Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Eli sulla on koti. Typerä aloitus.

Mä kyllä ymmärrän aloittajaa. Ei mullekaan olisi koti sellainen asunto, missä mulla olisikin ehkä sänky ja omat vaatteeni yms muut tavarat, mutta en saisi päättää edes huonekalujen järjestyksestä puhumattakaan, että voisin hankkia asuntoon jotain itseäni miellyttäviä huonekaluja tai muita esineitä . Kokisin sellaisessa tilanteessa vain asuvani jonkun toisen nurkissa. 

Vierailija kirjoitti:

Kohta pyykkipoika nenään kun menee kauppaan. Suihkussakäynnistä säästetään.

Keskiajalla käytettin parfyymeja peittämään hien ja lian hajua.

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tähän ketjuun kirjoittaneista suurin osa, myös ap, tekee jo paljon, eli ei ole syytäkään tuntea syyllisyyttä. Entä jos ei pysty auttamaan yhtään, ja vanhemmat ei hyväksy ulkopuolista apua, ja rahaakaan ei ole. Eikö tuossa mene jo puolet vapaa-ajasta, jos joka toinen vkonloppu käy 500 km päässä? Miten ap:n oma perhe suhtautuu? Muistisairas voi elää vaikka 15 vuotta, koko sen ajanko siellä jaksaa käydä?

Jos vanhemmat eivät hyväksy ulkopuolista apua, se on HEIDÄN päätöksensä eikä suinkaan heidän lastensa. Mä yksinkertaisesti kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä vanhempieni päätöksistä. Mitä taas tulee siihen, että vanhukset asuvat 500 km päässä lapsistaan, sekin on näiden vanhusten oma päätös. Ei siitä tarvitse jeidän lastensa tuntea syyllisyyttä. Mun vanhempani sentään ällysivät neljännesvuosisata sitten muuttaa lähelle tyttäriään, mutta jos olisivat asuneet edellisessä asuinpaikassaan, niin joka kerta, kun muistisairas äitini on lähtenyt haahuilemaan, isäni olisi pitänyt soittaa Häkeen eikä mulle, koska en mä olisi keskellä yötä voinut lähteä juoksemaan äidin perään. Nyt sentään pystyn, kun asuvat tuossa naapurissa. 

Jos lapset ovat itse muuttaneet kauas vanhemmistaan, niin silloin se välimatka on heidänkin syy.

Kaverini serkku muutti Saksaan nuorena. Äitinsä dementoiduttua rasitti kaveriani hoitamaan tätinsä asioita. Sen Saksaan muuttaneen ne olisi pitänyt hoitaa.

Muutin itse takaisin vanhempieni lähelle.

Minusta syy on vain siinä tapauksessa, jos se Saksaan tai muualle kauas vanhemmistaan muuttanut valittaa, kun isovanhemmat eivät tule hoitamaan lapsenlapsiaan. Nuorena muutetaan tietenkin sinne, missä on opiskelupaikat ja/tai työt. Eläkeläisen taas ei tarvitse miettiä sellaisia asioita vaan voi muuttaa perässä. Ja vaikka nyt ei muuttaisikaan lastensa lähelle, kannattaa muuttaa jo hyvissä ajoin ainakin sellaiseen paikkaan, missä on palveluita ja sellaiseen asuntoon, jossa pärjää. 

Olet siis itsekin ainoa lapsi eli sulla ei ole sisaruksia? Vanhempasi jo kuolleet tai laitoshoidossa? Jos tosiaan lähisukua ei ole, niin joudut vain kehittelemään lapsesi kanssa omat perinteenne. Onko asuinkaupungissanne mitään lapsiperheille sopivia yleisötapahtumia? Siis esim just juhannuksena? 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulle tuli aloituksesta mieleen isoimmaksi ongelmaksi tekstailu. Saat heti tietää mitä toinen ihminen oikesti ajattelee, kun keskustelet puhelimessa tai mieluiten kasvotusten, mutta tässä se nyt ehkä vaatii ensin sen soiton.

Tekstailu on ihan oikeasti tässä tilanteessa tosi huono vaihtoehto! Soita rohkeasti ystäville, kuulostele reaktioita. Ole kiinnostunut siitä, mitä heille kuuluu, älä suoraan vuodata vain omia tuntojasi.

Se mikä on mennyt rikki, pitää hiljalleen korjata, jos molemmat haluaa. Ei se yhdellä tekstarilla onnistu.

Nimenomaan onnistuu ihan yhdellä tekstarilla, jossa sanoo: "Olen niin älyttömän pahoillani, että loukkasin katkaisemalla yhteydenpidon, mutta mulla oli todella vaikea jakso, enkä vaan kyennyt. Toivoisin, että voitaisiin nähdä, ymmärrän kuitenkin, jos et enää halua. Olen pahoillani."

Jos itse saisin jonkun "Moii heii" -viestin, niin ajattelisin, ettei tämä aio nytkään mitään suoraa selitystä antaa. Ystävyys on ennen kaikkea tukea vaikeuksissa, luottamusta ja avoimuutta. Luottamusta siihen, että voi itsekin kertoa asioistaan. Kun ei kerro, toinen tajuaa, ettei ihminen luota riittävästi kertoakseen = ei koe vankkaa ystävyyttä.

Mä ajattelen vähän eri tavalla. Mun ei tarvitse tietää ystävistäni kaikkea eikä ystävieni tarvitse tietää musta kaikkea. Myös ystävyyssuhteissa voi olla yksityisyyttä. Kaikkea elämästään ei tarvitse toisen kanssa jakaa, jos ei halua. Esikoiseni kummisetä katosi elämästäni pitkäksi aikaa ja myöhemmin tavoitin erään vanhan yhteisen tuttumme. Annoin hänelle puhelinnumeroni ja  pyysin antamaan tälle kummisedälle. Meni muutama viikko ja hän soitti. En kysynyt, mitä aikoinaan tapahtui, eikä hän kertonut. Ei se mua haittaa, että en tiedä. 

Sama minulla. Outo ajatuskin, että jotenkin pitäisi tietää ystävän asiat. Ystävä kertoo mitä haluaa ja haluan tietää vain sen mitä hän haluaa kertoa. Ei ollenkaan haittaa, vaikka en tietäisi osaa hänen asioita. Minusta tällainen on tervettä erillisyyttä ja aikuisuutta. Ei ystävyys ole mikään symbioosi.

Juuri näin!