Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija wrote:

Olen asunut pitkään ulkomailla ja totuin siihen että hyvänpäiväntuttuja on helppo löytää, monissa maissa ei tarvitse joutua kuin seisomaan jonoon, niin ei mene kuin muutama minuutti ennen kuin ihmisten kesken juttu alkaa luistaa. Toisissa maissa joissa kasvetaan yhteisöllisyyteen on enemmänkin aina sellainen että "kaikki mukaan" -meininki, kun taas Suomessa on ikävä kyllä jo pihaleikeissä se tapa sulkea joku tai jotkut ulos yhteisestä tekemisestä.

Tähän kommenttiin sen verran, että suomalaiset eivät järjestä juhlia eivätkä mielellään kutsu koteihinsa ketään. No joo, ristiäiset, rippijuhlat, yo-juhlat, häät ja hautajaiset, mutta noin muuten juhlien järjestäminen ei tunnu kiinnostavan oikein ketään. Se koetaan vaivalloiseksi. Juhlat, joita varten varataan juhlapaikka ja pitopalvelu, ovat suomalaisen palkkatasolla aika kallista lystiä. Ei niihin voi kutsua mukaansa jotain uutta naapuriaan tai muuta puolituttua, koska se on halvimmillaankin 30-50€ lisää kustannuksiin.Muutenkin oletetaan, että kutsuttujen pitää olla ainakin jollain tavalla tuttuja - mieluiten läheisiä - sille, jonka juhlista on kyse. 



Yksi syy siihen, ettei ihmisiä kiinnosta enää järjestää mitään muita juhlia lienee se, että moni on kokenut pettymyksen. Järjestät jotain vaikkapa 15:lle ja vain 5 saapuu lopulta paikalle. Jos edes niinkään montaa. En osaa sanoa, milloin Suomessa juhlista tuli sellaisia, että niihin osallistuttiin, jos ei ollut muutakaan tekemistä. Monet eivät edes ilmoita, että eivät sittenkään tule vaan jättävät vain yksinkertaisesti tulematta. On siis yksinkertaisempaa - rahallisestä järkevämpää - vain ilmoittaa kavereilleen, että menen synttärinäni ravintolaan X ja tulkaa mukaan, jos ehditte, kuin että alkaisi erityisemmin järjestellä juhlia, varata ravintolasta pöytää jne. 



Ihmisten kotiinsa kutsuminen alkoi mun mielestä Suomessa vähetä silloin, kun kahviloiden määrä alkoi kasvaa. Ystävien ja kavereiden kanssa ei enää kyläilty vaan tavattiin jossain kahvilassa. Ylipäätään ihmisten elämä alkoi enenevässä määrin siirtyä kodin ulkopuolelle ja kodeista tuli jollain tavalla intiimimpiä ja vain oman perheen "pesäkoloja". Ja nyt jopa uudisrakentamisessa rakennetaan sen kokoisia koirankoppeja, ettei niissä edes mahtuisi järjestämään kuin vain hyvin pienelle porukalle illanistujaiset. 



Vielä lisään tuohon "en tarvitse enempää ystäviä" sen verran, että moni suomalainen tarvitsee myös sitä omaa aikaa. Omaa rauhaa, mahdollisesti ihan vaan oman perheen kanssa. Emme ole kansa, joka haluaa olla jokaisen hereilläolominuutin kontaktissa toiseen ihmiseen. Meillä on myös tapana kertoa ystävillemme asioita, joita oikeasti pitäisi kertoa ammattitaitoiselle terapeutille. Kuinka monta "terapiaistuntoa" päivässä tai viikossa ne ulkomaalaiset jaksavat pitää ystävilleen? Mulla on vain muutama hyvä ystävä ihan just siksi, että haluan antaa ystävilleni aikaa ja jos mulla olisi kymmeniä ystäviä, yhdelle ystävälle mulla olisi aikaa vain muutama minuutti päivässä ja tavatakin ehtisi korkeintaan 2 kertaa vuodessa. Kavereita mulla on useita ja tuttavia vieläkin enemmän, mutta heille mun ei tarvitse olla edes olemassa muuta kuin silloin, kun syystä tai toisesta tavataan. Ystävilleni olen olemassa aina. 



 

Vierailija wrote:

Hirvittävän monella tässä ja muissakin aiemmin lukemissani keskusteluissa suurin ankeuden aiheuttaja on joulun kyläilyrumba ja muiden nurkissa pyöriminen, sekä se, ettei saa vaikuttaa omaan jouluun. 

 

En nyt ihan ymmärrä. Miksi te aikuiset ihmiset ette sano, että haluatte viettää joulunne kotona keskenänne, jos kerran haluatte? Jotenkin ei riitä ymmärrys jokajouluiseen valitukseen sukujoulusta, kun kukaan ei teitä sinne voi pakottaa. 

Kun lapset olivat pieniä, sukujoulut olivat ihan kivoja. Sitten lapset kasvoivat ja myös mun vanhempani vanhenivat. Äitini on hieman marttyyriluonne ja osaa sitten olla isälle hankala, jos asiat eivät mene äidin haluamalla tavalla. Omassa lapsuudessani emme koskaan viettäneet joulua isovanhemmilla, mutta jostain syystä äitini ei halunnut viettää jouluja isän kanssa kahdestaan. Ja kuten jo sanoin, lasten ollessa pieniä, sukujoulut olivat ihan kivoja. Noh, sitten alkoi se "tämä saattaa olla viimeinen jouluni" -mantra. Ja toki, kun ihminen täyttää 70, jokainen joulu saattaa olla viimeinen. Itseasiassa viimeisen joulun todennäköisyys kasvaa koko ajan. Tästä on kuitenkin kulunut jo neljännesvuosisata. Huomaan itsestäni, että vuosi vuodelta on yhä vaikeampaa suhtautua jouluun niin, ettei olisi väliä, vaikka tämä joulu olisikin vanhempieni viimeinen. Jos ei osallistuisi sukujouluun, siitä tuntisi ainakin jonkin verran syyllisyyttä. 



Olisi pitänyt alusta lähtien kieltäytyä sukujouluista. Viettää vain oman perheen kesken ihan kuten vanhempani itse aikoinaan päättivät tehdä. Koska sukujoulut olivat lasten mielestä ihania, niitä sitten vietettiin. Sukujouluista tuli perinne ja jos nyt ei sukujouluun osallistu, pilaa muiden joulun. Pitkät perinteet voivat olla ihania, mutta ne voivat myös ajan myötä muuttua rasitteiksi, jos koet, ettei sulla ole oikeutta katkaista perinnettä.

Vierailija wrote:

Ei  tavaroista välttämättä saa yhtään mitään,vaikka oiskin rahan arvoista, riippuu missä myyt ja millä hinnalla yms. 

 

Karkeesti sanottuna  tavis-perheellä ei ole mitään säilyttämisen arvoista.

Tämähän se. Siis rahallisesti säilyttämisen arvoista. 

Vierailija wrote:

Kun teitä ei selvästi kiinnosta tippaakaan läheisenne elämä ja omaisuus, niin luopukaa perinnöstä!

Sillä pääsette "sälästä" ja voitte unohtaa koko jutun. Teille ei jää mitään velvollisuuksia.

Perintö voi olla paljon muutakin kuin vain sitä sekalaista sälää. Mua kiinnostaa mun vanhempieni (nyt 96v ja 94v) jopa niin paljon , että asunkin heidän naapurissaan ja kun muistisairas äiti lähtee aamuyöllä karkuteille, rollaattorilla kulkeva isäni soittaa mulle ja  mä pomppaan sängystä ylös, laitan vaatteen nopeasti niskaan ja lähden juoksemaan yön pimeyteen etsimään äitiä. Kun äiti valittaa huonoa oloa tai jotain kipua, isä soittaa mulle. Ihan vuorokaudenajasta riippumatta. Jälleen kerran mä nousen ylös ja lähden arvioimaan tilanteen. Myös silloin, kun isä ja äiti on yöllä napit vastakkain siitä, onko äidin vanhemmat ja sisarukset jo kuolleet (äidin mielestä eivät, oikeasti ovat) , mä taas kerran painelen sinne rauhoittelemaan tilannetta. Mutta mua ei ihan oikeasti  - sitten aikanaan - kiinnosta heidän kirjansa, liinavaatteensa, levykokoelmansa, astiansa, valokuvansa, kirjeensä jne. 

Vierailija wrote:

Onneksi on näitä hätähousuja, jotka haluavat päästä aina kaikesta mahdollisimman nopeasti eroon. Ostettiin reilu vuosi takaperin naapurin perikunnalta tila rakennuksineen lisämaaksi. Kauppaan sisältyi kaikki irtaimisto mitä tilalla oli.

Samanlainen meno perillisillä päällä. Ei siellä ole muuta kuin roskaa - ei niitä kukaan halua. Joitakin juttuja ottivat muistoksi kaikki muu jäi meille.

Tavaraa oli kiletämättä paljon se oli kyllä jo etukäteen tiedossa. Entinen omistaja ei yleensä heittänyt mitään pois jos jollakin voisi tehdä joskus jotakin. Rakennuksia ja tavaroita on nyt joutaessa pikkuhiljaa käyty läpi ja lajiteltu. Osa on kieltämättä ihan täyttä roskaa, mutta joukossa on ollut ihan mukavia pikku aarteita. Kymmeniä vuosia vanhoja käytttötavaraksi ostettuja lasi- ja posliini esineitä joista parhaimmista on saatu nelinumeroisia myyntisummia. Kirjoissa on ollut pari kiinnostavaa ensipainosta, niistä nyt ei Suomessa paljon sa

Kaikki eivät tosiaan tiedä vanhojen esineiden arvoa. Kun tätini kuoli, sanoin serkuilleni, että älkää sitten ammuskelko niitä Arabian astioita ilmakiväärillä paskaksi, koska mä maksan niistä saman, mitä saisitte vanhojen tavaroiden myymälöistäkin. Tiesin nimittäin, että äitini oli aikoinaan lahjoittanut siskolleen astiaston, joka oli meillä kotona käytössä joskus 1970-luvulla. Ja tiesin,  että mun oma tyttäreni keräili just sitä sarjaa. Serkkupojat saivat rahansa ja mun tyttäreni haluamaansa astiastoon lisää osia. 



Mun vanhemmillani on paljon irtaimistoa, joista tosiaan saa myydessä nelinumeroisen summan. Mutta ne kaikki on heillä näkyvällä paikalla tai ainakin ovat olleet mun elinaikanani heillä käytössä. En oikein usko, että heillä olisi mitään sellaista arvokasta kaappien perukoilla, joiden olemassa olosta en tietäisi.