Reipas ja tunnollinen lammas

Vierailija wrote:

Olet erittäin oikeassa siinä, että lapsi vaistoaa sen, jos vanhemmat ovat vain lasten takia yhdessä ja aikovat erota lasten muuttaessa pois. Sehän olisi kamalaa.

Mutta entä se rakkauden loppuminen. Eikö sille voi tehdä jotain? Löytää se rakkaus uudelleen. Avioliittovalassa luvataan tahtoa rakastaa. Se vaatii siis tahtoa ja työtä välillä. Miksi kannattaisi vain luovuttaa. Joskushan sitä puolisoa on rakastanut. 

Suomessa kuitenkin jokainen saa itse päättää aviopuolisonsa ja sen, kenen kanssa lapsia päättää yrittää saada. (Kaikkialla ei ole näin)

Ei se riitä, että itse päätät rakastaa puolisoasi. Parisuhteessa rakkauden pitää olla molemminpuolista. Jos toinen on sitä mieltä, että mitään rakkautta tässä nyt tarvita vaan arki sujuu ihan näinkin, paha siinä on yksin yrittää tehdä asialle mitään. Aikoinaan eräs mies sanoi mulle, että miehille on loppujen lopuksi aika sama, kuka Liisa siellä huushollissa hyörii. Tarkoitti tällä, että kunhan arki sujuu ja makuuhuonehommat myös, niin ei siihen mitään isompia tunteita enää myöhemmin tarvita. Uskoisin, että moni parisuhde kaatuu siihen, että toinen on ihan tyytyväinen siihen tylsään arkeenkin ja toinen taas kaipaisi edelleen jotain romantiikkaakin. 

Vierailija wrote:

Mistäs se parisuhteiden pahoinvointi sitten johtuu? Väitän että parisuhteet eivät voi hyvin jos vanhemmat ovat eroamassa.

Parisuhteiden pahoinvointi on ehkä asia, josta vuosikymmeniä sitten ei edes puhuttu. Kun kerran oli menty naimisiin ja hankittu lapsia, sitten siinä suhteessa oltiin vaikka hammasta purren. Mulla on eräs - nyt jo edesmennyt - tällainen tuttu, joka miehensä hautajaispäiväksi oli varannut lentoliput Torremolinokseen. Ei siis osallistunut hautajaisiin vaan lähti viimein nauttimaan elämästään, kun vuosikymmeniä oli kärvistellyt tunnekylmässä suhteessa. 

Voisin kyllä kuvitella, että aloittaja on pitkälti oikeassakin. Toisaalta pitääkö lapsen hankittuaan vanhemman hyväksyä se, että ei tule olemaan enää rakastettu ennenkuin lapset ovat aikuisia? Hyvin moni aikuinenkin - ei siis pelkästään lapsi - kaipaa rakkautta ollakseen onnellinen. Kun parisuhteesta rakkaus loppuu, joko erotaan tai ollaan vain lasten vuoksi yhdessä. Ja sitten odotetaan sitä päivää, kun nuorinkin lapsista lentää pesästä ja sen jälkeen voikin laittaa eropaperit vetämään. En kuitenkaan oikein usko, että ihmisen mielelle tekee hyvää sekään, jos saavat myöhemmin tietää olleensa ainoa syy, miksi omat vanhemmat olivat onnettomia. Että oli itse se, jonka vuoksi vanhemmat pysyivät vielä yhdessä, vaikka rakkautta ei enää ollutkaan. Tavallaan siis oli syyllinen siihen, että vanhempansa elivät pitkään onnettomina. 



En kuitenkaan usko, että vanhempien ero olisi ainoa syy lasten ja nuorten pahoinvointiin. Syitä on monia muitakin kuten koulukiusaaminen, yksinäisyys, toivottomuus oman tulevaisuutensa suhteen jne jne 

Vierailija wrote:

Leimasta en tiedä, mutta itse olen jotenkin niin epäkiinnostava, että kavereita vain ei tartu mukaan. Kolmikymppisenä huomasin, että pariutuneet kaverini eli kaikki kaverini olivat löytäneet elämäntilanteeseensa parempaa seuraa. Sinkuista ei ollut ns. perhetutuiksi.

Nyt olen melkein kuusikymppinen, enkä ole yhtään kiinnostavampaa seuraa kuin ennen. Töissä olin tehtävieni vuoksi kuultu ja kunnioitettu, ja työttömäksi jäätyäni tämä tyhjiömäinen tunne on vain korostunut. Tottuuhan tähän kyllä vuosien mittaan.

Mä jäin kommentistasi miettimään, mitä oikeastaan on olla kiinnostavaa seuraa. Ensin ajattelin, että pitäisi olla jotenkin mielenkiintoinen ihminen. Siis sellainen, jonka elämä on akltiivista, tekee paljon asioita, harrastaa, seikkailee jne. Osaa keskustella aiheesta kuin aiheesta, koska tietää kaikesta suunnilleen kaiken tai ainakin riittävästi. Jos tämä olisi mittari, mä olisin kaikkea muuta kuin kiinnostavaa seuraa. Mun elämässäni ei oikeastaan tapahdu juuri mitään ja sekin vähä, mitä tapahtuu, on yleensä jotain kurjaa. Kuitenkin mun seurastani aika usein pidetään. Miksi, kun en osaa keskustella Dostojevskista enkä kertoa kokemuksiani purjehtimisesta? Syy on todennäköisesti huumorintajuni, tilannekomiikan tajuni  sekä taipumus itseironiaan. Osaan nauraa itselleni. Osaan kertoa arkeni kurjistakin jutuista tavalla, joka saa muut nauramaan. Ja lisäksi olen hyvä kuuntelija. 

Lainaukseni meni näköjään ihan päin peräsintä, mutta oli vastaukseni kommen ttiin 586