Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija wrote:

No, haluaakohan ne  kymmenet facbook ystävät sille yksinäiselle sitten HYVÄÄ kun eivät IKINÄ onnittele häntä hänen syntymäpäivänään, vaikka on muistutus toiminto käytössä, eli eivät voi olla näkemättä muistutusta? Ja, selityksenä ei kelpaa, ettei olut sinä ppäivänä paikalla, koska oli. Tämäkiin yksi muka paras lapsuusystäväni ei ole kertaakaan sen ajan (n 10 v) kun ollaan oltu facebook-kavereita oonnitellut minua. Minä lankean ystävällisyyttäni JOKA kerta onnittelemaan häntä! Ja, hän ei muuten onnittele monia muitakaan läheisiä ystäviä, silti hänen ympärillään pörrää laumat ihmisiä jotka pitää häntä  " niiiiiiiiiiin ihanana ihmisenä".

Ymmärrän jos kerran tai kaksi on osunut jonkun synttärit päivälle kun ei itse käy facebookissa, mullekin käy joskus näin. Myöhässäkin voi onnitella, ellei ole jo useasta päivästä kyse.

Itelläni näitä välinpitämättömiä (oikeestaan PAHOJA) Fb kavere

Varmaan aika monella on Facebookissa "kavereina" ihmisiä, jotka eivät reaalimaailmassa ole heidän kavereitaan. Joko jotain hyvänpäiväntuttuja tai sitten kaverin kavereita. Facebookin alkuaikoina moni hyväksyi kavereikseen ihan kenet tahansa, joka laittoi kaveripyynnön. Näin kertyi kymmeniä, satoja tai joillekin jopa tuhansia "kavereita". Mulla oli vielä tämän vuoden alussa noin 260 Fb-kaveria. Sitten poistin suurimman osan ja jäljelle jäi vain 10. Poistin jopa isäni, siskoni ja omat lapseni. Miksi mä heille mitään Facebookissa viestittäisin, kun voin soittaa, laittaa tekstiviestiä ja tavatakin. Olen hyväksynyt muutaman kaveripyynnön sen jälkeen, mutta pidän ylärajana 20:ntä Fb-kaveria. Ihan siksi, että mulla ei vaan ollut enää aikaa eikä kiinnostustakaan seurata yli 200 ihmisen kuulumisia ja tuo 20 on enimmäismäärä, joita ehdin ja jaksan seurata. 

Vierailija wrote:

Mietin kun jotkut kokevat yksinäisyyttä myös muiden seurassa, onko ihminen tuossa asiassa niin eläimen tasolla, että riittää kun ympärillä on muita ihmisiä, vai voiko tuo vaikutus tulla pelkästä yksinäisyyden kokemisesta? Siis vaikka ei fyysisesti olisi yksinäinen. 

Yksinäisyys on nimenomaan tunne, ei seuran puutetta. Mun käsitykseni mukaan yksinäisyydessä on kyse siitä. että et tunne olevasi kenellekään tärkeä ja merkityksellinen. Kukaan ei aidosti välitä sinusta. Jossain työporukassa tai harrastusporukassa olet helposti korvattavissa jollain toisella ihmisellä. Harva meistä on niin ylivoimainen yhtään missään asiassa, että edes työnantaja tai valmentaja jäisi perään itkemään. Työkavereista ja harrastuskavereista puhumattakaan.



Siihen, että et ole kenellekään tärkeä eikä kukaan aidosti välitä sinusta, liittyy myös turvattomuuden tunnetta. Sinulla ei ole ketään, jolle voisit huolistasi ja murheistasi puhua. Sinulla ei ole ketään, joka auttaisi sinua, jos jotain sattuu. Olet yksin ja joudut pärjäämään yksin. 



Vaikka en ole itse ollut koskaan yksinäinen (olen sattunut syntymään yhteisölliseen sukuun, joten se välittäminen, tuki ja turva on tullut syntymälahjana), ymmärrän silti oikein hyvin, miten pitkään jatkunut yksinäisyys voi vaikuttaa ihmiseen. Mitä enemmän torjuntaa ja pettymyksiä kokee yrittäessään ystävystyä muiden kanssa, sitä vaikeammaksi varmasti muuttuu edes yrittää.

T.arj.otin lauta.sen all.e. Näin mä teen. Ja pisteet sanojen välissä siksi, että edellistä ei julkaistu.

Artikkelissa puhuttiin sekä auttamisesta että yksinäisyydestä. Mä olen tuota Satua 3 vuotta nuorempi ja on ihan totta, että iän myötä ei ole enää niin nopea ja notkea kuin nuorena. Se nyt pitää mielestäni vain hyväksyä. Kun meillä tehtiin vesivahingon jälkeistä korjausremonttia, mä mietin, että olohuoneen yksi iso seinä olisi kiva saada tapetoitua. Se ei kuulunut tuon korjausrakentamisen piikkiin, joten mietin, keikunko itse korkeilla tikkailla vai teettäisinkö homman samalla firmalla, joka sitä korjausrakentamista asunnossani muutenkin sillä hetkellä teki. Päätin teettää ammattilaisella. Maksoihan se, mutta olen ihan tyytyväinen, että en edes yrittänyt tehdä itse. Mitä tulee Sadun mainitsemaan ruohonleikkuuseen, niin jossain vaiheessa on syytä miettiä, millaisessa asunnossa on mahdollista asua. 



Yksinäisyys on sitten toinen juttu. Satu kuitenkin itsekin sanoi, että hän ei enää jaksa tai innostu lähtemään minnekään. Tästä saa syyttää kyllä ihan vain itseään. Tilanne on toki toinen, jos liikuntakyky on jo niin heikko, että ei pysty lähtemään yhtään minnekään. Kyllä muakin väsyttää ja laiskottaa eikä aina innosta lähteä jonnekin, mutta se on kyllä silloin vain ja ainoastaan mun oma valintani ja päätökseni, jos en lähde. Jos haluan tavata muita ihmisiä, valitettavasti se tarkoittaa, että mun on poistuttava tuosta ulko-ovesta ja mentävä jonnekin, missä on muita ihmisiä. 



Jo pitkään yhteiskunnassa suuntaus on ollut se, että palvelut pitää ostaa. Kunnilta - tai hyvinvointialueilta - ei saa remppamiestä eikä ruohon leikkaajaa. Eikä juttukaveria. Nekin palvelut, mitä saa, on joka tapauksessa maksullisia. Ihan hyvä kuitenkin ihmisten miettiä jo riittävän ajoissa näitä asioita. Yleensä asumisratkaisua ja sitten vaikka sitä, miten paljon kotona voi olla erilaista tavaraa, jotta vielä vuosien päästäkin pystyisi itse siivoilemaan. Myöskin sitä, missä usein tarvittavia tavaroita kannattaa säilyttää. Tarkoitan, että mitkä tavarat on syytä pitää käden ulottuvilla kaapeissa ja mitkä taas voivat olla ylähyllyllä. Sairastuin nivelreumaan vähän päälle kolmekymppisenä ja koska tähän sairauteen ei ole olemassa parantavaa hoitoa,mulle on ollut itsestäänselvää, että omatoimisessa pärjäämisessä tulee olemaan haasteita. Niihin haasteisiin vaan on syytä varautua ajoissa esimerkiksi erilaisten apuvälineiden suhteen. 

Vierailija wrote:

Jatkossa jo taloudelliset (asumiskulut yms) seikat aiheuttaa sen että yhä useampi löytää kumppanin

Eipä tuokaan mitään auta, jos se toinen on kykenemätön huolehtimaan edes itsestään. Jos mun isälleni sattuisi kotona jotain, niin ei muistisairas äitini osaa käyttää enää edes kännykkää. Äidille toki hyvä, että isä huolehtii hänestä, mutta toisinpäin ei - sattuneesta syystä - toimi.