Reipas ja tunnollinen lammas

Menneiden vuosikymmenten glorifioinnissa kannattaa muistaa se fakta, että läheskään kaikkialla Suomessa ei saanut samoja kotipalveluita. Varmasti oli kuntia, joissa kodinhoitajan sai niin kunnanjohtajan perhe kuin kunnan surkeimman työkyvyttömän perhekin. Omat lapseni ovat syntyneet 1986 ja 1991 ja täällä Vantaalla kun silloin yritti saada jotain kotiapua oman tai lapsen sairastumisen vuoksi, niin en saanut. Ja perustelu jo silloin oli, että koska kuitenkin olen työssäkäyvä ihminen, en tarvitse kunnalta kotiapua. Saadakseen täällä kotiapua piti siis olla jollain tavalla "sosiaalitapaus". 

Mitä sitten noin muuten tulee turvaverkostoasiaan, niin nykyisin jostain syystä vain isovanhemmat tuntuvat kelpaavan avuksi. Kun omat lapseni olivat pieniä, hyvin monella isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä. Ei edes oletettu, että Iisalmesta joku mummo tai vaari lähtisi ajamaan Helsinkiin hakemaan kesken päivän sairastuneen lapsenlapsensa päiväkodista. Päiväkotihan olisi ollut jo kiinni siinä vaiheessa, kun isovanhempi 500 km päästä olis päässyt perille. Vaikka mulla vanhemmat asuivatkin samalla paikkakunnalla, ihan itsehän mä lähdin töistä kesken päivän, jos lapseni oli sairastunut. Koska myös mun vanhemmat olivat silloin töissä. Enkä mä voinut edellyttää, että vanhempani ottaisivat palkatonta vapaata töistä hoitaakseni mun lapsiani, kun mä kuitenkin sain sitä varten ihan palkallistakin vapaata. 

Kaikenlaiseen muuhun arkiseen apuun oli yleensä naapurit. Erityisesti ne naapurit, joilla oli itselläänkin lapsia. Kun mä olin aikoinaan hoitovapaalla, olin hyvissä ajoin sopinut raskaana olevan naapurini kanssa, että jos lähtö synnärille tulee yöllä, voi tuoda esikoisensa mulle. Ja kun mun piti päästä vaikkapa hammaslääkärille, niin sovin siitäkin naapurin kanssa, että ottaa siksi aikaa mun muksuni.

Vielä lisäksi oli ihan tavallista siihen aikaan, että kun tuolla hiekkalaatikon äärellä istui päivisin äitejä taaperoineen, niin jos jonkun piti käydä kotona vaihtamassa vauvalle vaippa tai pikaisesti käydä ostamassa lähikaupasta maitoa, niin siinä sitten vaan sopi naapurin kanssa, että tämä vahtii oman muksunsa lisäksi naapurin muksuakin. Tämä olis sitä sen ajan yhteisöllisyyttä, nykyisin tunnutaan vaativan, että eläkeläiset rientävät apuun milloin mihinkin asiaan. Eikä läheskään kaikkien isovanhemmat ole edes eläkkeellä vielä. 

Ulkomailla asuva kirjoitti:

Kimppa-asuminen on maailmalla yleistä, ja oli kai Suomessakin ennen kuin tukia alettiin maksaa niin, etteivät kimppa-asumiset enää kelvanneet?

Vielä 1980-luvulla ei ollut mitenkään harvinaista asua soluasunnossa tai alivuokralaisena. Kun itse opiskelin silloin sairaanhoito-opistossa, koulun ylin kerros oli opiskelija-asuntola. Pääsääntöisesti siellä asui opiskelijoita, jotka olivat tulleet Helsinkiin opiskelemaan jostain kauempaa. Moni pääkaupunkiseutulainen taas asui edelleen lapsuudenkodissaan ja sai sitten kesätöillään ja muilla keikkatöillään kasvatettua asuntosäästötilinsä saldoa. Mä asuin vanhempien omistamassa sijoitusasunnossa ja seinänaapurillani oli opiskelijoita alivuokralaisina siihen asti, että sai asuntolainansa maksettua. Ihan näppärä tapa sinkun saada omistusasunto. 

Mä olen lähes koko aikuiselämäni ollut K-kauppojen asiakas. Suurin syy on se, että K-ketjun kauppa on ollut aina lähin kauppa mulle. Siis ihan riippumatta siitä, missä olen asunut. Koska mulla ei ole autoa, kävelymatkan päässä oleva kauppa on ollut mulle sopivin. Lähimpään Citymarkettiin joutuu jo menemään bussilla, mutta aikoinaan siinä kauppakeskuksessa ei ollut muita ruokakauppoja kuin Citymarket. Nyt siihen on tulossa sekä Prisma että Lidl, joten jos taloudellinen tilanteeni olisi toinen, saattaisin ryhtyä asioimaan enemmän Prismassa ja Lidlissä. Lidlissä on muutama hyvä tuote, joita ei muualta saa, joten joskus harvoin käyn Lidlissäkin. 

Otsikon kysymykseen vastaus on, että riippuu ihan ihmisen tuloista sekä siitä, monelleko ihmisille pitää ruokaa ostaa. Ja tietysti myös ihmisen muista menoista (asumiskulut, mahdollisen auton kustannukset, harrastusmenot, mahdollisesta kesämökistä aiheutuvat kulut jne). Jään alle 3 vuoden päästä eläkkeelle ja tämän vuoden alusta aloin jo elää eläkepäivieni elintasolla. Siitä huolimatta mulla on varaa asioida K-ryhmän ruokakaupoissa. Mutta jos mulla olisi vaikka pari teiniä ja auto, niin todennäköisesti pitäisi vaihtaa edullisempaan ruokakauppaan. 

Palaisin varmaan takaisin Kaksplussalle

Vierailija kirjoitti:

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

En lukenut koko ketjua, mutta luin tuon Ylen artikkelin. Mulle tuli mieleen sellainen juttu, että kuinka usein nykyisin näkee tai saa lukea jostain, miten mukavaa lapsiperhe-elämä on? Mitä omiin silmiini on osunut, niin sekä sosiaalisessa mediassa että myös muissa medioissa tuntuu riittävän juttua, miten raskasta lasten kanssa on. On hankalaa päiväkotiasiat, on hankalaa lasten kouluasiat, on hankalaa raha-asiat, on hakalaa parisuhdeasiat, on hankalaa sovittaa yhteen työnantajan ja lasten vaatimukset, on hankalaa olla ilman turvaverkostoja jne jne. Tätä samaa perhe-elämän kuvailemista negatiivisella tavalla on ollut jo toistakymmentä vuotta. Jos jossain sattuukin olemaan positiivinen juttu lapsiperhe-elämästä, yhtä sellaista kohden on ainakin 20 negatiivista juttua. Vaikka vastuu lukemastaan onkin lukijalla, kyllähän tämä jonkilaista "aivopesua" silti on. 

Tässäkin on ollut erilaisia trendejä. Muun muassa taannoinen Vauva-lehti, josta on enää jäljellä vain keskustelupalsta, edusti ns. familismin kautta. Parikymmentä vuotta sitten oli itse asiassa jonkinlaista  perhepropagandaa, jonka huomasin vaikuttaneen omaankin ajatteluuni. Ja hyvä niin, olen iloinen, että uskalsin hankkia lapseni.

Sama juttu oli muuten aikoinaan Kaksplus -lehden kanssa. Mä silmäilin sitä jo kasarin alussa, kun joillain kavereilla alkoi olla lapsia ja heille tuli tuo lehti. Mielestäni siinä oli erittäin positiivisia juttuja perhe-elämästä. Tilasin lehden itsellenikin, kun aloin odottaa esikoista. 

Uskoisin, että nykyisin vanhemmilta kuitenkin vaaditaan enemmän. Pitää olla nk osallistuva vanhempi. Kodin ja päiväkodin, kodin ja koulun välinen yhteistyö on tärkeää. Lapsen harrastuksiinkin pitää osallistua jos ei muuta niin leipomalla surullisen kuuluisia mokkapaloja. Työmäärä, joka lapsesta nykyisin aiheutuu, on suurempi kuin vielä parikymmentä vuotta sitten. Ja sen vuoksi on ehkä vaikeaa löytää puoliso, jonka kanssa työmäärä ei tuntuisi kohtuuttomalta ja jonka kanssa perheen arkea pyöritetään yhdessä kuten pyöritettäisiin yhdessä omistettavaa yritystäkin.