottaa mukaan hoitamaan vauvaa ja antaa tämän kokea olevansa merkityksellinen paitsi vanhemmilleen myös vauvasisarukselle. Kun vauva nukkuu, on äidin huomio esikoisessa. Meillä vauva nukkui vaunuissa pihalla esikoisen piha- ja puistoleikkien aikana, käytiin yhdessä kaupassa niin että reilu parivuotias isosisko kulki ylpeänä vaunuihin kiinnitetyllä seisomalaudalla kasvot vauvaan päin. Pienikin isosisarus osaa ottaa kontaktia vauvaan, näyttää tälle innoissaan leluja ja temppuja. Vauva tapittaa onnessaan sisar

Juuri näin! Ihmettelen näitä nykyajan äitejä ketkä pystyvät huomioimaan vain yhtä lasta kerralla. Miten päiväkodissa kuitenkin pitäisi osata huomioida vähintään sitä neljää lasta, usein enemmänkin jos on puutoksia, osa kokouksissa jne?

Pitäisikö silloin lapsiluku jättää ihan suosiolla yhteen?

Vierailija kirjoitti:

Itse en tunne yhtään tällaista lasta, jossa lapsi viedään viikonloppuisin hoitajalle. Ensinnäkin se on niin kallista, että vain hyvin harvalla on siihen mahdollisuus.

Turvallisuussyistä voi olla väkttämätöntä viedä isompi lapsi päiväkotiin, jos kotona on vauva. Paljon olen nähnyt näitä vauvoja, joita isompi lapsi raapii ja tökkii heti kun vanhempi katsoo sekunniksi muualle.

Kamalaa ettei osata kasvattaa esikoista olemaan raapimatta vauvaa ja siitä syystä viedään sitten laitokseen!

Vierailija kirjoitti:

Itselläni tuli hylkäämisen tunnelukko, eli hakeuduin sitten myöhemmässä vaiheessa jatkuvasti ihmissuhteisiin, joissa tulin hylätyksi. En siis tiennyt, että hylätyksi tuleminen ei kuulu normaaliin/terveeseen ihmissuhteeseen. Samoin minulla oli piilonarsistista käyttäytymistä, eli jahtasin näkyväksi tulemista mm. pelastamalla muita ihmisiä.

Tunnistan samoja juttuja. 

Omalle vanhemmalleni olin "näkyvä" vain silloin, kun pääsi jollain minuun liittyvällä kerskumaan tuttavilleen. Muutoin oli aina kireä ja pahalla päällä, niin että tiesin ettei seurastani välittänyt.

Nyt aikuisena tosi vaikea muodostaa terveitä ihmissuhteita. Koko ajan tunne, että pitäisi olla muille tarpeellinen, olla jatkuvasti iloinen ja vaivaamatta muita. 

Enkä näe ihmissuhteita kovin pitkäikäisinä. Parisuhteita en jaksa enää edes harkita, kun näen sellaisen vain välivaiheena, kunnes toinen löytää jonkun kivemman. 

Vierailija kirjoitti:

Varmaan yksi yleisimmistä on tämä, että lapsesta tulee vela. 

Tuota narsismin kehitystä/narsistiksi kehittymistä ^ en hahmota. Kannattaa haastaa terapeuttia, jos tarjoilee jotain tällaista. Siinä voisi olla tarkistamisen paikka. 

Narsisti kyllä hylkää lapsen ja narsismi on vahvasti periytyvää, mutta ei se siitä tule, että lapsi jää yksin. Terve lapsi ei muutu narsistiksi yksinjättämällä.

Persoonallisuushäiriöt on vahvasti perinnöllisiä.