Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.

Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.

Mä täytän 62 syksyllä ja tällä hetkellä läheisin ystävyyssuhteeni alkoi  vastaq 2 vuotta sitten. Ihmiset tosiaan muuttuu, muuttaa jne, mutta kyllä vielä vanhoilla päivilläänkin voi ystävystyä. Pidän uusia ihmissuhteita elämän varrella paljhon parempana vaihtoehtona - ainakin itselleni - kuin ripustautumista tiukasti omiin lapsiini. 

Mä olen 66, ja uusin kelvollinen kaverisuhteeni on muodostunut kymmenen vuotta sitten, sekin kaksikymmentä vuotta nuoremman työkaverin kanssa jota ei ruuhkavuosiensa takia juurikaan ole vapaa-ajalla tullut tavattua. Nyt eläkkeellä ei edes sitäkään. Kaikki muut ystävyydet ovat jo nuorena, viimeistään kolmekymppisenä muodostettuja, ja useimpia heistä näen nykyään noin kerran vuodessa, yhtä kerran kuukaudessa. Harrastuksissa on ihan mukavia ihmisiä, mutta sydänystäviä, eli läheisiksi kutsuttavia ei heistä ole muodostunut. Tuntuukin, että kaikilla ikäisilläni on jo ne omat kuviot, joihin ei kaivatakaan uusia ihmisiä. Ainoat ihmiset joita näen enemmän on oma perheeni. En silti koe ripustautuneeni heihin, enkä koe että heillä olisi velvollisuus olla tekemisissä kanssani. Enkä oleta, että he alkavat minua hoivaamaan, kun tästä rapistun. Mutta koska välit ovat hyvät, yhteys on säilynyt läheisenä.

Ymmärrän :) Mä tarkoitin ripustautumisella lapsiin sitä, että kenenkään muun seura ei kelpaa tai riitä kuin vain omien lasten. Jos omat lapset eivät ole seurana, sitten tuntee itsensä yksinäiseksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän naapurissa asuu n. 80v rouva. Mies kuoli vuosia sitten, heillä kolme lasta ja useampi lapsenlapsi. Käsittääkseni kaikki lapset asuvat 30-200 km säteellä.

Silloin kun lapsenlapset olivat pieniä, olivat hoidossa ja kävivät usein, ihan naapurille riesaksi asti. Jossakin vaiheessa joku teini asui myös heillä.

Nyt kun lapsenlapset aikuistuneet, harvemmin vierailuja, kun rouvan mukaan ovat kovin kiireisiä.

Hänellä käy kotihoito päivittäin ja me naapurit pidetään seuraa ja katsotaan vähän "perään", erityisesti jotka ovat nuorempia eläkeläisiä..Rouva hyvässä kunnossa ja ulkoilee päivittäin, asununeet kauan taloyhtiössä ja siksi tuntee kaikki. Herttainen ja hyväsydäminen mummo.

Joskus ollaan ihmetelty naapureiden kanssa, miksi lapset eivät käy tai auta, vaikka hoitaneet vuosia paljon lapsenlapsiaan, jopa monta kertaa viikossa.

Menoihin käyttää taksia ja jos tarvitsee apua, talohuolto tai naapurit auttavat. Maksaa mieluusti kaikesta.

Ja ap. todellisuudessa harvassa on ne lapset, jotka auttavat vanhempia, vaan se apu on itse hankittava ja ostettava. Tämä on omin silmin nähnyt.

Omilla vanhemmillakin on näitä tuttava-ja ystäväpiirissä vanhuksia, joita auttavat ja huolehtivat arjen askareissa, eikä suinkaan lapset auta.

En näe ongelmaa tuossa, että ostetaan palveluita. Kyllä niiden lasten kanssa voi silti olla paljon yhteyksissä, mutta ei se minusta mikään tseisarvo ole, että juuri heidän täytyy tulla tekemään siivoukset ja kuskaukset. Eikä se välttämättä työaikojen puitteissa olisi mahdollistakaan.

:D :D :D

Kylläpä nyt on taas ääni kellossa muuttunut! :D :D :D

Jatkuvasti jankutatte, että jos mummo ei hoida lapsenlapsia, ei lapset  ja lastenlapset sitten hoida mummoakaan.

Lainaamasi viestin isoäiti on hoitanut lastenlapsia liikaakin, ja siltikään lapset ja lastenlapset eivät hoida häntä eivätkä käy kylässä!

Minkähän takia lapsiperheille muuten ei käy ostettut lastenhoitajat yms. Mikä itseisarvo on siinä, että juuri mummon pitäisi aina hoitaa lastenlapsia?

No en voi tietää muiden motiiveista mutta totta hitossa se on minusta mukavampaa jos lapseni saa viettää aikaa mummonsa kanssa sen sijaan että heitä hoitaisi joku ventovieras lapsenlikka. Yllättävää, että joku edes kysyy tällaista.

Ihan samalla tavalla vanhuksille on mukavaa, jos lapset ja lastenlapset auttavat ja hoitavat heitä, eikä joku vieras.

MIKSI siis väität että "ei se minusta mikään itseisarvo ole, että juuri heidän täytyy tulla tekemään siivoukset ja kuskaukset."

Kyllä se on itseisarvo, että lapset ja lastenlapset auttavat ja hoitavat.

Me ihmiset ollaan tässäkin asiassa erilaisia. Mulle on paljon mukavampaa, jos meillä käy remonttia tekemässä amnattilaiset eikä puoli sukua. Siinä vaiheessa, kun en itse pysty tai viitsi siivota, hankin viikkosiivoojan. Aiemminkin olen käyttänyt taksia sen sijaan, että olisin soitellut sukulaisia läpi ja kysellyt  kyytimahdollisuutta. Nykyisin tosin soitan yhdelle tutulle taksikuskille, jos tarvitsen taksikyytiä. Erilaisia kotiinkuljetuspalveluita olen käyttänyt siitä lähtien, kun sellaisia on ollut olemassa. Siis jo ihan kasarilla esimerkiksi pesukoneen kuskaaminen bussissa tai edes taksin takakontissa ei olisi onnistunut. Mulla ei ole koskaan ollut autoa eikä ajokorttiakaan, joten jos jokin asia ei hoidu julkisilla eikä taksillakaan, sitten pitää tilata jokin kuljetuspalvelu. Ymmärrän sen, että jos koko ikänsä on tottunut kulkemaan omalla autolla paikasta toiseen ja jonain päivänä ei enää pystykään ajamaan, voi olla vaikea totutella julkisiin, taksiin ja kuljetuspalveluihin. Kummallakaan lapsistanikaan ei ole ajokorttia, joten en voisi muutenkaan pumnmailla kyytiä lapsiltani. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

VaahtoVasara kirjoitti:

Ei pelota, päinvastoin. On tekemisen ja menemisen vapaus, kun ei tarvi tiedottaa eikä lupia kysellä.

Mitä sä sillä menemisen ja tekemisen vapaudella teet siinä vaiheessa kun et selviydy omin avuin edes lähikauppaan? Tää on ihan uskomaton tää joidenkin uskomus että he eivät tule koskaan vanhenemaan.

No en minä halua lapsia, haluan nauttia elämästäni, ja minulle nautinnolliseen elämään ei kuulu lasten synnyttäminen. Jos minulla elämässäni vaikka viimeiset 2-5 vuotta ovat sitten vaikeita kun kukaan ei käy minulle kaupassa, niin sitten se on niin. Olen saanut siihen mennessä toivottavasti nauttia terveenä jonkun 80-90 vuotta. Kyllä ymmärrän että vanhenen. Ymmärrän myös että voin vaikka huomenna jäädä auton alle ja vammautua niin että en pysty itsestäni huolehtimaan. Se olisi suuri shokki ja todella kamala kohtalo. En kuitenkaan elä elämääni peläten. Vastoinkäymisiin on sitten vaan sopeuduttava ajan kanssa, ei sille oikein muuta voi.

"Olen saanut siihen mennessä toivottavasti nauttia terveenä jonkun 80-90 vuotta."

Nyt on valitettavasti aika yltiöoptimistiset odotukset. Kaikkien tilastollisten todennäköisyyksien perusteella voin sanoa lähes täydellä varmuudella, että et huitele menemään täysin terveenä ja toimintakykyisenä enää kahdeksankymppisenä. Virkeitäkin vanhuksia löytyy tuosta ikäryhmästä, mutta ne ovat poikkeuksia, ja lähes kaikilla on kyllä jotain vaivaa, joka rajoittaa elämää. Terv. geriatri

Aika monella niitä vaivoja voi olla jo silloin, kun pitäisi alkaa huolehtia omista vanhemmistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.

Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.

Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.

Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.

Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.

Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.

Mulle ei tuota mitään ongelmia olla vaikka kuukausia tapaamatta edes kaupan kassaa. Mutta me ihmiset ollaan erilaisia. Joku kaipaa päivittäin kasvotusten toisen ihmisen kanssa juttelua eikä edes riitä se, että kotihoito käy 4 kertaa vuorokaudessa. Sitten on meitä, jotka viihdymme loistavasti yksinkin. Paljon on kiinni luonteesta sekä siitä, mihin on tottunut. Jos elää parisuhteessa, lasten muutettua omilleen jää edelleen se puoliso. Ei ole yksin eikä yksinäinen. Jos taas on ollut yh,. lasten muuttaessa jää yksin, mutta on vielä hyvin aikaa pitää huolta ystävyyssuhteistaan ja tutustua uusiinkin ihmisiin . Monen vanhuksen yksinäisyys alkaa silloin, kun puolisokin kuolee. Lapset ovat maailmalla ja ensimmäistä kertaa kenties vuosikymmeniin keittää vain yhden kupillisen kahvia. En ole ollut koskaan naimisissa ja avoliitossakin viimeksi 1980-luvun alkupuolella. En kaipaa toista aikuista nk jakamaan arkeani. En  ole kaivannut lähes neljäänkymmeneen vuoteen, joten vaikea kuvitella, että tulevaisuudessakaan kaipaisin. 

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.

Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.

Mä täytän 62 syksyllä ja tällä hetkellä läheisin ystävyyssuhteeni alkoi  vastaq 2 vuotta sitten. Ihmiset tosiaan muuttuu, muuttaa jne, mutta kyllä vielä vanhoilla päivilläänkin voi ystävystyä. Pidän uusia ihmissuhteita elämän varrella paljhon parempana vaihtoehtona - ainakin itselleni - kuin ripustautumista tiukasti omiin lapsiini. 

Missä tapasit tämän ystävän?

Facebookissa. Kuuluttiin erääseen FB-ryhmään ja sitä kautta tutustuttiin.