Reipas ja tunnollinen lammas
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pelota yksinäinen vanhuus, ja lapsellisilla se on todennäköisesti aivan yhtä yksinäinen kuin lapsettomillakin. Lapset saattavat muuttaa kauas vanhemmastaan, jopa ulkomaille, tai välit mennä poikki muusta syystä. Kuolemakin voi korjata lapsen ennen vanhempaansa. Viimeisinä vuosina vanhempi ei välttämättä tunnista tai edes muista lapsiaan ja kuolinvuoteellakin vieressä on yleensä hoitaja, ei oma lapsi. Kaikenlaista on nähty niiden 8 vuoden aikana kun tein kolmivuorotyötä hoitajana vanhusten parissa.
Äitini valittaa yksinäisyyttään vaikka kaksi lasta asuu samassa kaupungissa, toinen ihan naapurissa. Veljet asuvat melkein naapurissa ja heitä tavataan viikoittain. Naapureita käy kahvilla vähän väliä. Jne. Silti hän on yksinäinen.
Jotkut ihmiset vain ovat yksinäisiä aina. Mikään ei tunnu riittävän. Ap on varmasti samaa lajia.
Jollei enää itse pääse käymään missään ja on vierailujen varassa, niin kyllä siinä on monta pitkää tuntia joka päivä yksin.
Ihan hyvin pystyy käymään ja käykin joka paikassa. Ja kyllä ihmisen pitää pärjätä monta tuntia yksin. Jokaisen.
Tässä keskustelussa ei nyt ole millään tavalla kyse siitä että pärjääkö joku pari tuntia yksinään vaan jatkuvasta, päivittäisestä ja totaalisesta yksinäisyyden kokemuksesta. Ihmisellä voi käydä kotihoito vaikka monta kertaa päivässä, eikä se yleensä poista yksinäisyyttä mihinkään, eikä se ole sen tarkoituskaan. Oudon moni sekoittaa tässä nyt toisiinsa yksin olemisen ja yksinäisyyden.
Eksistentiaaliseen yksinäisyyteen ei auta lasten vastentahtoiset vierailutkaan, eikä edes mielellään suoritetut. Tai jos yksinäisyys on sitä, että 60 vuotta vieressä nukkunut ihminen on nukkunut ikiuneen.
Eiköhän se raastava yksinäisyys pidä hyväksyä osaksi niitä ihmiselon viime metrejä. Helpompi lähteä sitten.
Ja ei, ennen ei ollut toisin, vaikka yhteistalouksissa asuttiin. Ei se, että on ihmisiä saman katon alla auta mitään eksistentiaaliseen yksinäisyyteen. Kuoleman edessä jokainen on yksin, ja se vanhusten pitää hyväksyä. Se on heidän läksynsä. Muissa elämänvaiheissa on sitten omansa.
Aiemmilla sukupolvilla on ollut uskonto lohtunaan tuossa kohtaa, nykyihmiset ovat itse osansa valinneet ja saavat sitten kärsiä tuon lopun ilman lohtua.
Tärkeintä on ymmärtää, että vaikka ne lapset olisivat läsnä kellon ympäri itsekkään vanhuksen vaatimuksesta, sen olo ei olisi yhtään parempi. Koska kyseessä on asia, mikä on kohdattava yksin. Se, että minä kuolen kohta ja nämä jäävät elämään, on niin suuri erottava tekijä, että mikään muu kuin yksinäisyyden kokemus ei ole oikein edes mahdollista.
Olen eri mieltä. Kyllä sellainen vanhus, jolla käy vain kotihoito on paljon yksinäisempi kuin vanhus, joka asuu jonkun lapsensa kanssa.
Se yhdessä jaettu arki on se oleellinen asia. Vierailulla kävijä lähtee aina pois. Ei yleensä jää esim yöksi.
Kuinka moni suomalainen pystyy ottamaan iäkkäät vanhempansa luokseen asumaan? Ehkä vielä appivanhemmatkin? Huushollissa voi olla lisäksi vielä teinejäkin. Tai jopa sitäkin nuorempia lapsia. Töissä pitäisi käydä ja elää normaalia perhe-elämää ja vasemmalla kädellä hoitaa 1-4 vanhusta. Rakennetaanko edes niin suuria asuntoja enää nykyisin?
Hieman hassu kysymys. Kyllä nykyään asutaan väljemmin kuin ennen.
Esim äitini lapsuudenperheeseen otettiin mummo vuorovuonna asumaan. Hänelle pedattiin sänky keittiöön. Äiti vanhempineen nukkui viereisessä 7 m2 huoneessa. Olohuone heillä oli vain kesäkäytössä. (Sota-aikaan säästettiin polttopuuta). Yläkerran huoneessa asui karjalasta evakoituja. 2 perhettä perätysten.
Isäni lapsuudenperheessä oli myös mummo vuorovuonna. Perheen 3 lasta jakoi yhteisen huoneen. Vanhemmilla omansa ja mummokin sai oman huoneen. Alakerrassa oli sali, toinen huone ja perheenisän työhuone. Palvelija asui keittiössä.
Eli ei kovin avaraa.
Mulla on yksi "ylimääräinen" pieni huone tässä asunnossa, mutta en ajatellut ottaa vanhempiani sinne asumaan. Mahtuisi sinne just ja just parisänky, mutta mun olisi oikeasti aika mahdotonta tehdä töitä, jos mun vanhemmat asuisivat tässä samassa asunnossa. Tai edes toinen heistä. Toimistolle en luonnollisestikaan voisi mennä, koska pitäisi huolehtia vanhuksista. Mä ymmärrän kyllä sun pointtisi, mutta esimerkiksi tyttäreni puolisoineen asuu kerrostalokaksiossa. Ei he ihan oikeasti halua olohuoneeseensa sänkyä, missä meikäläinen makaisi kenties lörssönit housussa. Hekin tekevät hyvin usein etätöitä. Ennen oli ennen ja nyt on nyt.
Vanhuudessakin voi olla erilaisia aikoja ja erilaisia yksinäisyyksiä. Jos on loppuun asti nuppi kunnossa, voi kaivatakin lapsiaan ja lapsenlapsiaan. Jos taas muistisairaus iskee ja pahenee, jossain vaiheessa ei välttämättä edes muista, että on tullut hankkineeksi lapsia. Mun 96 v äitini ikävöi vanhempiaan (jotka kuolivat jo 1960-luvulla) sekä sisaruksiaan, joista vimeinenkin kuoli jo yli 10 vuotta sitten. Äitini kyllä tunnistaa mut ja siskoni, kun siellä käydään, mutta ei hän meitä ikävöi. Muistaa max 10 minuuttia meidän käyntimme sen jälkeen, kun ollaan sieltä lähdetty. Lapsuudenkotiinsa olisi menossa tapaamaan vanhempiaan ja sisaruksiaan. Jotkut vanhukset elävät vuosia eivätkä enää tunnista edes omia lapsiaan, puolisoaan eikä lapsenlapsiaankaan. Yksinäisiä silti ovat, vaikka nämä kävisivätkin usein katsomassa. Ystäväni sisko kuoli yllättäen alle viiskymppisenä, mutta hoivakodissa olevalle äidilleen ei ole asiasta edes kerrottu, koska äiti ei ole enää vuosiin muistanut hänellä sen nimistä tytärtä olevankaan. Vanhuksen kannalta tietysti hyvä, niin ei tarvitse surra lapsensa kuolemaa.
Vierailija kirjoitti:
Onko kenellekään tullut mieleen, että seuran tarve muuttuu vuosien mittaan? Miten teini-iässä ystäviä piti nähdä joka päivä ja kertoa heille kaikki. Miten seuraavina vuosikymmeninä riitti yhä vähempi, ja niistä harventuneista tapaamisista tuli tosi iloiseksi, mutta ei silti haikaillut, että joka ikinen päivä saisi viettää 5h kavereiden kanssa? Itse arvelen, että seuran tarve vähenee vuosi vuodelta ja oma itse on parasta seuraa. Ne harvat tapaamiset ystävien kanssa tulevat olemaan odotettuja ja jälkeenpäin iloittuja. Seuran väheneminen on varmaan vaikeampi paikka sellaisille, jotka ovat tottuneet siihen, että kotona on monta henkeä hälisemässä tai vähintään puoliso jatkuvasti läsnä. Itse olen muutaman vuoden päästä viisikymppinen, asun yksin mutta seurustelen, ja ahdistaisi olla jatkuvasti ystävien seurassa kuten teininä, sen sijaan näkisin ystäviäni mielelläni kerran viikossa tai harvemmin. Toivon, että omassa elämässäni on sen verran kiinnostavaa sisältöä, ettei lastenlapsipuolten vierailu ole ainoa asia, joka saa silmiin riemun pilkahduksen - toki suon sen mielellään niille, joille lastenlapset ovat elämän tärkein asia ja joilla ei oikein muuta kivaa elämässänsä näytä olevan. Aiemmin on mainittukin, että fiksuja ja virkeitä vanhuksia ei innosta toisten, aivoiltaan huonommassa kunnossa olevien vanhusten seura. Toivonkin, että viimeistään meidän sukupolvi tekee vanhuksille sopivan ystävä-tinderin, josta saa haluamaansa keskustelu/kyläilyseuraa asuinpaikasta huolimatta.
Hoivahan on sitten kokonaan eri asia. Mediassa on nähty kaikenlaisia pahoinpitelijä-, murhaaja- ja varashoitsuja, eivätkä aktiivisetkaan omaiset ole aina pystyneet estämään heidän toimintaansa. Aika harvasta taitaa olla ottamaan omat vanhempansa asumaan omaan kotiinsa, vaikea on itsenikin kuvitella jotenkin onnellista elämää, jossa neljä huonokuntoista, äksyä ja keskenään eronnutta vanhusta asuisi kanssamme ja töissäkin pitäisi käydä.
Mä olen ihan itsestänikin huomannut, että iän myötä seuran tarve vähenee. Ei tarvitse elämäänsä enää niin montaa ihmistä kuin nuorena eikä tapaamisia ja yhteydenpitoa niin jatkuvalla syötöllä kuin joskus ennen. Ens maanantaina joudun vesivahingon takia evakkoon ja menen tilapäisesti asumaan siskoni luokse. Olemme siskoni kanssa tosi läheisiä ja vaikka siskoni onkin melkein puolet viikosta mökillään, mulla hajoo pää jo ajatuksesta, että mun pitää 6-10 viikkoa asua siskoni huushollissa :D
Vierailija kirjoitti:
Arvelen, että tulevaisuuden vanhukset pariutuvat vanhana melko innokkaasti. Jos on viettänyt vuosikymmenet sinkkuna, parisuhde varmasti houkuttaa vanhalla iällä. En usko että ikisinkku on sinkku myös iäkkäänä.
Mä olen elänyt noin 30 vuotta sinkkuna. Lapset kasvattanut aikuisiksi ja nyt huolehdin iäkkäistä vanhemmistani. Vaikka mulle maksettaisiin 10 miljoonaa, en todellakaan ottaisi miestä seuraavaksi huolehdittavaksi. Miehen pitäisi olla hemmetin paljon mua nuorempi, jotta voisin kuvitella, että nyt on mun vuoroni tulla hoidetuksi, hoivatuksi ja passatuksi.
Olen samaa mieltä siitä, että koko asia konkretisoituu erittäin hyvin siinä vaiheessa, kun joutuu itse huolehtimaan omista vanhemmistaan. Kysymys onkin sitten lähinnä siitä, haluaako omille lapsilleen saman kohtalon. Mä huolehdin omista vanhemmistani, vaikka se välillä rankkaa onkin, mutta juuri siksi en halua, että kumpikaan lapsistani joutuu samanlaiseen tilanteesen. Voin rehellisesti sanoa, että välillä tämä tuntuu melkoiselta ansalta ja muutaman kerran pohtinut, pitäisikö muuttaa vaikka Seinäjoelle. Enkä ole siellä ikinä edes käynyt.
Jostain syystä mun aiemmin ihan järkeville vanhemmilleni on iän myötä tullut hirveän vaikeaksi ostaa mitään palveluita. Isäni oli jokunen vuosi sitä mieltä, että kun mähän olen polven tekonivelleikkauksen jälkeen vain kaksi yötä sairaalassa, niin toki mä voin hoitaa heidänkin ostoksensa. Mun piha oli silloin ihan pelkkää jäätä enkä päässyt moneen viikkoon edes ulos. Silti olisi pitänyt mennä käymään vanhuksille kaupassa. En voi itsestäni tietää, tuleeko mustakin vanhana äärettömän pihi tai muuten sellainen, että en halua kenenkään vieraan siivoavan kotiani. Tällä hetkellä tuntuu, että viikkosiivooja olisi tosi kiva juttu. Ehkä palkkaankin sellaisen, kun pääsen evakosta takaisin kotiin.
https://safkaajashamanismia.blogspot.com/