Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Moni ei tunnu tässä keskustelussa ymmärtävän sitä, että vaikka oma elämä ikään kuin pysähtyy uupumuksen ja kriisien takia, ei muiden elämä pysähdy, vaan jatkuu. Tukena voi ystävä tietysti olla, mutta mielestäni on väistämätöntä, että kun ei olla tekemisissä ja et tavoita entistä ystävääsi ja pääse tekemään samanlaisia juttuja kuin ennen, etsitään seuraa muualta eikä jäädä 10 vuodeksi odottelemaan. Sitten kun uupunut onkin toipunut, voi muilla olla jo ihan toiset kuviot. 

Tämän saman olen huomannut muutamien todella hyvien ystävieni kanssa ihan siinä, että elämät muuttuvat erilaisiksi esimerkiksi lasten saamisen myötä. Aiemmin yhdessä olo on ollut antavaa molemmin puolin, mutta nykyisin tarjolla on (omasta näkökulmastani) väsyneitä kahvitteluita, joita säestää vauvan ja pikkulapsien huuto, keskeytykset, päiviunihyssyttelyt jne. Olkoonkin kuinka hyvä ystävä tahansa, niin itse kaipaan ystävyydeltä myös muuta ja huomaan, että hakeudun mieluummin ihmisten seuraan, joilla on sama elämäntilanne. Tylyä ja julmaakin ehkä, mutta koen, että ystävyydet perustuvat juuri siihen, että yhdessä olo tarjoaa molemmille mielekästä tekemistä - iloineen ja suruineen.  

Ap:kun vetäytyi, kun oli uupunut. Kyllä hän vaikutti ymmärtävän, että uupuneen seura ei välttämättä ollut halutuinta seuraa ei-uupuneiden keskuudessa. Hän vain olisi halunnut palata ystävyyteen uupumuksen hellitettyä, mutta hänet torjuttiin. Samoin tuo pienten lasten äiti, josta kirjoitit, voisi haluta palata ystävyyteen kun lapset on vähän kasvaneet ja elämä helpompaa. Minusta tämä aloitus koskee sitä, että miksi hyvät ystävyydet ei voisi kestää tuollaisia taukoja rankan elämänvaiheen vuoksi. Miksi ei voisi olla taas hyviä ystäviä, kun elämäntilanne vihdoin antaisi siihen myöden? Miksi se torjutaan, joka tällaista yrittää?

Tai edes kavereita. Mä ymmärrän ihan hyvin, että kun elämäntilanteet muuttuvat, muuttuvat myös ihmissuhteetkin. Aiemmin ketjussa jo kirjoitin, että mä en ole koskaan nk poltellut siltoja takanani. En loukkaantunut sydänjuuriani myöten, kun pitkaikainen ystäväni päättikin hankkia iltatähden ja aloitti alusta pikkulapsiperheen elämän samaan aikaan, kun omat lapseni olivat jo isoja koululaisia. Kun muutama vuosi sitten sattumalta tapasin hänet bussissa, oli ihan selvää, että ollaan edelleenkin ystäviä. Ei samalla intensiiviydellä kuin joskus aikoinaan, koska meillä on edelleen vähän eri elämäntilanne eli mä olen vielä työelämässä ja hän jo eläkkeellä. Silti pidetään yhteyttä. Kolmen vuoden päästä minäkin olen eläkkeellä ja sitten voidaan taas keksiä samalla tavalla yhteisiä juttuja kuin mitä meillä aikoinaan oli, kun oltiin samassa elämäntilanteessa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä äiti ruikuttavan tyttärensä tuntee.

Siis se on ruikutusta, kun äiti ei usko minun käyvän töissä ja väittää minun valehtelevan? En ole hänelle ruikuttanut mitään vaan hän kertoi ettei usko minun käyväni töissä. Teen pitkää päivää ja nyt pitäisi käynnistää kuukausuen iltaprojekti, kun olen äidin mielestä päivät työttömänä.. niin onko tämä teistä realiteeteissä kiinni olemista? Äiti on 78-vuotias.

Ap

Siis mitä ihmettä? Mitä hän kuvittelee sun päivisin tekevän ja mistä saavasi rahaa?

Vierailija kirjoitti:

Ukkonen kuuluu länsi-Helsingissä.

Myös Länsi-Vantaalla kuuluu jyrinää. Aurinko kyllä vielä paistaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmettelen todella tätä aloitusta. Kolme vuotta...! Ystävyyttä? Itsekkyyttä ja vastuun pakoilua. Yhä edelleen, kun ei vieläkään voi syytä kertoa viestillä. Mutta toisen syy.

Olen kyllä tuntenut tuollaisia ihmisiä, jotka eivät ota mitään vastuuta katoamisistaan sun muista törkeyksistä ja teeskentelevät ymmärtämätöntä - nykyisin kartan visusti. Aina muiden syy ja itsellä vastuuvapaus, "ku en mä pystynyt, kun mulla oli niin erityisvaikeaa, mut ollaanhan me silti tositosiystäviä ja ethän SINÄ hylkää minua?".

Hyvä syy katoamiseen löytyy aina (ja toisen pitäisi tietenkin lukea ajatuksia), ja sitten ihmettelevät uhriutuen, että miksi se poisti Facebookista kolmen vuoden päästä. Kun toinen on odottanut sen kolme vuotta haavoittuneena, että tämä katoaja antaisi jonkun selityksen. Ja sitten jos tulee joku "Moi, miten menee?" -viesti, (edelleenkin ilman sitä selitystä että mitä hittoa tapahtui), niin mitä ap oikein olettaa?

Muiden pitäisi siis lukea ajatuksia, loukkaantua ei saa, selitystä ei edelleenkään voi näpyttää siihen viestiin. Vastuu huipussaan.

Sitä paitsi ei se ole ystävyyttä ollut laisinkaan, jos ei voi sanoa "mulla on nyt niin vaikeeta, etten vaan jaksa mitään", vaan mieluummin hylkää. Eikä koe olevansa "läheisille" sen velkaa, että sanoo "Nyt on vaikeeta", jotta toinen ei turhaan loukkaantuisi kipeästi.

Niinpä. Asioilla on kaksi puolta ja aina ei mene putkeen.

Myös uupuneesta voi tuntua todella pahalta sen kaiken muun vaikean keskellä, jos hän haavoittuvana kertoo tilanteestaan ystävälle ja sen sijaan, että saisi tukea tai apua, saakin ehkä jonkun yleistyhjän viestin tyyliin: pikaista ja hyvää toipumista! Kuka haluaa tuollaista lisäpettymystä.

No pitäisikö se riski sitten vain ottaa siitä lisäpettymyksestä? Ja siitähän voi sitten tehdä omat johtopäätöksensä ihmissuhteista? 

Tässä keskustelussa on lähinnä se, että aloittaja itse ei vastannut viesteihin eikä hän ottanut (vastavuoroisesti) yhteyttä myöhemmin ennen kuin vasta vuosien päästä. Täytyy sanoa, että itse olen laittanut muutaman viestin eräälle "läheiselleni" saamatta vastausta, varmaan vielä joskus laitan jonkun viestin mutta on se aika turhauttavaa jos ei toista osapuolta kiinnosta edes vastata tai ottaa itse yhteyttä. Kauanko sitä olettaisi että jaksaisi roikkua ja kysellä, kun toinen ei itse viitsi? On sitä elämässä muillakin välillä vaikeaa, eikä vain niillä jotka tuijottaa omaa napaa ja ei viitsi edes vuosiin olla yhteyksissä. 

Turhauttavaa se on varmasti. En ole ap, mutta minusta tämän ketjun pointti on ainoastaan toive, että ystävät voisivat yrittää ymmärtää että jotkut ihmiset ovat vaikean elämäntilanteen lamaannuttamia.

Tähän ketjuun on nyt kirjoittanut useampia, joilla on samanlaisia kokemuksia uupumuksesta, masennuksesta, surusta, yms. Itse en tosiaan pystynyt edes pitämään kotiani siistinä. Elämänhallintani lamaantui täysin. Eristäydyin ihan kokonaan.

Tämä ei tarkoita, että ystävien pitäisi loputtomasti joustaa tai ottaa kärsivällisesti yhteyttä yhä uudelleen ja uudelleen eikä koskaan kokea mitään turhautumista. Ainoastaan ymmärtää, että näinkin voi käydä elämässä jos on huono tuuri.

Toki niin voi käydä. Mutta monella muullakin voi olla vaikeaa ja uupumusta. Silloin vain ei kannata (kuten aloittaja) syyllistää muita, jos ei itse ole vuosiin pitänyt yhteyttä. Minä esim. toisaalta ymmärrän ettei "läheisestäni" kuulu ja siksi ajattelin myöhemminkin ottaa yhteyttä. Mutta toisaalta en ymmärrä, sillä kyllähän se viestii ettei vain kiinnosta tarpeeksi jos ei itsekään lähiaikoina ole yhteyksissä. Se on ihan ok jos ei juuri kiinnosta, minä toki teen siitä omat päätelmäni myös.

Jos teillä on joku läheinen ystävä mutta tulee joku masennus tms, niin ilmoittakaa siitä. Tyyliin:

"Anteeksi kun en juuri nyt jaksa olla yhteyksissä, minulla diagnosoitiin masennus (tms) ja kokoan tällä hetkellä voimiani. Olen sinuun lähiaikoina yhteyksissä, nyt keskityn vain voimaan paremmin. ja en ehkä kykene pitämään yhteyttä niin nopeasti. Olet rakas ja tärkeä, olen tukenasi jos tarvitset minua mutta jos kaikki on ns. ennallaan, hetken tässä hengähdän jotta jaksan taas paremmin" tjs. 

Luuletko että masentunut jaksaa laittaa tuollaista ilmoitusta kenellekään? Jaksamisen puute hävettää ja saa vetäytymään omiin oloihin.

Ei sitten varmaan jaksa. Kuten ei moni muukaan leikkauksesta toipuva, syöpäsairas, lapsi sairastaa, puoliso tai läheiset sairastaa, työssä ongelmia, taloushuolia, itsellä uupumista jne nimeä vaan. Ei sitä tarvii muidenkaan loputtomiin jaksaa kysellä masentuneelta kuulumisia, jos sitä itseään ei kiinnosta koskaan ja vuosiin mikään. 

Mahtaisiko kukaan kuitenkaan syyllistää syöpäsairasta tai leikkauksesta toipuvaa siitä, ettei jaksa?

Minun pitkä kurjistumisen kierteeni - ja hiljaisuuteni - johtui nimenomaan läheisen sairastumisesta ja kuolemasta. Eipä sitäkään ole katsottu tässä ketjussa miksikään "oikeutukseksi" olla jaksamatta pitää yhteyttä.

Ei syyllistäisi, mutta meinaatko että joku jos käy vaikka puoli vuotta syöpähoitoja jne, niin ihan ok että siitä ei moneen vuoteen kuulu tai ei vastaa mihinkään? Ymmärrettävää tietysti jos ei ole niin läheinen. 

Mutta mitä jos kyseinen ihminen sairastaa useamman vuoden?

Kun siitähän tässä on kyse. Eikä siitä, että on uupunut tai masentunut puoli vuotta ja sitten viisi vuotta vain huvikseen pyörittelee peukaloitaan.

Eli joku on TÄYSIN toimintakyvytön monta vuotta putkeen? Jossain laitoksessa jossa muut auttavat suihkuun jne, sitäkö tarkoitat? Sitten jos niin käy niin voi olla väistämätön seuraus ikävä kyllä, että ne ihmissuhteet katoavat. Se on toki kurjaa, mutta aika harvoin niin taitaa käydä että joku ei vuosikausiin mihinkään pystyisi. Aika usein masentuneet ja uupuneet jaksaa kuitenkin jotain tehdä välillä. Ja aika harvoin se sänkyyn jääminen auttaa pidemmäksi aikaa, vaikka sellainen kausi tulisikin. Itsensä sieltä on vaan välillä nostettava lääkäreiden ym. avulla... sitä ei kukaan muu voi puolesta tehdä. 

En minä jaksa tätä keskustelua enää, se kiertää pelkkää tahallisten väärinymmärrysten kehää.

En voi puhua kuin omasta puolestani. En tietenkään ollut vuosikausia "TÄYSIN toimintakyvytön", mutta täysin nurkkaanajettu kylläkin, kuin seinät olisivat jatkuvasti kaatuneet päälle yhä enemmän ja enemmän. Joo, pääsin sängystä ylös, en ollut laitoskamaa, en kuollut nälkään, mutta illalla olin paniikissa kun olin suunnitellut tekeväni 20 eri asiaa ja ehtinyt tehdä niistä ehkä 2. Seuraavana päivänä olikin sitten olevinaan jo 30 asiaa tehtävänä ja taas onnistui vain 2. Ja niin edelleen. Tekemättömät työt kasautuivat, ja oli pakko priorisoida ne joilla sai edes itsensä (ja sairaan läheisen) ravittua ja sähkölaskut maksettua.

Tämän lisäksi sitä ystävien kanssa kommunikointia esti oma sisäinen perfektionismi. Kerroin asiasta jo aiemmassa viestissä täällä, miten halusi kirjoittaa ystäville oikein hyvän selityksen siitä miten nyt ei ole mennyt oikein hyvin ja miten toivottavasti pian taas asiat kääntyvät paremmaksi, olkaa kärsivällisiä pyydän. Mutta aika kului eikä sitä hyvää viestiä saanut aikaiseksi, ja rimakauhu kasvoi sitä mukaa kun häpeä hiljaisuudesta kasvoi myös.

Itse asiassa minä alkuaikoina kirjoitinkin tuontapaisia viestejä. Tyyliin "hei, olen ollut vähän uupunut tähän tilanteeseen, vastaan ihan pian kun on tilanne vähän helpottanut". Lopulta alkoi ahdistaa ja hävettää että en vastannut ikinä mitään muuta kuin että PIAN asiat korjaantuvat, vaikka ne eivät ikinä korjantuneet vaan pahenivat vain. 

Mä ymmärrän, mitä tarkoitat. 

Vierailija kirjoitti:

Eli sulla on koti. Typerä aloitus.

Mä kyllä ymmärrän aloittajaa. Ei mullekaan olisi koti sellainen asunto, missä mulla olisikin ehkä sänky ja omat vaatteeni yms muut tavarat, mutta en saisi päättää edes huonekalujen järjestyksestä puhumattakaan, että voisin hankkia asuntoon jotain itseäni miellyttäviä huonekaluja tai muita esineitä . Kokisin sellaisessa tilanteessa vain asuvani jonkun toisen nurkissa.