Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näiden juttujen perusteella kukaan täällä ei tunne ketään, jolla olisi läheiset suhteet aikuisiin lapsiinsa / ikääntyneisiin vanhempiinsa. Elänkö tosiaan jotenkin poikkeuksellisesta kuplassa kun omassa lähipiirissäni tällaisia ei kyllä ole, sen sijaan paljon on niitä jotka näkee lapsiaan ja lapsenlapsiaan joko viikoittain tai vähintään pari kertaa kuussa. Välien katkeaminen ei ole mikään normaali asiantila vaan kertoo siitä että jotain on mennyt isosti pieleen.

Mä asun vanhempieni naapurissa. Äiti on 96v ja isä 94v. Mä olen se, jolle isä soittaa kolmen aikaan aamuyöllä, kun muistisairas äiti on painellut ovesta ulos eikä rollaattorin kanssa liikkuva isäni pääse pinkomaan äidin perään. Mä sitten heitän kengät jalkaan ja takin yöpaidan päälle ja lähden pinkomaan katuja pitkin etsiämään äitiä. Ja kun sen löydän (yleensä löydänkin aika nopeasti), otan käsipuolesta kiinni ja rauhallisesti jutellen talutan äidin kotiin . Istun siellä hetken aikaa varmistamassa, että äiti ei ole lähdössä uudestaan. Sitten menen takaisin kotiin, koitan saada nukuttua vielä tunnin tai kaksi ennenkuin pitää aloittaa työpäivä. Tällaista mä en halua omille lapsilleni, vaikka isäni mielestä tämä on aivan loistava järjestely. 

Olet ihailtava. Säilytät hyvin hermosi, vaikka äitisi onkin kadoksissa. Kohtelet häntä sitten rauhallisesti.

Itse muutin puolisoineni yli ysikymppisten vanhempieni luo. Menetän hermoni heihin aivan liian helposti, jos toilailevat tai äitini kysyy koko ajan jotain samaa asiaa.

Mikä sitten olisi parempi järjestely? Vanhushoivan laitoksista kuulee aika paljon huonoa. No, sinne sitä vissiin on mentävä ainakin siinä vaiheessa, jos ei muista enää yhtään mitään ja alkaa kakalla maalata seiniä.

Kurjaa olisi pieneen vanhusasumukseen muuttaa, jos pää pelaa vielä. Sinne ei mahdu läheskään kaikki kodin tutut tavarat.

Mä säilytän hermoni, koska olen aiemmalta ammatiltani sairaanhoitaja ja olen aikoinaan työskennellyt niin vanhainkodissa kuin kotisairaanhoidossakin. Kun kännykästä näen, että isä soittaa, mulla menee aivot "sairaanhoitajamoodiin". Ärsyyntyminen, turhautuminen ja suru vanhempieni heikentyneestä kunnosta pääsee ajatuksiini vasta kotona. Paljon on kyllä vaatinut kärsivällisyyttä saada isä ymmärtämään, ettei sillä ole mitään väliä, mikä on totta ja mikä ei. Siis äidin puheissa. Ei ole väliä, onko äiti oikeassa vai väärässä. Jos äidin laalaamaassa hänen vanhempansa ja sisaruksensa ovat elossa, isän on turha alkaa vänkäämään vastaan. Nyt isä on onneksi jo aika hyvin oppinut menemään mukaan äidin laalaamaahan ja ohjaamaan äidin ajatukset asioihin, joista äiti tulee tyytyväiseksi. Yhdessä vaiheessa isä soitti mulle tosi usein (ja jostain syystä aina myöhään illalla tai yöllä), koska ei pärjää äidin kanssa. Ja syy pärjäämättömýyteen oli aina se, ettei äiti uskonut, mitä isä sanoi. Esim ei uskonut just sitä, että äidin vanhemmat ja kaikki sisarukset ovat kuolleet jo aikoja sitten. Nyt isä on oppinut näissä tilantessa sanomaan esimerkiksi niin, että mennäään vaikka viikonloppuna vanhemmillesi/siskollesi/veljellesi kahville. Äiti rauhoitttuu, on tyytyväinen eikä tunnin päästä muista enää koko asiaa. 

Mun vanhemmista kumpikaan ei haluaisi laitoshoitoon. Eikä ne sinne joudukaan, jos ei ole ihan pakko. Mulla on vielä 3 vuotta alimpaan eläkeikään ja mun olisi aika mahdotonta asua mun vanhempieni kanssa samassa taloudessa ja yrittää siellä  tehdä etätöitä. Sain vihdoin isän suostumaan joka toinen viikko siivousfirman käyttöön, mutta äiti ei hyväksy vieraita ihmisiä kotonaan edelleenkään . Viime perjantaina mulla oli päivystysviikko ja vielä just siihen aikaan Teams-palaveri, joten ei ollut ihan kaikista yksinkertaisin juttu tehdä töitä samalla, kun muistisairas äiti istuu nojatuolissa vieressäni. Kaksi kertaa kuukaudessa tämä vielä jotenkin menee, että äiti tulee muutamaksi tunniksi meille, mutta ei menisi niin, että joutuisin tekemään kaikki työpäivät asuen vanhempieni luona. Itse toivon, että vanhemmistani äiti lähtisi ensin. Isä kyllä pärjää, kun pää on vielä suht hyvässä kunnossa. Vaikka ei siitäkään ole mitään takeita, ettenkö minä olisi meistä se, joka lähtee ensimmäisenä. 

Mitä tulee tuohon hermojen menetykseen toilailuista ja samojen asioiden toistamisesta, niin siihen voisi auttaa eräänlainen itsensä ulkoistaminen tilanteesta. Siis tarkoitan, että opettelisit ajattelemaan sitä sun duunina. On vaikea tunnepuolen vuoksi ulkoistaa itseään, kun kyse on omista vanhemmista, joihin on tunneside. Mutta jos niinä ärsyttävinä hetkinä osaisi suhtautua heihin kuin ärsyttäviin asiakkaisiin tai ärsyttäviin työkavereihin, niin se voisi ainakin jonkin verran helpottaa tilannetta. Myös sen vinkin annan, että kun vanhempiesi luona joudut tekemään erilaisia asioita, tee ne omalla tavallasi. Jos vanhukset siitä urputtaa, sanot vaan, että on nykyaikaa tehdä asiat näin. Mä olen joskus sanonut vanhemmilleni, että emme elä enää 1950-luvulla :D 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei pelota ollenkaan, laaja samanhenkinen ystäväpiiri. Lisäksi ulospäin suuntautuneena löytyy juttuseuraa helpostikin. Eniten pelottaa, että menetän liikuntakyvyn tai saan muistisairauden, ja en saa päättää elämääni silloin kun haluan.

Se laaja samanhenkinen ystäväpiiri voi tuntua ikuiselta vielä parikymppisenä, mutta vuosikymmenten varrella ihmiset muuttuu, muuttaa muualle, sairastuu, menettää toimintakykynsä tai ymmärryksensä ja lopulta yksi toisensa perään kuolee, eikä uusia tule noin vain tilalle elämän loppupuolella. Perheside on lähes poikkeuksetta lujempi, vaikka surullisia poikkeuksiakin on.

Mä täytän 62 syksyllä ja tällä hetkellä läheisin ystävyyssuhteeni alkoi  vastaq 2 vuotta sitten. Ihmiset tosiaan muuttuu, muuttaa jne, mutta kyllä vielä vanhoilla päivilläänkin voi ystävystyä. Pidän uusia ihmissuhteita elämän varrella paljhon parempana vaihtoehtona - ainakin itselleni - kuin ripustautumista tiukasti omiin lapsiini. 

Vierailija kirjoitti:

Näiden juttujen perusteella kukaan täällä ei tunne ketään, jolla olisi läheiset suhteet aikuisiin lapsiinsa / ikääntyneisiin vanhempiinsa. Elänkö tosiaan jotenkin poikkeuksellisesta kuplassa kun omassa lähipiirissäni tällaisia ei kyllä ole, sen sijaan paljon on niitä jotka näkee lapsiaan ja lapsenlapsiaan joko viikoittain tai vähintään pari kertaa kuussa. Välien katkeaminen ei ole mikään normaali asiantila vaan kertoo siitä että jotain on mennyt isosti pieleen.

Mä asun vanhempieni naapurissa. Äiti on 96v ja isä 94v. Mä olen se, jolle isä soittaa kolmen aikaan aamuyöllä, kun muistisairas äiti on painellut ovesta ulos eikä rollaattorin kanssa liikkuva isäni pääse pinkomaan äidin perään. Mä sitten heitän kengät jalkaan ja takin yöpaidan päälle ja lähden pinkomaan katuja pitkin etsiämään äitiä. Ja kun sen löydän (yleensä löydänkin aika nopeasti), otan käsipuolesta kiinni ja rauhallisesti jutellen talutan äidin kotiin . Istun siellä hetken aikaa varmistamassa, että äiti ei ole lähdössä uudestaan. Sitten menen takaisin kotiin, koitan saada nukuttua vielä tunnin tai kaksi ennenkuin pitää aloittaa työpäivä. Tällaista mä en halua omille lapsilleni, vaikka isäni mielestä tämä on aivan loistava järjestely. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lapsia, mutta en ole koskaan osannut ajatella, että he olisivat lähelläni kun olen vanha. Pelkään yksinäistä vanhuutta, koska ei ole puolisoa. Kun ajattelen eläkeikää, niin näen vain yksinäisyyttä.

Jotenkin ajattelen, että lapset elävät silloin muualla ja omien mahdollisten perheittensä kans.

Mulla on kaksi aikuista lasta ja eläkeikään enää 3 vuotta ja 3 päivää. En todellakaan edes halua, että lapseni joutuisivat mun takiani valitsemaan perhekuvionsa, työnsä, asuinpaikkansa jne, jotta pitäisivät mulle sitten seuraa ja myöhemmin hoitaisivat mua. Enemmän mä nytkin olen yhteyksissä siskooni, ystäviini ja kavereihini kuin lapsiini. En siis pelkää yksinäisiä eläkepäiviä. 

Vierailija kirjoitti:

Olen eronnut vain kerran, mutta silloin olin yli silloisesta puolisosta jo siinä vaiheessa, kun erosta sovittiin. Monta vuotta olin eroa jahkaillut ja pohtinut uskaltamatta kuitenkaan tehdä mitään.

Tämähän se. Jos nainen on eron alull panija eikä kyse ole ollut siitä, että puolisolla olisi ollut joku toinen nainen, hyvin usein erosta aiheutuvan "surutyön" on tehnyt jo ennenkuin laittaa eropaperit vetämään.